Mä en tiedä mitä tää sit on:
Keskusteltaessa vieraiden ihmisten kanssa en usein halua puhua usein sen takia, että mä ajattelen niin, että ei muita kiinnosta mitä mulla on sanottavana ja että on hirveän itsekeskeistä alkaa kertoo itestä tai miettii et joku haluaa omaa seuraa.
Oonko mä vaan joku hiljainen marttyyri, kun ajattelen, että ei kukaa mua oikeastaan tarvitse tai että öö noh, ei MUN seura sillai kiinnosta, kunhan oon vaan joku massasta.
Sitten en pidä keskipisteenä olemisesta. Jos joudun puhumaan ison joukon keskellä se on hirmuepämukavaa usein: riski itsensä häpäisemiseen julkisesti kasvaa.
Ja sitten mua inhottaa jos esim miehet tulee iskee hirveen avoimesti, oli ne sit jurris tai ei. Mua viehättää suuresti miehet, jotka ei kiinnitä muhun huomiota ja on muutenkin välittömiä. Wtf?
Ja tää on tässä jotenkin yhtäkkiä suurentunu nää tällaiset ajatukset, kun kesällä alko hetkinen sosiaalinen elämä. Mulla on enemmän elämää kuin koskaan ennen, mutta jotenkin en osaa nauttia siitä.
Miten v**tus mä nyt osaan ottaa hetkestä kiinni? Haluisin olla onnellinen, vaikka se ei tunnu kaikista yrityksistä huolimatta..
PS. Joskus oli aika(pari v sit), kun itsevarmuus nousi. Olin juuri käyny puheviestinnän kurssin ja mennyt uuteen hyvään työhön. Sitten se lähti laskuun ja paheni tossa talvella..
Keskusteltaessa vieraiden ihmisten kanssa en usein halua puhua usein sen takia, että mä ajattelen niin, että ei muita kiinnosta mitä mulla on sanottavana ja että on hirveän itsekeskeistä alkaa kertoo itestä tai miettii et joku haluaa omaa seuraa.
Oonko mä vaan joku hiljainen marttyyri, kun ajattelen, että ei kukaa mua oikeastaan tarvitse tai että öö noh, ei MUN seura sillai kiinnosta, kunhan oon vaan joku massasta.
Sitten en pidä keskipisteenä olemisesta. Jos joudun puhumaan ison joukon keskellä se on hirmuepämukavaa usein: riski itsensä häpäisemiseen julkisesti kasvaa.
Ja sitten mua inhottaa jos esim miehet tulee iskee hirveen avoimesti, oli ne sit jurris tai ei. Mua viehättää suuresti miehet, jotka ei kiinnitä muhun huomiota ja on muutenkin välittömiä. Wtf?
Ja tää on tässä jotenkin yhtäkkiä suurentunu nää tällaiset ajatukset, kun kesällä alko hetkinen sosiaalinen elämä. Mulla on enemmän elämää kuin koskaan ennen, mutta jotenkin en osaa nauttia siitä.
Miten v**tus mä nyt osaan ottaa hetkestä kiinni? Haluisin olla onnellinen, vaikka se ei tunnu kaikista yrityksistä huolimatta..
PS. Joskus oli aika(pari v sit), kun itsevarmuus nousi. Olin juuri käyny puheviestinnän kurssin ja mennyt uuteen hyvään työhön. Sitten se lähti laskuun ja paheni tossa talvella..
Vastaukset 2
Vanhimmat
lievästi sanottuna vaikealta tapaukselta...
Kuulostais, että sulla notkuu vaan itsetunto. Se on ihan normaalia ja sitä tapahtuu kaikille joskus.
Olet ilmeisen nuorikin vielä, joten iän ja kokemusten mukana tulee varmuuttakin, eli et todellakaan tule olemaan ikuisesti noin "ujo" kuin nyt koet olevasi.
Noi luettelemasi tilanteet aiheuttaa ihan samanlaisia tunteita kenelle (naiselle) vaan, jopa niillekin jotka pitää itseään hyvin itsevarmoina ja kaikenkokeneina. Älä siis huolestu vaan yritä huomata kaikki plussajutut joita sulle tapahtuu ihan yhtä paljon kuin niitä sun mielestä negatiivisia juttuja. Ne kaksi on aina luonnollisesti tasapainossa, mutta ne pitää vaan osata erottaa toisistaan. Pitää uskaltaa ajatella positiivisesti vaikka tapahtunut asia olis kuinka "pieni" tai "vähäpätöinen" tahansa.
Ajatuksilla on paljon valtaa.
Jo se että ilahduit siitä kurssista ja duunista, osoittaa, että sä olet ihan normaalisti tunteva nuorinainen.
Jatkat vaan samaa rataa eli uskalla kääntää ne "vähän plussat" täysille, siis oikeesti mukaviksi kokemuksisksi, niin ei pääse ne negatiiviset ajatukset voitolle.