Sukulaistyttöni on kärsinyt masennuksesta ainakin viisi vuotta. Tilanne paheni kovasti, kun hän valmistui. Sen jälkeen hän on ollut terapiassa ja käy nyt hyvin yksinkertaisessa työssä, joka ei vastaa siis hänen koulutustaan lainkaan. Hän ei työpäivän jälkeen käy missään, makaa vain ja menee nukkumaan jo kahdeksalta. Hän ei vastaa puhelimeen, puhuu kai vain äitinsä kanssa. Ja äiti ja isä ovat ainoat ihmiset, joiden kanssa hän on tekemisissä. Meillä on suuri suku, olemme pyytäneet häntä käymään, mutta pyyntöihin ei yleensä tule minkäänlaista vastausta. Niinpä ainakin itse ole vähitellen lakannut pyytämästä. Tilanne ei näinä viitenä vuotena ole kohentunut lainkaan, melkeinpä päinvastoin. Tyttö on jo hyvän matkaa päälle kolmikymppinen, ja tuntuu kurjalta katsoa, kun hänen elämänsä valuu ihan hukkuun neljän seinän sisällä.
Vanhemmat ovat suhtautuneet kaikkiin yrityksiini auttaa hyvin torjuvasti. Asiasta ei saa edes keskustella. Toisaalta tiedän, että vanhemmat eivät myöskään ole osallistuneet tytön terapiaan, tai siis heitä ei ole siinä kuultu.
Itse sairastuin nuorena tyttönä anoreksiaan, ja asiassa auttoi vain läheisen ihmisen, joka tajusi heti, mistä on kyse, puuttuminen asiaan. Tauti ei päässyt pahaksi, mutta siltä pohjalta tiedän kuitenkin aika hyvin, miten anorektikon mieli toimii. Itse olen huomaavinani tytössä pikemminkin anoreksian piirteitä, hän on hyvin laiha eikä oikeastaan koskaan syö mitään. Osallistuu aterioille ja syö ehkä kaksi makaronia ja puolikkaan lihapullaa. Toisaalta olen miettinyt, että hänen pitää kuitenkin syödä jotain, koska tuolla tyylillä hän olisi jo kadonnut olemattomiin. Mutta siis olen näkevinäni kaikissa hänen estelyissään ja kielloissaan ja myös eristäytymisessään ainakin osaksi pelkoa siitä, että hän joutuu syömään hallitsemattomasti. Hän on itsekin sanonut, että haluaa aina suunnitella päivänsä viimeisen päälle.
Olenkin nyt itse miettinyt, mahtaisiko hänen perussairautensa olla ennemminkin anoreksia, joka aiheuttaa juuri väsymystä ja heikkoutta, ja kaikki tuo eristäytyminen, joka tietysti masentaa vielä lisää, onkin itse asiassa enemmän anoreksian kuin masennuksen aiheuttamaa. Tiedän, että hän osaa halutessaan olla hyvinkin ovela, joten ei olisi mahdotonta, että häntä terapiassakin hoidettaisiin masentuneena, hän osaa siis peittää anoreksiansa. Olen miettinyt, että masennus ei kai kestä normaalisti noin kauan.
Voiko anoreksia siis jäädä terapeutilta diagnosoimatta? Onko mahdollista, että terapia ei toimi, koska todellista sairautta ei hoideta? Tilanne ei siis viitenä vuotena ole kohentunut lainkaan. Esim. joku aika sitten hän oli pari tuntia meillä ja sen jälkeen oli tarkoitus lähteä vielä katsomaan autolla meidän uutta asuntoa, johon emme ole vielä muuttaneet. Hänen ei olisi siis tarvinnut kuin istua 10 minuuttia autossa. Mutta yllättäen hän ei sitten ollutkaan isänsä autossa, vaikka luulimme. Häntä oli alkanut väsyttää ja hän oli lähtenyt kotiin. Itse en voi sille mitään, että epäilen, että lähdön tarkoitus oli ennemminkin päästä kotivessaan tyhjentämään mahasta syöty ateria, etenkin kun matka kotiin oli huomattavasti pitemmän matkan päässä ja hänen piti liikkua sinne lisäksi julkisilla. Joku tässä nyt mättää.
Tiedän kyllä, että en voi tehdä yhtään mitään asialle.
Vanhemmat ovat suhtautuneet kaikkiin yrityksiini auttaa hyvin torjuvasti. Asiasta ei saa edes keskustella. Toisaalta tiedän, että vanhemmat eivät myöskään ole osallistuneet tytön terapiaan, tai siis heitä ei ole siinä kuultu.
Itse sairastuin nuorena tyttönä anoreksiaan, ja asiassa auttoi vain läheisen ihmisen, joka tajusi heti, mistä on kyse, puuttuminen asiaan. Tauti ei päässyt pahaksi, mutta siltä pohjalta tiedän kuitenkin aika hyvin, miten anorektikon mieli toimii. Itse olen huomaavinani tytössä pikemminkin anoreksian piirteitä, hän on hyvin laiha eikä oikeastaan koskaan syö mitään. Osallistuu aterioille ja syö ehkä kaksi makaronia ja puolikkaan lihapullaa. Toisaalta olen miettinyt, että hänen pitää kuitenkin syödä jotain, koska tuolla tyylillä hän olisi jo kadonnut olemattomiin. Mutta siis olen näkevinäni kaikissa hänen estelyissään ja kielloissaan ja myös eristäytymisessään ainakin osaksi pelkoa siitä, että hän joutuu syömään hallitsemattomasti. Hän on itsekin sanonut, että haluaa aina suunnitella päivänsä viimeisen päälle.
Olenkin nyt itse miettinyt, mahtaisiko hänen perussairautensa olla ennemminkin anoreksia, joka aiheuttaa juuri väsymystä ja heikkoutta, ja kaikki tuo eristäytyminen, joka tietysti masentaa vielä lisää, onkin itse asiassa enemmän anoreksian kuin masennuksen aiheuttamaa. Tiedän, että hän osaa halutessaan olla hyvinkin ovela, joten ei olisi mahdotonta, että häntä terapiassakin hoidettaisiin masentuneena, hän osaa siis peittää anoreksiansa. Olen miettinyt, että masennus ei kai kestä normaalisti noin kauan.
Voiko anoreksia siis jäädä terapeutilta diagnosoimatta? Onko mahdollista, että terapia ei toimi, koska todellista sairautta ei hoideta? Tilanne ei siis viitenä vuotena ole kohentunut lainkaan. Esim. joku aika sitten hän oli pari tuntia meillä ja sen jälkeen oli tarkoitus lähteä vielä katsomaan autolla meidän uutta asuntoa, johon emme ole vielä muuttaneet. Hänen ei olisi siis tarvinnut kuin istua 10 minuuttia autossa. Mutta yllättäen hän ei sitten ollutkaan isänsä autossa, vaikka luulimme. Häntä oli alkanut väsyttää ja hän oli lähtenyt kotiin. Itse en voi sille mitään, että epäilen, että lähdön tarkoitus oli ennemminkin päästä kotivessaan tyhjentämään mahasta syöty ateria, etenkin kun matka kotiin oli huomattavasti pitemmän matkan päässä ja hänen piti liikkua sinne lisäksi julkisilla. Joku tässä nyt mättää.
Tiedän kyllä, että en voi tehdä yhtään mitään asialle.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Kuulostaa aivan masennukselta ja siltä pahemman kaltaiselta. Sulkeutunut personaalisuushäiriö josta voi seurata jopa lievää skitsofreniaa (kulisseja). Menkää te hänen luokse. Pyytäkää kahville että menette vaikka hakemaan hänet. Kysykää painaako häntä joku miksi ei halua tulla?
Yleensä ihmiset peittävät surunsa/huolensa kulissien taakse... Jos kulissia ei kukaan riko niin siihen jää koukkuun. Itselläpi kävi näin. Terapiaan menossa :)
kun ja jos saatte tyttöön yhteyden niin pitäkää se auki. Mikään ei masentuneelle ole pahempaa kuin oven avaaminen ja sen sulkeminen heti kun kerran siittä on kulkenut. Varautukaa siis kantamaan huolta hänestä :)