On pikkasen päälle vuosi erosta ja vielä vaan tuntuu tosi raskaalta. Tää vuosi on ollut minulle kaikkein raskain, vaikka menetyksiä on ollut raskaita muitakin kuin seurustelusuhteen loppuminen. Tämä tunne ei vaan tunnu sammuvan vaikka kuinka yritän olla ajattelematta häntä. Liian paljon muistoja ja paikkoja missä tilanteessa hän taas palautuu mieleeni. Huh miten sitä pitää vaan yrittää jaksaa. Onneksi on elämää ympärillä ja työpaikka missä itsensä väsyttää. Kyllä rakkaus on ihanaa, mutta kyllä se saattaa myös satuttaa. Mukava olisi lukea toistenkin kirjoituksia siitä miten kukin on erosta selvinnyt vai onko selvinnyt ollenkaan. Jos sitä tätäkautta saisi vähän toivonkipinöitä omaankin jaksamiseen..
Toinen vuosi menossa
-jätetty-
8381
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 8
Vanhimmat
on oikeastaan vain yksi todella raskas ero takana, se muuttikin sitten kaiken. Tajusin että kaikki merkit oli luettavissa mutta en ollut halunnut niitä nähdä, ymmärsin myös että hain ihan vääränlaista ja ymmärsin itsestäni oleellisia asioita. Muutin aika paljon sen eron jälkeen, kesti noin 3 vuotta laittaa itsensä ja elämänsä uuteen uskoon. Muuttaa ajatteluaan ja nähdä asiat niin kuin ne on. Silloin tuntui välillä että ihan hulluutta tuhlata aikaa niin itseensä mutta sitten pikkuhiljaa asiat alkoivat loksahdella kohdilleen. Opin antamaan anteeksi itselleni ja hänelle joka hajoitti minun sinisilmäisen uskoni asioihin, mikä oli nyt jälkeenpäin hyväkin ja varmaan jokaisen kohdalla tapahtuva asia, mutta tapa jolla se tehtiin tuhosi kyllä luottamuksen ihmisiin pitkäksi aikaa.
Ehkä sinun on nyt vain keskityttävä sinuun, otettava uutta suuntaa ja parannettava kurssia. Pura ikävääsi johonkin, ota se energia mikä siitä syntyy kun iskee se olo ja muuta se hyväksi.
Sanon vielä että aivot on kuin lihas, kun ajattelee jotain asiaa paljon se vahvistuu, joten sinuna koittaisin todella suunnata sitä ajattelua ja energiaa muualle kun hän pulpahtaa mieleesi. Erostasi on jo sen verran aikaa että se suurin surutyö on kai jo tehty? Onko nyt niin että muut elämässäsi tapahtuneet asiat on saaneet sinut kaipaamaan turvaa ja lohtua ja viimeinen ihminen joka sitä on sulle suonut on hän?
Lenkkeily ja liikunta yleensäkkin on hyvä pään ja mielen selkeyttäjä. Otat nyt vaan selkeitä askelia pois päin niistä muistoista ja luot uusia asioita muistelun sijaan. Rakkaus on ihanaa, ei pidä ikinä rakkauden syyksi lukea sitä että se loppuu. Se on ihmisissä se. Älä menetä toivoasi, koska kun vain pääset selville vesille tuosta voi elämä yllättää ihanasti.
"Lenkkeily ja liikunta yleensäkkin on hyvä pään ja mielen selkeyttäjä"
että ajattelee muuta ja hankkii muita ihmissuhteita - toimii parhaiten. Mutta surun paketoiminen ei toimi. Siis kun käsittelee eroa, irtautumista ja eheytymistä pala kerrallaan, vähitellen voi myös tunnetasolla voi olla kokonaisempi ja myöntää - hups näin kävi/tapahtui... ja jatkaa siitä.
Joskus erosta ei selviydykään, se on vain hyväksyttävä, että minuus jää joiltain osin vajaaksi! Tuo sydämen avohakkuu sitten täyttyy vähitellen - mutta sun omilla ehdoilla - ja siihen kasvaa monenlaista taimea... joista vähitellen sydän saa ravintonsa.
Jos suljet sydämesi, et parane erosta koskaan. En suosittele! Sitten suru tulee vain myöhemmin. Joskus kaipaus tuntuu riipivän, hiipivän .... Anna sen vain tulla ja mennä... se on elämää.
Ikävä tosiasia on, että erot ovat sitä vaikeampia, mitä vanhemmaksi tulee, koska yksinkertaisesti on vaikea tavata oman ikäisiään lesbonaisia missään ja muutenkaan löytää uusia ihmissuhteita.
pääasia on se, että hyväksyy asiat niin kuin ne on. Siitä alkaa tie parempaan - tai tie eteenpäin ainakin.
Minulla noin puoli vuotta erosta ja tuntuu, ettei tämä ikävä koskaan lopu. Välillä menee ihan hyvin, tai no joo melkein hyvin, kunhan minulla on tarpeeksi puuhaa, mutta ei jaksaisi olla jatkuvasti tekemässä jotain. Heti kun on hiljaista esim. iltaisin, kun menen nukkumaan, kamala ikävä tulee ja tuntuu että en saa edes happea, ajatukset vaan pyörii hänessä. Minulla on nykyään univaikeuksia tosi paljon ja ruoka ei maistu, tälläinen sureminen näkyy kohta jo päällepäin.
Olen yrittänyt keksiä jotain uusia harrastuksiakin, mutta mistään en tunnu innostuvan, jotenkin tuntuu kamalalta että sinulla jo vuosi erosta ja vieläkin ikävöit, en jaksaisi tätä ikävää niin kauan! Olen myös yrittänyt olla muidenkin kanssa, mutta se ei auta kuin hetken.
Miten ihminen voi rakastaa jotain ihmistä näin paljon? Haluaisin unohtaa, mutta jokin minussa odottaa vieläkin..taidan turhaan odottaa ja riutua itsesäälissäni, minuun ei ole koskaan sattunut näin ja olen jo melkein 40 vuotias.
Just tuolleen tunnen minäkin vielä. Yritän kans puuhastella kaikenlaista ja liikkua siellä missä ei olisi muistoja hänestä. Vaikea vaan kun oltiin yhdessä niin monta vuotta. Illat ja yöt on raskaimpia ohittaa ja tietysti vapaapäivät. Olihan meilläkin heikkoja hetkiä ja sellaisia milloin ei mennyt hyvin. Niitä aikoja yritän takoa itselle, että ymmärtäisin eron syyt. Mutta kun tuo rakkaus ei vaan sammu vaikka en ole nähnyt häntä moneen kuukauteen. Öisin herään ja heti ajattelen häntä. Minullakin on univaikeuksia. Ei helkutti kun on raskasta. Mutta tuntuu hyvältä lukea miten toiset ovat selvinneet erosta ja yksin jäämisestä. Tuohan se valoa ja toivoa että minäkin tässä selviän. Menee varmaan toinen, kolmas ja neljäskin vuosi. Tuntuu silläkin tavalla pahalta, että aika valuu nyt ihan hukkaan, koska ikää minullakin on jo 40 ja nyt minä olisin niin valmis kaikkeen yhteiseen...
Saatahan sinä rakastaa toista lopun elämääsi, kukaan ei vie sinulta sitä pois. Kun aikaa on kulunut tarpeeksi, niin asiat alkavat helpottuun.
Kannattaa siis antaa surun tulla, itkeä, voida pahoin eli kohdata kaikki tuo tuska mitä sisälläsi tunnet. Jonain päivänä huomaat, että olet alkanut eheytymään ja alat nähdä paremmin eteesi. Joskus on vain pysähdyttävä ja otettava vastaan se kaikki tuskainen tunne mitä sisällään kantaa.
Itse toivuin vuoden erosta ja nyt kun olen ollut jo pidempään sinkku voin paremmin kuin koskaan.
En ole menettänyt toivoani rakkauteen, en suhteisiin, enkä myöskään pidä kiirettä suhteeseen jos sellainen eteeni jonain päivänä tulee. En myöskään kuole siihen jos en ketää tapaa. Onhan elämässä paljon muutakin :)
Olen opetellut nauttimaan arjesta ja omasta elämästäni eli tutustunut itseeni.
Monet ihmiset odottavat, että se toinen ihminen tulee ja sitten vasta voi alkaa elämä. Ei muisteta kuinka tärketä on oma elämä eli tavallaan eletään odotustilassa ja odotetaan sitä "oikeaa"
Jokainen on oman elämänsä sankari ja jos olet onnellinen omalla polullasi, niin jonain päivänä se voi olla kahden onni :)
Muistot pysyy aina toisesta ihmisestä kenet olet lähellesi päästänyt, mutta on eriasia kuinka asioita käsittelee eron jälkeen. Hyvin monet syyttävät itseensä tai haukkuvat toista. Tämä on asia mitä en ymmärrä?
Itselläni ei ole ollut koskaan tarvetta alkaa haukkumaan toista, saati liikoja syytellä itseäni eron jälkeen, vaan olen koittanut kanavoida asiat ja hakea ymmärrystä, niin että olen taas nähnyt eteenpäin. Ei se helppoa ole, mut matka on ollut sitäkin arvokkaampi.
Kyllä me selvitään, jos vain halutaan ja jos ei ole voimia, niin aina on keinoja hakea apua, mikä on mielestäni viisautta. Itselläni on ollut ystävät tukena vaikeina aikoina.
Tsemppiä! :)
Hyvää on se, että kirjoitat asiasta ja tuntemuksistasi. Mikäli elämäsi ympäristössä on joku henkilö jolle voisit puhua ja jota arvosta ja jota kohtaan tunnet luottamusta, niin puhu hänelle. Tuo kirjoittaminen on hyvä keino, jolla saat ajatuksiasi ja tunteitasi työstettyä ulos mielestäsi. Siten saat mieltäsi painaviin asioihin objektiivisen näkökulman ja huomaat, kuinka päivä päivältä vankistus ja voimistut. Huomaat, kuinka päivä päivältä elämäsi vankistuu. Kiinnitä huomiota erityisesti siihen, että päivä päivältä arvostat, rakastat ja kunnioitat itseäsi aina ja kaikkialla missä oletkin.
Olisikohan tästä ajatuksesta Sinulle apua: Ihmiset, joita kohtaamme elämässämme, ovat sellaisia kuin ovat, eivätkä välttämättä sellaisia kuin heidän toivoisimme olevan.
Huolehdi hyvin itsestäsi. Se on kunnianosoitus itsellesi. Ja vielä kerran: arvosta, rakasta ja kunnioita itseäsi aina ja kaikkialla missä oletkin!