Olen kohta 27-vuotias nainen ja Se Oikea ei vain ole kohdalleni sattunut.. Vauvakuumetta olen potenut jo vuosikausia ja nyt olenkin alkanut taas yhden suhteen kariuduttua miettimään että josko vauvan tekisi yksin. Aika vähän olen löytänyt kirjoituksia ihmisiltä jotka ovat tarkoituksella alkaneet vauvan tekoon ilman isää ja todella mielelläni kuulisin muidenkin mielipiteitä. Olen tähän asti pitänyt sitä vähän itsekkäänä mutta onko se sittenkään? Olen myös kuullut tarinoita sellaisilta ihmisiltä jotka ovat kasvaneet ilman isää eivätkä he ole sitä kokeneet niin huonona asiana kuin mitä itse olen ajatellut. Itselläni on aivan loistava isä joten totta kai olisin toivonut että oma lapseni olisi saanut samanlaisen isän mutta olisipa hänellä ainakin äiti joka häntä rakastaisi maailman eniten. Mulla on todella hyvä tukiverkosto ja tiedän että saisin apua tarvittaessa. Toki ymmärrän senkin että vastuu lapsesta minun täytyy kantaa yksin. Taloudellisesti kyllä pärjäisin ja minulla on vakituinen työ ja omistusasunto joten puitteet ja ajankohta kyllä tukevat lapsihaavetta...
Jos vain viitsitte niin kertokaa ihmeessä kokemuksia ja toki yhdessä lapsen saaneetkin voisivat kertoa että mitkä ovat ne tilanteet jolloin isän läsnäolo on ollut korvaamatonta. Ja tietenkin jos jollakin on samankaltaisia suunnitelmia niin olisi kiva vaihtaa ajatuksia enemmänkin!
Kiitos jo etukäteen :)
Kiitos jo etukäteen :)
Jos vain viitsitte niin kertokaa ihmeessä kokemuksia ja toki yhdessä lapsen saaneetkin voisivat kertoa että mitkä ovat ne tilanteet jolloin isän läsnäolo on ollut korvaamatonta. Ja tietenkin jos jollakin on samankaltaisia suunnitelmia niin olisi kiva vaihtaa ajatuksia enemmänkin!
Kiitos jo etukäteen :)
Kiitos jo etukäteen :)
Vastaukset 25
Vanhimmat
Näitä on tullut vastaan, kaikki ovat tositilanteessa saaneet pupun pöksyyn.
Niinkuin tuo niin kovin kummoinen asia olisi tai nykysuomessa muka ei pärjäisi.
Serkkuni teki sopimuksen naisystävänsä kanssa, joka halusi 3-kymppisenä lapsen, että hän on suostuvainen isäksi, valmis maksamaan elatusmaksut ja pitämään lasta miten sovitaan, mutta kiinteää perhe-elämää hän ei jaksa eikä halua. Molempien vanhemmat olivat halukkaita isovanhemmiksi ja nyt tyttö on 14-vuotias, "tasapainoinen teini", isänsä, äitinsä ja isovanhempiensa silmäterä.
Hei!
Olen 20-vuotias ja 30 viikolla raskaana. Yksin siis lasta odottelen, koska olen sitä mielä että isäehdokas ei ole mikään paras mahdollinen. Ja haluan ajatella lapsen parasta.
Aluksi raskaus oli järkytys ja oli vaikea päättää että mitä teen asian kanssa. Mutta abortti tuntui niin vaikealta asialta etten pystyisi siihen.
Nyt olen todella onnellinen, enkä itseasiassa haluaisi edes miestä sotkemaan asioita. Saan itse päättää lasta koskevat asiat eikä tarviste kärsiä ristiriidoista lapsen kasvatuksessa. Tietysti mielessä pyörii kokoajan että teenkö oikein, kun kasvatan lapsen ilman isää. Mutta olen sitä mieltä, että parempi ilman isää, kuin että kuvioissa olisi huono isä.
Omat vanhempani ovat paljon apuna ja lapselle on jo kummitkin tiedossa.
En ole kyllä ollenkaan katunut päätöstäni pitää lapsi. Pitäisi vaan malttaa odottaa lokakuun lopulle että vauva syntyisi :)
Ja pystyyhän vielä myöhemminkin löytämään miehen ja hankkimaan lisää lapsia. Vaikeampaahan se on, mutta miksi pitäisi odottaa jos on jo valmis äidiksi.
kirjoituksesi auttoi minua paljon ! itse olen 19v. olen raskaana, kylläkin ihan vasta viikolla 6. minä haluan pitää lapsen. mutta lapsen isä ei halua olla isä. enkä halua/voi tehdä aborttia vain sen takia että lapsen isälle lapsi ei ole toivottu.
Olin 27-vuotias, kun huomasin tulleeni ns. "pidetään hauskaa" suhteesta raskaaksi. Kerroin asiasta tulevalle isälle, häntä ei sitte näkyny muutamaan vuoteen... Eli olen ollut lapsen kanssa kahden raskaudesta tähän päivään.
Nyt tyttöni on 6-vuotias reipas esikoululainen. Joskus kyselee isästään (ovat tavanneet n.10-15 kertaa), tosin nyt on mennyt kolmisen vuotta etten isään ole saanut yhteyttä. Yritän parhaani mukaan vastata tytön kysymyksiin, mutta haukkumaan en ala. SIinä tekisi vaan itselleen halla, jos tyttö joskus haluaa isänsä etsiä.
Vaikeita aikoja on mukaan mahtunut, mutta en ikipäivänä vaihtaisi päivääkään pois. Tyttö on paras ja tärkein asia elämässäni. Paljon olen saanut apua ja tukea vanhemmiltani ja sisaruksiltani. Tukiverkko on tärkeä. Enkä tarkoita vain "oman ajan" saamiseksi, sekin on tärkeää välillä, että jaksaa.
Jos koet olevasi valmis äidiksi, niin antaa mennä vaan. Mielestäni ei ole itsekästä saada lapsi yksin. Suuria uhrauksia joutuu kyllä tekemään. Omasta kaveripiiristä kaikkosi suurin osa lapsettomista kavereista, mutta samalla huomasi ketkä ovat ne tärkeimmät. Elämä on aivan toista lapsen kanssa. Silloin elämällä on merkitys!
Sinä yh-äiti,tunnustiko lapsen isä koskaan isyyttä?ja oletko saanut elatustukea kelalta vai onko isä maksanut.Olen miettinyt jos tälläisessa tilanteessa isä joskus haluaisi alkaa olemaan kunnolla osa lapsen elämää niin pitäisikö tunnustus tehdä jälkikäteen?tai joutuisiko sitten maksamaan elatustuet takaisin kelalle jos ja kun isä onkin "löytynyt" maksajaksi?itse pähkäilen,että vaadinko isän maksumieheksi vaikka sitten oikeusteitse vai annanko olla.Mutta hän haluaisi ainakin silloin tällöin lastaan tapailla ja siinä en haluaisi olla esteenä.
vaihtoehto ei ehkä huonoin, koska huonojakin isiä on olemassa, niitä vastuuntunnottomia
yksinkin pärjää kun tietää omat rajansa.
Kiitos paljon vastauksista (ja vieläpä asiallisista sellaisista:)) Vielä tässä harkitsen asiaa, joillekin tärkeimmille kavereille oon asiasta puhunut ja onneks nekään ei ole ton asian tiimoilta mua tuominneet :) Suunnitelman toteutus on vielä vähän auki elikkä isäehdokas on vielä hakusessa mut enköhän mä jotain keksi...
Minusta se on ihan ok juttu hankkia lapsi yksinään. Kunhan ei vaan huijaa ketään miestä siten, että jättää salaa ehkäisyn käyttämättä. Itse tulin raskaaksi lyhyen parisuhteen jälkeen, mutta heti tämän jälkeen mies huomasi, ettei pysytkään elämään perheenä kanssani. Kauhea oli pettymys, nyt odotan siis yksin, tai oikeastaan isompien lasteni kanssa, eikä tässä mitään hätää ole. Lähde vaan tuumasta toimeen, sillä ikää tulee koko ajan lisää, eikä raskaaksi tulo ole itsestään selvää. Kaiken lisäksi vain pieni osa hedelmöittyneistä munasoluista kehittyy vauvaksi asti.
Täällä on toinen samoja asioita pitkään pohtinut. Pohdintaa kesti viisi vuotta, sitten päätin ryhdistäytyä ja ryhtyä tuumasta toimeen. Isäkandidaatin etsin ulkomailta ollessani siellä työkomennuksella. Sanoin, että toivon vauvaa mutta en halua häneltä muuta. Nyt olen onnellisesti raskaana, 21 4 viikolla. Se on aivan ihanaa!
Voitaisi tehdä tuttavuutta, vaikka onnistuttaisi.
Ei todellakaanhuono vaihtoehto! Toki olet vielä nuori ja se mies saattaa odottaa nurkan takana, mutta jos silt tuntuu niin Go for it, tiedän tasan tarkalleen kuinka kauheaa on potea vauvakuumetta :) siinä ei järjen ääntä paljon tahtoisi kuunnella :)
En ole yh mutta isä voisi olla enemmänkin läsnä ja vastuuntuntoisempi ja parisuhde tällä hetkellä menee aika..noh..huonosti mene..meillä on 2 lasta..Mies on merillä töissä ja on siis laivasta riippuen 3-6vkoa pois ja vastaavasti sitten taas kotona saman verran..käytännössä olen siis yh välillä :)
Sen verta olen huomannut positiivista yksin olemisessa että saat päättää kaikesta itse, uskoon, luontoon ja muihin kasvatukseen liittyvistä asioista mistä voi kumppanin kanssa tulla isojakin kysymyksiä ja riitoja (meillä esim isä on ateisti ja minä kristitty..minä haluaisin opettaa lapseni iltarukoukseen, isä ei..), samoin rahoista vastaat sinä itse, tiedät itse tarkalleen paljonko on rahaa ja mihin sitä voi käyttää..meillä mies on aika tuhlari ja siitä tulee riitoja kun rahat on tiukilla..Myös lomat menevät täysin niinkuin haluat (tai haluatte lapsn kanssa) ei riitoja siitä kuinka toinen haluaa mökille ja toinen kiertämään intiaa eli ei kompromisseja :)
Onhan isästä apuakin..lähinnä se että on joku jonka kanss jakaa oikeasti asioita..toki on isovanhemmat ja muu tukiverkosto, mutta se erityinen side "juuri meidän lapsi", puuttuu jos et ole isän kanssa tekemisissä tai saman katon alla.. Mutta jos sen puuttuminen ei haittaa, niin ..
Itse olen huomannut että helpompaa olisi olla yksin, mutta meillä meneekin huonosti..jos on hyvä parisuhde ja isä on vastuunsa tietävä, niin silloin varmasti olisi parempi olla suhteessa..
Tarvitset yh:na oikeasti hyvän tukiverkoston, mutta silti et voi oikeasti vaatia keneltäkään mtn..harrastamaan tuskin pääset niin kuin suhteessa eläät, koska isovanhemmat, vaikka auttaisivatkin, eivät varmaankaan AINA ole käytettävissä..
Kannattaa apujoukotkin selvittää ennen raskaaksi tuloa...
Myös tulevaisuudessa kumppanin löytäminen VOI olla hankalaa koska et pääse usein paikkoihin missä muita tapaa, et pääse noin vaan treffeille ja tapailu on hankalaa jos lapsi on koko ajan sinulla..erolapsetkin kunyleensä ovat ainakin joka toinen vkoloppu isällään jolloinuuteen kumppaniin voi tutustua..ja kun kuitenkaan MINUN mielestäni lapsele ei pidä jokaista heilaa esitellä..
Tiedän muutaman naisen ketkä ovat hankkineet yksin lapsen, en kylläkään tiedä mitä heille nykyään kuuluu..Yhdestä tiedän sen verta että asuivat(asuvat??) lapsen isän kanssa yhdessä kun lapsi synty, tarkoituksena siis että isä on apuna mutta ei kuitenkaan ollut kyse parisuhteesta..
Onnea sinulle mitä ikinä päätätkin..Muista kuitenkin että aina pärjää..Ja muista ettet kuitenkaan ole vielä kovinkaan vanha tekemään lapsia, kyllä ne reilusti yli 30v tekevät myös lapsia, jos haluatkin odotella mahdollista isää :)
miettiä ja harkita laajalta kantilta. Lapsi ei ole eikä pidä olla esine, joka hankitaan kuin nukke kaupasta silloin kun minusta tuntuu siltä. Mitkä ovat lapsen tunteet aikanaan? Niitä ei voi tietää. Minun suvussa tekevät lapsia yli 40v ja yksi odotti tosiaan niin kauan että löytyi sopiva puoliso. Vauva syntyi kun äiti oli 42v. Äiti ehti opiskella ja on korkeasti koulutettu. Lapsi tulee sitten kun on tullakseen ja olosuhteet ovat otolliset ja on molemmat vanhemmat.
En tosiaankaan pidä lasta minään esineenä, en ole hankkimassa lasta sen vuoksi että haluan vaihtelua elämään ja kaikkea muuta löytyy jo tms. Lapsen tunteita ei tietenkään etukäteen voi tietää mutta mun kaveripiiristä löytyy ihmisiä jotka ovat kasvaneet ilman isää eivätkä he ole sitä kokeneet mitenkään traumaattisena kokemuksena. Pointtini ei suinkaan ole se ettenkö tiedä sitä että mulla on vielä vuosikausia ainakin teoriassa mahdollista tehdä lapsia mutta en voisi kuvitellakaan että odottaisin nelikymppiseksi ennekuin yrittäisin lasta, se ei ole mulle vaihtoehto. En pidä hyvää/korkeaa koulutusta tai uralla etenemistä lainkaan tärkeänä asiana elämässäni, teen tällä hetkellä työtä mistä pidän (vakituinen työpaikka) ja asun omistusasunnossa joten pidän olosuhteita isän puuttumista lukuunottamatta otollisena lapsen saamiselle. Jokainen ihminen arvostaa eri asioita elämässä ja itse en voisi kuvitella pitäväni mitään muuta asiaa elämässäni tärkeämpänä kuin omaa lasta.
Suuri kiitos asiallisista vastauksista niin puolesta kuin vastaankin, muutaman kuukauden asiaa mietittyäni ja hyviä ja huonoja puolia mietittyäni olen päättänyt siirtyä tuumasta toimeen, toivottavasti kaikki menee suunnitelmien mukaan :)
olisi mukavaa, jos kävisit täällä aina välillä kertomassa, miten asiaa etenee, mitä keinoja käytät jne. :) Tsemppiä sinulle!
Nelikymppinen on kyllä auttamattomasti liian vanha lapsentekoon. Äidin korkea koulutus ei paljoa lohduta pientä down-vauvaa.
Nykyään on testit jos haluaa. Ei tarvi down vauvaa saada jos pystyy ottamaan abortin. Mutta jos sikiö todettaisiin monivammaiseksi olisi luonnollista keskeyttää raskaus. Näin mietin aikoinaan kun olin raskaana 43 vuotiaana. Raskaus oli yllätys ja järkytyskin, koska mulle oli sanottu etten voisi saada lapsia. Down-syndroomaa epäiltiin veritestin jälkeen ja sitten otettiin punktio. Lapseni alku todettiin terveeksi niiltä osin joita kyseisessä testissä tutkittiin ja samalla sain tietää sukupuolen. Sain aikoinaan terveen lapsen joka on jo koululainen. En nyt lähtisi ketään kannustamaan äitiyteen näin vanhana. Olisin itekkin mieluimmin saanut tämän lapseni edes 10vuotta aiemmin jos multa olisi kysytty. Mutta onneksi kaikki on mennyt hyvin ja onneksi lapsen isä on mukana kuvioissa, (vaikka emme yhdessä enää olekkaan) jos mulle jotain sattuisi. Lapsi on kuitenkin parasta mitä elämä voi antaa.....
Itse olen auttanut erästä naista saamaan lapsen (mukin avulla), ja olen myös käynyt tapaamassa heitä aina silloin tällöin, vaikka emme siitä ennen raskautumista juurikaan puhuneet. En ole sulkenut pois mahdollisuutta, ettenkö voisi auttaa muitakin samaa projektia harkitsevia naisia.
Jo pelkästään että kysyt näitä kysymyksiä osoittaa että luultavasti hoidat homman ihan riittävän hyvin. Yritä rakentaa jonkinlainen tukiverkko ympärillesi josta saa sitten apuja kun viidettä yötä tulee valvottua.
Miksi ajattelit, että se ei olisi itsekästä? Siksi, että lapset ovat selvinneet hengissä ilman traumoja yhdenkin vanhemman kanssa? Tuossahan itsekästä on se tietoinen valinta tehdä isätön lapsi. Isä ei ole kuollut tai lähtenyt omille teilleen, vaan ennen lapsen syntymää teet valinnan tehdä lapsesta isättömän.
Itse tiedän erilaisia tapauksia. Itse en ole niinkään kuullut mitään tiettyjä tilanteita, joissa nyt jo aikuiset olisivat tarvinneet eniten toista vanhempaansa. Vaan kyseessä on lähinnä ollut sellainen yleinen kaipaus ja suru. Tätä olen nähnyt jopa 80-vuotiaan ihmisen itkevän, kun hänellä ei sitä toista vanhempaa ollut. Sitten taas on ihmisiä, jotka eivät niin avoimesti ainakaan sure. Mistä tiedät kumpaan kategoriaan tämä sinun lapsesi osuisi?
Jos ajattelen omaa isääni, niin hän on äitini ohella niitä harvoja ihmisiä, jotka maailmantappiin saakka olisivat tukenani. He ovat niitä ihmisiä, jotka täysin ehdottomasti rakastavat. Hän on toiminut esikuvana ja oikeastaan aika paljonkin vaikuttanut elämääni. Kuten myös isäni puolelta isovanhemmat. Lisäksi isäni on osa minun juuriani. Tunnistan piirteitä itsessäni, jotka vastaavat vanhempiani ja jopa isoisovanhempiani. Kyllähän sitä tosiaan selviytyisi jos jomman kumman heistä olisin menettänyt, eihän ihminen voi tehdä muuta kuin selviytyä. Mutta tässä on kyseessä sinun tietoinen valinta ja on huomioitava myös se mihin lapsi on oikeutettu ja mitkä ovat hänen tarpeensa. Kuinka paljon niistä syntymättömän lapsen oikeuksista olet valmis karsimaan?
Ymmärrän toki, että vauvakuume ja varmasti voisit selviytyäkin itse äitinä ja lapsi lapsena. Mutta noi on aika vakavia kysymyksiä ja periaatteellisella tasolla hankalia.
Minulla oli myös tosi vahva lisääntymisen tarve. 35-vuotiaana sanoin miesystävälle että joillain naisilla on samalla lailla vahva vietti saada lapsi kun miehellä voi olla vahva vietti harrastaa seksiä. Hän suostui lapsenhankintaan vaikka oli aika todennäköistä ettei itse olisi mukana kuvioissa. Nyt olen erittäin onnellinen vauvelin yh-äiti eikä mitään pahoja fiiliksiä miestä kohtaan tai pelkoa lapsen onnellisuudesta. Itselläni oli myös yh-äiti ja toisaalta vaikea isä (sen mitä hän nyt elämässäni on mukana ollut). Eli tämä perhemalli tuntuu minusta normaalilta! Pystyn antamaan vauvalleni paljon huomiota kun ei ole miestä "häiritsemässä". Eikä hänen tarvitse kuunnella aikuisten riitoja, kasvatus on johdonmukaista, hän oppii että nainenkin on vahva/pärjäävä...kyllä näitä plussiakin on.
juu kukaan ei tule vanhingossa raskaaksi varsinkaan 35-vuotiaana. Jokusen kuukauden seurusteltuani kuitenkin tulin. Ja se on parasta mitä minulle on tapahtunut! Lapsen isä ei jaksanut vastuuta varsinkaan vaativasta vauvasta, mutta nyt on kuvioissa ja tapaa kolmivuotiasta tytärtään kerran viikossa. Ensin oli vaikea hyväksyä että mies voi valita haluaako kantaa vastuuta lapsestaan, mutta nyt en anna sen enää vaikuttaa meidän (minun ja tyttäreni) elämään. Minä kannan vastuun ja isä on mukana oman kiinnostuksensa mukaan. Huom. isällä ei päihde- tai mielenterveysongelmaa ei vaan muuten halunnut asettua perheelliseksi. Kannustan sinua, sillä mahdollisuudet hupenevat ikää tullessa. Lapseni on parasta mitä minulle on tapahtunut.
Moi! Minun tarina. Olin ollut kiehen kanssa hydessö n.2 v. Kun huomasin olevani raskaana. Suunnittelin häitä. Mies suunnitteli elämää toisen naisen kanssa!! Ei ole nähnyt edes lasta. Odotus ajan olin yksin. Ja lapsen olen hoitanut yksin. En saa elatusmaksuja edes isältä. Nyt kärsin sitten vauvakuummeesta. Olis ihana saada sisarus. Lapseni on 3v. Mutta kun ei ole miestä!!
Pakko vastata tähän vaikka onkin puoli vuotta vanha viesti. Aloittajaa mitenkään tuntematta en lähtisi suosittelemaan lapsen hankkimista yksin. 27-vuotias on vielä aika nuori ja se unelmien mies ja tulevien lasten isä voi tulla kohdalle, aikaa on kuitenkin vielä. Itse hankin lapsen yksin, tosi suunnitelematta, vaihtoehtoja ei oikein ollut (no, abortti, johon en pystyisi, enkä myöskään antamaan lastani pois) ja vaikka lapsi onkin maailman ihanin ja rakkain enkä todellakaan kadu, mutta "totaaliyksinhuoltajuus" tekee elämästä välillä todella rankkaa.
Itsellänikin on tukiverkosto lähellä, mutta ei se ole silti sama asia kuin että lapsella olisi ISÄ. Puhumattakaan siitä kun lapsi alkaa kysellä isänsä perään. Meillä ei tätä vielä ole, kun lapsi on alle 3-v. mutta lähes päivittäin mietin että mitä sanon sitten kun se hetki koittaa kun lapsi kysyy isästään. Usein mietin myös millainen ihminen tulee lapsesta, jolle puolet omasta perimästä on pimennossa. Ja voin sanoa että tuntuu TODELLA pahalta :/ Tietysti tilanteita on erilaisia, jos hankit lapsen esim. spermapankin kautta, niin lapselle ei ehkä tule hylkäämisen tunteita, koska isä ei varsinaisesti ole häntä koskaan hylännyt, mutta kyllä se isänkaipuu tulee silti olemaan. Haluatko tietentahtoen pistää lapsesi kokemaan sen?
Joka paikassa toitotetaan että kyllä yksi rakastava vanhempi riittää, mutta itse olen sitä mieltä että kyllä toisen vanhemman totaalinen puuttuminen elämästä jotenkin vaikuttaa lapseen. Minun suurin haaveeni onkin, että jonain päivänä lapseni isä tulee järkiinsä ja haluaa tutustua mahtavaan lapseensa. Tämä on minun mielipide, jokaisella on omansa, mutta suosittelen kyllä harkitsemaan tarkkaan.
Käytännön asioista sen verran että olet ainoa joka lasta vie ja hakee hoidosta, olet se joka on aina pois töistä kun lapsi on kipeä (sillä kuuluisalla tukiverkostolla kun tuppaa olemaan myös oma elämä, eikä se välttämättä repeä joka kerta apuun), et pääse yksin mihinkään, et edes viemään roskia, saatika iltalenkille, jumppaan tai kauppaan ilman erillisjärjetelyjä, yksinäiset illat lapsen mentyä nukkumaan (ellei jatkuvasti satu kavereita käymään), deittailu (mikä deittailu??) varmaan haluat joskus kumppanin itsellesi, ehkä? Puhumattakaan siitä henkisestä tuesta, mitä kumppani antaa. Tokihan nämä kaikki ovat sen vaivan arvoista, kun on oma ihana lapsi, mutta itse olisin mielummin tehnyt lapsen parisuhteeseen kuin yksin, jos olisin voinut valita.
Itse olen tuon kokenut ja olen sitä mieltä että se on lapselle huutava vääryys. Olin nuori ja rohkea ja sinisilmäisesti uskoin perheen perustamisen olevan käsillä vaikka sisimmässäni tiesin että yksin joudun lapseni kasvattamaan. Ensimmäisen syntymän aikaan oltiin vielä olevinamme avoliitossa, toisen lapsen "tein yksin", sama mies mutta vain minä halusin lapsen.
En ikinä kadu että sain nuo ihanat lapseni, joista on minulle ollut iloa koko 34 ja 27 v. Äidiksi tuleminen on ollut parasta elämässäni. Sitä vain kadun ja säälittää kun nuorempi varsinkin on kärsinyt kovasti isättömyydestään.
Hyviä ja kunnollisia lapsia ovat mutta olen vakaasti sitä mieltä että lähtökohtaisesti lapsella pitää olla oikeus elää kummankin vanhemman kanssa. Se että elämässä tapahtuu käänteitä, eroja ja muuta, on sitten toinen juttu.
Mielestäni AIKUINEN nainen, joka tieten tahtoen riistää lapselta oikeuden isään, on surkea ja itsekäs ihminen jota en voi kunnioittaa. Itse alle kaksikymppisenä elin vielä satumaassa, jossa kaikki käy hyvin lopulta.
Raivostuttaa ihmiset, jotka ilman mitään kokemusta ja tietämystä asiasta, vaahtoavat että yksinkin pärjää ja voi kasvattaa kunnollisia ihmisiä lapsistaan. Niin, pärjää ja pärjää. Kyllä sitä pärjää mutta oletteko kokeneet isättömyyden? Minä olen itse sekä lapseni. Koko ikänsä, mielen syvissä syövereissä, ehkä tiedostamattaan, kytee ajatus että olisi halunnut isän olevan elämässään. Kaikki ei näy päällepäin.