Laiska vai sairas?

Millä perusteella sanot, että ne tuhoavat aivot? Aika moni tällä palstalla tuntuu saaneen avun lääkkeistä.

Adhd diagnoosi pelottaa juuri sen takia, että pelkään ettei mitään apua olisikaan saatavissa, vaikka toisaalta se olisi helpotus, kun tietäisi mistä tämä kaikki johtuu. Toisaalta pelottaa sekin, että jos olenkin muuten vain kamala tyyppi? Olen ajatellut, että onko minulla joku kaksisuuntainen mielialahäiriö (luin täältä, että lääkärit helposti diagnosoivat sitä adhd:lle) vai olenko inhottava narsisti? Laiska ihminen, joka keksii tekemättömyydelleen tekosyitä ja hakee vikaa muista ihmisistä, asioista ja olosuhteista, kun sosiaaliset suhteet, opiskelu ja työelämässä menestyminen eivät tahdo onnistua pidemmän päälle? Kilpirauhasen vajaatoimintaakin olen epäillyt. Haluaisin apua, mutta sinne tutkimuksiin en vain saa itseäni patistettua. Hitsi mikä umpikuja, mutta tämäkin jo helpottaa hiukan, kun kirjoittamalla saa edes vähän purkaa ajatuksiaan.

Nyt on taas sellainen päivä, että tunnen itseni aikaansaavaksi ja ihmettelen, että miten pahimmillaan voinkin olla niin laiska, saamaton ja välinpitämätön. Elämä on yhtä vuoristorataa, kun nämä kaudet vaihtelevat. Masentaa, kun aina tällaisina hetkinä ajattelee, että kyllähän kaikki sujuu, kun vain jatkan tätä rataa, ryhdistäydyn. Kunnes sitten taas asiat jotenkin alkavat luisua käsistä.. Pystyn kyllä keskittymään johonkin projektiin ihan hyvinkin, kun on sellainen fiilis (siivoamiseen, lukemiseen, nettikeskusteluihin) enkä koe säännönmukaista tyypillistä adhd levottomuutta tehdessäni asioita eli en ainakaan mikään ihan tyyppitapaus adhdstä ole. Aloitekyvyttömyyden tunnistan itsessäni ja jätän yleensä kuitenkin asiat helposti kesken ja saatan aloittaa yhden asian ja huomaankin tekeväni kohta jotain aivan muuta. (Kuten nytkin, täällä netissä roikun vaikka olisi muuta tehtävää vaikka kuinka.) Olen nainen ja huomannut, että kuukautiskierto vaikuttaa myös todella voimakkaasti energiatasooni, kärsin suht kovista kivuista (en kuitenkaan ihan aina) ja kuukautisten alettua olen aivan tööt jonkin aikaa. Mietin sitäkin, että voisiko hormoniepätasapaino vaikuttaa näin paljon kaikkeen?

Epätoivoinen tapaus? kirjoitti:

Millä perusteella sanot, että ne tuhoavat aivot? Aika moni tällä palstalla tuntuu saaneen avun lääkkeistä.

Adhd diagnoosi pelottaa juuri sen takia, että pelkään ettei mitään apua olisikaan saatavissa, vaikka toisaalta se olisi helpotus, kun tietäisi mistä tämä kaikki johtuu. Toisaalta pelottaa sekin, että jos olenkin muuten vain kamala tyyppi? Olen ajatellut, että onko minulla joku kaksisuuntainen mielialahäiriö (luin täältä, että lääkärit helposti diagnosoivat sitä adhd:lle) vai olenko inhottava narsisti? Laiska ihminen, joka keksii tekemättömyydelleen tekosyitä ja hakee vikaa muista ihmisistä, asioista ja olosuhteista, kun sosiaaliset suhteet, opiskelu ja työelämässä menestyminen eivät tahdo onnistua pidemmän päälle? Kilpirauhasen vajaatoimintaakin olen epäillyt. Haluaisin apua, mutta sinne tutkimuksiin en vain saa itseäni patistettua. Hitsi mikä umpikuja, mutta tämäkin jo helpottaa hiukan, kun kirjoittamalla saa edes vähän purkaa ajatuksiaan.

Nyt on taas sellainen päivä, että tunnen itseni aikaansaavaksi ja ihmettelen, että miten pahimmillaan voinkin olla niin laiska, saamaton ja välinpitämätön. Elämä on yhtä vuoristorataa, kun nämä kaudet vaihtelevat. Masentaa, kun aina tällaisina hetkinä ajattelee, että kyllähän kaikki sujuu, kun vain jatkan tätä rataa, ryhdistäydyn. Kunnes sitten taas asiat jotenkin alkavat luisua käsistä.. Pystyn kyllä keskittymään johonkin projektiin ihan hyvinkin, kun on sellainen fiilis (siivoamiseen, lukemiseen, nettikeskusteluihin) enkä koe säännönmukaista tyypillistä adhd levottomuutta tehdessäni asioita eli en ainakaan mikään ihan tyyppitapaus adhdstä ole. Aloitekyvyttömyyden tunnistan itsessäni ja jätän yleensä kuitenkin asiat helposti kesken ja saatan aloittaa yhden asian ja huomaankin tekeväni kohta jotain aivan muuta. (Kuten nytkin, täällä netissä roikun vaikka olisi muuta tehtävää vaikka kuinka.) Olen nainen ja huomannut, että kuukautiskierto vaikuttaa myös todella voimakkaasti energiatasooni, kärsin suht kovista kivuista (en kuitenkaan ihan aina) ja kuukautisten alettua olen aivan tööt jonkin aikaa. Mietin sitäkin, että voisiko hormoniepätasapaino vaikuttaa näin paljon kaikkeen?

Lue lisää

Tutulta kuulostaa, paitsi että itse olen saanut rutistettua itselleni melkein yliopistotutkinnon, mutta siinähän se onkin, kun gradu vaan roikkuu ja roikkuu. Olen ollut hoidossa masennuksen vuoksi, kunnes tajusin, että ei, ei saamattomuuteni ja väsymykseni siitä johdu, vaan on enemmänkin alisuoriutumisen sivutuote. ADD on omassa koulutuksessakin tuttu asia, mutta silti kesti yllättävän kauan uskoa, että minullakin voi olla se. Haen diagnoosia ja aloitan lääkitystä kokeilen (resepti on jo), kunhan saan masennuslääkityksen purettua.

Ehdottomasti kannattaa hakeutua arviointiin. Lääkäritkin ovat vain ihmisiä, joten totuus on, että voit saada hyvinkin ymmärtävää kohtelua, tai sitten aivan täyttä tolloshowta osaksesi. Tärkeää on, ettet ota siitä itseesi, vaan ajat oman asiasi, omaan tahtiisi, ymmärrät itseäsi etkä syytä ja vaadi. Se kuluttaa ja hidastaa muutenkin vaikeaa päätöksentekoa ja aloitekykyä. Et ole "tyhmä" muuten kuin tiettyjen ADD/ADHD:n piinaamien aivojesi funktioiden osalta, joiltain muilta osin olet kertomasi mukaan varsin kyvykäskin. Näinhän se on kaikilla. Voit siis saada apua parhaiden puoliesi esiin saamiseksi, vaikket em. ongelmiisi täyttä helpotusta varmaan saakaan. Ja sitäpaitsi, mitä sitten vaikka olisitkin täysi toope? Kaikkihan me oikeastaan ollaan. So what. "Vain elämää ei sen enempää", ja heti kun tulee taas sellainen selkeämpi päivä, pistät vaikka seuraavaksi aamuksi itelles lapulle, että soita sinne ja sinne (mistä sitten apua voisit kuvitellakin saavasi), ja sit soitat ja sössötät, kunhan pointtisi menee jollekin perille. Ansaitset apua siinä missä muihinkin sairauksiin, muista se. Kuten tiedät, tulee alamäkiä, mutta tulee sitten taas niitä parempiakin päiviä. Kaikki järjestyy.
Tsemppiä.

glup kirjoitti:

Tutulta kuulostaa, paitsi että itse olen saanut rutistettua itselleni melkein yliopistotutkinnon, mutta siinähän se onkin, kun gradu vaan roikkuu ja roikkuu. Olen ollut hoidossa masennuksen vuoksi, kunnes tajusin, että ei, ei saamattomuuteni ja väsymykseni siitä johdu, vaan on enemmänkin alisuoriutumisen sivutuote. ADD on omassa koulutuksessakin tuttu asia, mutta silti kesti yllättävän kauan uskoa, että minullakin voi olla se. Haen diagnoosia ja aloitan lääkitystä kokeilen (resepti on jo), kunhan saan masennuslääkityksen purettua.

Ehdottomasti kannattaa hakeutua arviointiin. Lääkäritkin ovat vain ihmisiä, joten totuus on, että voit saada hyvinkin ymmärtävää kohtelua, tai sitten aivan täyttä tolloshowta osaksesi. Tärkeää on, ettet ota siitä itseesi, vaan ajat oman asiasi, omaan tahtiisi, ymmärrät itseäsi etkä syytä ja vaadi. Se kuluttaa ja hidastaa muutenkin vaikeaa päätöksentekoa ja aloitekykyä. Et ole "tyhmä" muuten kuin tiettyjen ADD/ADHD:n piinaamien aivojesi funktioiden osalta, joiltain muilta osin olet kertomasi mukaan varsin kyvykäskin. Näinhän se on kaikilla. Voit siis saada apua parhaiden puoliesi esiin saamiseksi, vaikket em. ongelmiisi täyttä helpotusta varmaan saakaan. Ja sitäpaitsi, mitä sitten vaikka olisitkin täysi toope? Kaikkihan me oikeastaan ollaan. So what. "Vain elämää ei sen enempää", ja heti kun tulee taas sellainen selkeämpi päivä, pistät vaikka seuraavaksi aamuksi itelles lapulle, että soita sinne ja sinne (mistä sitten apua voisit kuvitellakin saavasi), ja sit soitat ja sössötät, kunhan pointtisi menee jollekin perille. Ansaitset apua siinä missä muihinkin sairauksiin, muista se. Kuten tiedät, tulee alamäkiä, mutta tulee sitten taas niitä parempiakin päiviä. Kaikki järjestyy.
Tsemppiä.

Lue lisää

Miten muuten alkoholi yleensä vaikuttaa adhd-potilaisiin? Sen tiedän, että taipuvuus riippuvuuksiin on isompi kuin muilla. Itse käytän sitä rentoutumiseen ja se häiritsee, että ihan arkenakin tulee kausittain tissuteltua 1-3 annosta illassa. Yksi annos vielä nyt menee, mutta sitä useampi luiskahtaa jo runsaan kulutuksen puolelle, jos joka ilta naukkailee.
Olen taipuvainen karmeisiin krapuloihin, mutta sietokyky on (iän, lisääntyneen painon ja tottumuksen myötä) noussut niin, että voin juoda joskus jopa 5-6 annosta ilman krapulaa. Huomaan kuitenkin, että alkoholi vaikuttaa seuraavana päivänä kielteisesti, vaikka olisin ottanut yhdenkin annoksen vain. Aamulla on paljon vaikeampi päästä ylös ja jotenkin muutenkin olo on masentuneempi, ehkä osin ihan henkisen krapulankin takia.
Välillä olen ihan "kuivilla" ja paheksun alkoholin käyttöä suomalaiseen tapaan, mutta sitten jokin saa "hanan aukeamaan" ja on vaikea vastustaa kiusausta, yhtä tai kahta lasia viiniä tai yhtä siideriä. Perustelen asian sillä, että alkoholi ei varsinaisesti ole mikään vakava ongelma. Pystyn töihin (vaikka joskus pitääkin ottaa särkylääkettä) ja tietoisesti tarkkailen juomistani, ettei siitä pääse kehittymään mitään oikeasti vakavaa ongelmaa niin, että tulisi työpoissaoloja tms. Joskus kyllä, kun olen päättänyt vapaapäivänä hoitaa asioita ja viiniä tms. on tullut otettua edellisiltana, on pitänyt luopua asioiden hoidosta, kun on niin saamaton ja joskus huonokin olo.
Miksi sitten tulee juotua? Rentoudun, pääsen iloisempaan olotilaan ja yksinkertaisesti hyvä viini maistuu todella hyvältä! Ja kai jollain tapaa lohdutankin itseäni. Kun asiat eivät suju, pieni tujaus tekee mukavaa. Pahanmakuista alkoholia en juo enkä osta, joten en ole sikäli huolissani, vaikka asia minua vaivaakin. Pitäisikö tästä nyt kuitenkin olla huolissaan vai ei? Lääkitsenkö tunteitani muuten vain vai kenties adhd:tä?

Ap kirjoitti:

Miten muuten alkoholi yleensä vaikuttaa adhd-potilaisiin? Sen tiedän, että taipuvuus riippuvuuksiin on isompi kuin muilla. Itse käytän sitä rentoutumiseen ja se häiritsee, että ihan arkenakin tulee kausittain tissuteltua 1-3 annosta illassa. Yksi annos vielä nyt menee, mutta sitä useampi luiskahtaa jo runsaan kulutuksen puolelle, jos joka ilta naukkailee.
Olen taipuvainen karmeisiin krapuloihin, mutta sietokyky on (iän, lisääntyneen painon ja tottumuksen myötä) noussut niin, että voin juoda joskus jopa 5-6 annosta ilman krapulaa. Huomaan kuitenkin, että alkoholi vaikuttaa seuraavana päivänä kielteisesti, vaikka olisin ottanut yhdenkin annoksen vain. Aamulla on paljon vaikeampi päästä ylös ja jotenkin muutenkin olo on masentuneempi, ehkä osin ihan henkisen krapulankin takia.
Välillä olen ihan "kuivilla" ja paheksun alkoholin käyttöä suomalaiseen tapaan, mutta sitten jokin saa "hanan aukeamaan" ja on vaikea vastustaa kiusausta, yhtä tai kahta lasia viiniä tai yhtä siideriä. Perustelen asian sillä, että alkoholi ei varsinaisesti ole mikään vakava ongelma. Pystyn töihin (vaikka joskus pitääkin ottaa särkylääkettä) ja tietoisesti tarkkailen juomistani, ettei siitä pääse kehittymään mitään oikeasti vakavaa ongelmaa niin, että tulisi työpoissaoloja tms. Joskus kyllä, kun olen päättänyt vapaapäivänä hoitaa asioita ja viiniä tms. on tullut otettua edellisiltana, on pitänyt luopua asioiden hoidosta, kun on niin saamaton ja joskus huonokin olo.
Miksi sitten tulee juotua? Rentoudun, pääsen iloisempaan olotilaan ja yksinkertaisesti hyvä viini maistuu todella hyvältä! Ja kai jollain tapaa lohdutankin itseäni. Kun asiat eivät suju, pieni tujaus tekee mukavaa. Pahanmakuista alkoholia en juo enkä osta, joten en ole sikäli huolissani, vaikka asia minua vaivaakin. Pitäisikö tästä nyt kuitenkin olla huolissaan vai ei? Lääkitsenkö tunteitani muuten vain vai kenties adhd:tä?

Lue lisää

Tutulta kuulostaa. Jos on ostanut alkoholia kavereiden kanssa jotain bile-iltaa tai kalsarikännejä varten, niin kyllä se illasta jäänyt juomaton alkoholi tuppaa kulumaan sitten drinksuina muutaman seuraavan illan kuluessa. Itse juon nimenomaan tuon adhd:n tuoman, itseänikin ärsyttävän levottomuuden vuoksi. Alkoholi ei tosin lopeta sitä, sanotaan vaikka armotonta kanavilta toiselle hyppimistä tv-ohjelmissa, mutta se ei ota itseäni päähän niin paljon kun on hieman alkoholia veressä. Eli ei kannata pitää alkoholia jatkuvasti kotona.

Hyvä puoli minulle adhd:ssa on että kun kyllästyn kaikkeen nopeasti, niin kyllästyn myös juomiseen nopeasti. Muutenkin se aiheuttaa lähinnä ongelmia, vähäinenkin uni häiriintyy ja seuraavana päivänä ei jaksa keskittyä senkään vertaa. Isoin ongelma on, että alkoholi vähentää estoja ja kun muutenkin on "käsijarru" pois päältä niin huh. Tosin ikä on rauhoittanut menoa, ei jaksa enää bailata kovin usein. Onneksi en juo rähinäviinaa vaan on ollut enimmäkseen oikein hauskaa ja kokemuksia on kerääntynyt jos jonkinlaisia. Sääli (tai ehkä hyväkin ;)), ettei muista illoista kovin paljon, työmuistini tuntuu lopettavan vähäisenkin toimintansa kun vain haistankin korkkia. En siis tarkoita että joisin niin paljon että en muista mitään, vaan lähimuisti toimii alkoholin vaikutuksesta tavallistakin huonommin. Ja jos lähimuisti ei noteeraa niin eihän silloin mitään voi varastoitua muutenkaan aivojen perukoille.

Noloa on kyllä se, että jos on jutellut kaverin kanssa vaikkapa hyvinkin kipeistä asioista, niin niistä keskusteluista ei välttämättä oikein muista mitään. Ja samoista asioista tulee puhuttua usein kun ei muista mitä on puhuttu aikaisemmin. Joskus olo on kuin elokuvassa "Päiväni murmelina" (inhoan elokuvaa mutta idea on sama). Nimet eivät jää/tule mieleen ja joskus uuden tuttavan kasvojakin on vaikea muistaa kun ei ole kiinnittänyt tarpeeksi huomiota. Sitä vain elää hetkessä eikä jaksa välittää seuraavasta päivästä.

Joka tapauksessa, kannattaa olla tosi varovainen alkoholin yms. kanssa. Me addiktoidumme niin nopeasti kaikkeen mikä tuntuu hyvältä. Ja myös helposti tulee sosiaalisissa tilanteissa sanomista tai väkivaltaa kun meillä on luonnostaan tapana reagoida asioihin ennen kuin järki ehtii mukaan kuvioihin.

Vaikka en ole "väkivaltainen" luonne, niin tunnistan itsessäni tuon uskomattoman nopean raivon ja sitä seuraavan väkivallan potentiaalisen mahdollisuuden. Olen hajoittanut eräänkin esineen kun se ei ole suostunut yhteistyöhön muutaman kokeilun jälkeen ja naapurit ovat saaneet nauttia verbaalisista kyvyistäni (eikä kovin naisellisista mielipiteistä) kun esim.tietokone ei toimi/on liian hidas tai jokin asia on tuhannetta kertaa hukassa.

Ja siksi lienee valtava osa vangeista yms. suomessakin ovat addeja, on muistaakseni ihan tutkittu juttu. Toisaalta myös muutkin tunteet ovat vaikeita hallita, kaikki tuntuu menevän aina ääripäihin. Siksi sitä oppii välttelemään tilanteita jotka voivat aiheuttaa voimakkaita reaktioita.

levotonta kirjoitti:

Tutulta kuulostaa. Jos on ostanut alkoholia kavereiden kanssa jotain bile-iltaa tai kalsarikännejä varten, niin kyllä se illasta jäänyt juomaton alkoholi tuppaa kulumaan sitten drinksuina muutaman seuraavan illan kuluessa. Itse juon nimenomaan tuon adhd:n tuoman, itseänikin ärsyttävän levottomuuden vuoksi. Alkoholi ei tosin lopeta sitä, sanotaan vaikka armotonta kanavilta toiselle hyppimistä tv-ohjelmissa, mutta se ei ota itseäni päähän niin paljon kun on hieman alkoholia veressä. Eli ei kannata pitää alkoholia jatkuvasti kotona.

Hyvä puoli minulle adhd:ssa on että kun kyllästyn kaikkeen nopeasti, niin kyllästyn myös juomiseen nopeasti. Muutenkin se aiheuttaa lähinnä ongelmia, vähäinenkin uni häiriintyy ja seuraavana päivänä ei jaksa keskittyä senkään vertaa. Isoin ongelma on, että alkoholi vähentää estoja ja kun muutenkin on "käsijarru" pois päältä niin huh. Tosin ikä on rauhoittanut menoa, ei jaksa enää bailata kovin usein. Onneksi en juo rähinäviinaa vaan on ollut enimmäkseen oikein hauskaa ja kokemuksia on kerääntynyt jos jonkinlaisia. Sääli (tai ehkä hyväkin ;)), ettei muista illoista kovin paljon, työmuistini tuntuu lopettavan vähäisenkin toimintansa kun vain haistankin korkkia. En siis tarkoita että joisin niin paljon että en muista mitään, vaan lähimuisti toimii alkoholin vaikutuksesta tavallistakin huonommin. Ja jos lähimuisti ei noteeraa niin eihän silloin mitään voi varastoitua muutenkaan aivojen perukoille.

Noloa on kyllä se, että jos on jutellut kaverin kanssa vaikkapa hyvinkin kipeistä asioista, niin niistä keskusteluista ei välttämättä oikein muista mitään. Ja samoista asioista tulee puhuttua usein kun ei muista mitä on puhuttu aikaisemmin. Joskus olo on kuin elokuvassa "Päiväni murmelina" (inhoan elokuvaa mutta idea on sama). Nimet eivät jää/tule mieleen ja joskus uuden tuttavan kasvojakin on vaikea muistaa kun ei ole kiinnittänyt tarpeeksi huomiota. Sitä vain elää hetkessä eikä jaksa välittää seuraavasta päivästä.

Joka tapauksessa, kannattaa olla tosi varovainen alkoholin yms. kanssa. Me addiktoidumme niin nopeasti kaikkeen mikä tuntuu hyvältä. Ja myös helposti tulee sosiaalisissa tilanteissa sanomista tai väkivaltaa kun meillä on luonnostaan tapana reagoida asioihin ennen kuin järki ehtii mukaan kuvioihin.

Vaikka en ole "väkivaltainen" luonne, niin tunnistan itsessäni tuon uskomattoman nopean raivon ja sitä seuraavan väkivallan potentiaalisen mahdollisuuden. Olen hajoittanut eräänkin esineen kun se ei ole suostunut yhteistyöhön muutaman kokeilun jälkeen ja naapurit ovat saaneet nauttia verbaalisista kyvyistäni (eikä kovin naisellisista mielipiteistä) kun esim.tietokone ei toimi/on liian hidas tai jokin asia on tuhannetta kertaa hukassa.

Ja siksi lienee valtava osa vangeista yms. suomessakin ovat addeja, on muistaakseni ihan tutkittu juttu. Toisaalta myös muutkin tunteet ovat vaikeita hallita, kaikki tuntuu menevän aina ääripäihin. Siksi sitä oppii välttelemään tilanteita jotka voivat aiheuttaa voimakkaita reaktioita.

Lue lisää

Kiitos vastauksesta! Tuli vaan tuosta mieleen, että en ehkä käyttäydy niin hirveän impulsiivisesti kuin yleensä adhd-tapauksiin:n liitetään. Mieli tekisi kyllä joskus räjähtää, mutta olen oppinut jonkin verran esim. hillitsemään puheitani, vaikka en mikään ihan kamala rääväsuu olekaan ollut. (Mutta silti jotenkin tuntuu, että reagoin joskus liian hätäisesti kommenteilla, jotka menevät joskus muilta hieman ohi ja yli..) Telkkarista katson kyllä sujuvasti yhtä kanavaa, jos tulee joku hyvä leffa tai ohjelma. Melkein itse hermostun enemmän kun mies räppää kanavia.

En tiedä rauhoittaako alkoholi "levotonta" sieluani, kahvi ainakin piristää. -Joku kertoi että adhd-tapaukselle kahvi toimii rauhoittavasti. Riippuvuuksiin olen kyllä mielestäni taipuvainen. Kahviin jään koukkuun tosi helposti ja siksi yritän vältellä sen säännöllistä juomista. Esim. karkkeja tms. jos alkaa syömään, niin hupsis, joka ilta tulee herkuteltua. Röökiä en ole ikinä uskaltanut edes aloittaa polttaan, koska jo hyvin nuorena osasin arvella, että tuskin pääsisin tavasta koskaa irti, jos kerran alottaisin. Ja siitä olen ollut enemmän kuin tyytyväinen!!! Kuinka paljon on siinäkin säästynyt rahaa ja välttynyt siirtymästä ties mihin aineisiin.

Unirytmi on sekaisin, valvomiseenkin jotenkin "jää koukkuun". Olen miettinyt, että onko itsellä joku alitajuinen taipumus tehdä asioita, jotka eivät ole pitkällä tähtäimellä hyväksi ja kuuluuko se tyypillisesti adhd:lle? Kun toiset aikuiset ihmiset osaavat asettaa itselleen rajat. Itse tulee elettyä kuin kakara, sitä valvoo myöhään, syöpöttelee, joskus tissuttelee kausiluontoisesti, ei hoida asioitaan. Sen tietää, että kun nyt illalla ottaa ne tällä hetkellä kivalta tuntuvat hömpsyt ja valvoo niin pitkään ettei ehdi nukkua kuin vajaan 6 tuntia, niin seuraava päivä ei tosiaan kiva ole. Mutta kun sillä hetkellä ahdistaa, tai jotain, ja haluaa "helpottaa" oloaan, niin sitten tekeekin sitä mikä sillä hetkellä on kivaa vaikka myöhemminkin se aiheuttaisikin vaikeuksia.

Nuorempana olin aina se, joka oli viimeisenä bileissä. Koskaan en lähtenyt ajoissa pois nukkumaan, vaikka olisi ollut mitä kokeita tai muuta tärkeää. Ja vieläkin on asianlaita melkein sama. Shoppailukin on välillä vähän sillä rajalla, että onko järkevää.. Todellakaan en tarvitsisi sitä määrää roinaa, mikä kotiin on kertynyt, mutta aina sitä vaan haluaa ostaa jotain; onnistun jotenkin aina perustelemaan ostokseni "järkevästi". Joskus kontrolli toimii paremmin, joskus huonommin.. Mitään ihan törkeän kallita hankintoja en tee enkä käyttäisi pikavippejä tms, mutta eipä ole säästöönkään jäänyt, päin vastoin. Olen onnistunut tuhlaamaan vanhempien ja kummien jättämät synttäri- yms. rahat miltei kokonaan, niistä oli tarkoitus pitää pahanpäivän varaa. :(

Toisaalta olen kuitenkin vielä elämässä kiinni enkä ole koskaan joutunut mihinkään todella pahaan pulaan, että sikäli impulssikontrolli pelaa, mutta nämä "taipumukset" ärsyttävät silti.
Voiko joku sanoa, että jos epäilee adhd:tä, että sen ja sen perusteella ei näyttäisi oireet sopivan kuvaan?

Ap kirjoitti:

Kiitos vastauksesta! Tuli vaan tuosta mieleen, että en ehkä käyttäydy niin hirveän impulsiivisesti kuin yleensä adhd-tapauksiin:n liitetään. Mieli tekisi kyllä joskus räjähtää, mutta olen oppinut jonkin verran esim. hillitsemään puheitani, vaikka en mikään ihan kamala rääväsuu olekaan ollut. (Mutta silti jotenkin tuntuu, että reagoin joskus liian hätäisesti kommenteilla, jotka menevät joskus muilta hieman ohi ja yli..) Telkkarista katson kyllä sujuvasti yhtä kanavaa, jos tulee joku hyvä leffa tai ohjelma. Melkein itse hermostun enemmän kun mies räppää kanavia.

En tiedä rauhoittaako alkoholi "levotonta" sieluani, kahvi ainakin piristää. -Joku kertoi että adhd-tapaukselle kahvi toimii rauhoittavasti. Riippuvuuksiin olen kyllä mielestäni taipuvainen. Kahviin jään koukkuun tosi helposti ja siksi yritän vältellä sen säännöllistä juomista. Esim. karkkeja tms. jos alkaa syömään, niin hupsis, joka ilta tulee herkuteltua. Röökiä en ole ikinä uskaltanut edes aloittaa polttaan, koska jo hyvin nuorena osasin arvella, että tuskin pääsisin tavasta koskaa irti, jos kerran alottaisin. Ja siitä olen ollut enemmän kuin tyytyväinen!!! Kuinka paljon on siinäkin säästynyt rahaa ja välttynyt siirtymästä ties mihin aineisiin.

Unirytmi on sekaisin, valvomiseenkin jotenkin "jää koukkuun". Olen miettinyt, että onko itsellä joku alitajuinen taipumus tehdä asioita, jotka eivät ole pitkällä tähtäimellä hyväksi ja kuuluuko se tyypillisesti adhd:lle? Kun toiset aikuiset ihmiset osaavat asettaa itselleen rajat. Itse tulee elettyä kuin kakara, sitä valvoo myöhään, syöpöttelee, joskus tissuttelee kausiluontoisesti, ei hoida asioitaan. Sen tietää, että kun nyt illalla ottaa ne tällä hetkellä kivalta tuntuvat hömpsyt ja valvoo niin pitkään ettei ehdi nukkua kuin vajaan 6 tuntia, niin seuraava päivä ei tosiaan kiva ole. Mutta kun sillä hetkellä ahdistaa, tai jotain, ja haluaa "helpottaa" oloaan, niin sitten tekeekin sitä mikä sillä hetkellä on kivaa vaikka myöhemminkin se aiheuttaisikin vaikeuksia.

Nuorempana olin aina se, joka oli viimeisenä bileissä. Koskaan en lähtenyt ajoissa pois nukkumaan, vaikka olisi ollut mitä kokeita tai muuta tärkeää. Ja vieläkin on asianlaita melkein sama. Shoppailukin on välillä vähän sillä rajalla, että onko järkevää.. Todellakaan en tarvitsisi sitä määrää roinaa, mikä kotiin on kertynyt, mutta aina sitä vaan haluaa ostaa jotain; onnistun jotenkin aina perustelemaan ostokseni "järkevästi". Joskus kontrolli toimii paremmin, joskus huonommin.. Mitään ihan törkeän kallita hankintoja en tee enkä käyttäisi pikavippejä tms, mutta eipä ole säästöönkään jäänyt, päin vastoin. Olen onnistunut tuhlaamaan vanhempien ja kummien jättämät synttäri- yms. rahat miltei kokonaan, niistä oli tarkoitus pitää pahanpäivän varaa. :(

Toisaalta olen kuitenkin vielä elämässä kiinni enkä ole koskaan joutunut mihinkään todella pahaan pulaan, että sikäli impulssikontrolli pelaa, mutta nämä "taipumukset" ärsyttävät silti.
Voiko joku sanoa, että jos epäilee adhd:tä, että sen ja sen perusteella ei näyttäisi oireet sopivan kuvaan?

Lue lisää

Kumma kyllä, taisin ensimmäistä kertaa tajuta että olen (adhd:n vuoksi) jollain tavalla ikään kuin jämähtänyt teini-ikään. Siihen aikaan kun ei tarvinnut vielä välittää laskuista tai juuri mistään muustakaan, sai tehdä sitä mikä miellytti juuri sillä hetkellä. Olla impulsiivinen ja kokeilla mitä mieleen juolahti ja tavallaan olla kantamatta vastuuta juuri mistään kun on "vain" teini joka vasta etsii rajojaan.

Nyt aikuisena se on vähän vaikeaa, mutta jollain tavalla se impulsiivinen mielenkiinto kaikkea uutta kohtaan ei katoa, vaan aina on ensimmäisenä kokeilemassa kaikkea mahdollista uutta ja ihmeellistä. Ikään kuin haave elää uudestaan nuoruuttaan mutta silti pitää kerätyt kokemuksensa ja oppia niistä toteutuisi jollain tasolla. Ilmankos tuntuu että ei oikein vanhene koskaan ;) Tätä pitää oikein miettiä... tasapainoitella järkevän aikuisen ja (ja antaa itselleen oikeuden myös edes joskus toimia kuin) mielikuvitusrikkaan lapsen välillä :)

Tosiasia kuitenkin itselläni on, että väkisin analysoin (olen opetellut) monia tekemisiäni ja se on luultavasti pelastanut minut monelta pahalta. Kun saa sen hirveän impulssin tehdä jotain mutta pakottaa itsensä miettimään "miksi" ja "mitä siitä seuraa" niin se menee yleensä ohi tai ainakin järkeistyy jollain tavalla. Näin elämä on tylsempää mutta ainakin joku tolkku pysyy mm. taloudelliselta ja terveydelliseltä kannalta...

Kiitos rohkaisusta. Vastaan sinulle heluna, kunhan saan laitettua itselleni jonkun anonyymin sähköpostiosoitteen. (Heh, voi kestää vähän aikaa, että saan aikaiseksi, vaikka hyvä aikomus kyllä on..) On tosiaan sen verran arasta asiasta kuitenkin kyse, ettei halua täällä ihan omalla nimellään tulla julki.

Miten teillä, diagnoosin saaneet, on tilanne tuttuihin, sukulaisiin ja kavereihin nähden - oletteko kertoneet sairaudestanne? Tätäkin olen miettinyt paljon, että jos joskus saisin diagnoosin, että kenelle asiasta kertoisin. Pelkään ihmisten väheksyviä ja halveeraavia asenteita. Kun yleensä julkisuudessa adhd-ihmiset leimataan juurikin sellaiseksi luuseriksi, jota ei kannata ottaa vakavasti. Ja kun itse en ole ihan se tyypillisin adhd (jos sitä olen) vaan rauhallisempaa tyyppiä, vaikka ulospäinsuuntautunut olenkin. En siis ole pahimmasta päästä sählä, vaikka tiettyjä ongelmia onkin. Miten tieto esim. työpaikalla vaikuttaisi? Tuskin ainakaan edistaa uralla etenemistä ellei kyse ole poikkeuksellisen upeasta ja ymmärtäväisesestä työnantajasta.

Tilanteeni on vaikuttanut myös parisuhteeseeni, se taitaa vedellä viimeisiään. Avokki ei jaksa enää hutiloimistani. Sitä, että välillä eletään kuin pellossa ja sitten saadaan massiivinen siivouskohtaus, tai että tasaisemman ja "kunnollisemman" kauden jälkeen huolehtiminen aina repsahtaa. Hänen mielestään käyttäytymiseni kertoo siitä, etten välitä hänestä, kun en viitsi panostaa asiaan, joka on hänelle tärkeä eli että tasaisesti huolehdittaisiin asioista. En ole puhunut hänelle näistä epäilyistäni ja se taas rasittaa minua etten voi keskustella ihmisen kanssa, jonka ainakin tulisi haluta ymmärtää. Sitä vartenhan ollaan parisuhteessa: tuetaan rakastamaansa ihmistä hyvinä ja huonoina hetkinä? Luulen, että hän ei uskoisi minua, paitsi jos minulla olisi esittää diagnoosi ja kirjallista faktaa adhdn aiheuttamista ongelmista. Hän on niitä ihmisiä, joka sanoo, ettei se nyt niin vaikeaa ole, sen kun vain ottaa itseään niskasta kiinni ja laittaa tavarat paikoilleen. Toisaalta en ihmettele, kun välillä olen itsekin aivan samaa mieltä! Voi miten skitsoa...

Tuntui kuin olisit päässyt pääni sisään, ajattelen juuri samalla tavalla. :)
Olen kohta 30v nainen, olisi mukavaa vaihtaa kanssasi ajatuksia.
Minulle todettiin Adhd viime syksynä.

Se toinen levoton kirjoitti:

Tuntui kuin olisit päässyt pääni sisään, ajattelen juuri samalla tavalla. :)
Olen kohta 30v nainen, olisi mukavaa vaihtaa kanssasi ajatuksia.
Minulle todettiin Adhd viime syksynä.

Lue lisää

Meitä levottomia aikuisia on suomi väärällään, useimmilla vain ei ole diagnoosia ja he saavat taistella tämän ongelman kanssa ilman tiedon tuomaa helpotusta. Tämähän ei vaikuta älykkyyteen ja siksi on niin turhauttavaa kun ei oikein ymmärrä miksi asiat tuntuvat menevän aina pieleen. Monet, varsinkin aikaisemmat sukupolvet, ovat hoitaneet tätä epämääräistä levottomuutta ja pahaa oloa alkoholilla tms. Se taas peittää todellisen syyn. Omaakin elämää katsoessa monet ikävät asiat ja niiden hoito olivat vain seurausten hoitoa, eivät todellisen syyn.

Itse tajusin mikä minussa on vikana vain siksi, että sattumalta luin kirjan nimeltä "Aikuisen adhd". Tuntui kuin joku olisi vetänyt lekalla otsaan, olisin voinut kirjoittaa sen kirjan, niin selkeästi sellaista oli elämäni kuin siinä kirjassa kerrottiin adhd-ihmisten elämän olevan. Olin toki epäillyt asiaa aikaisemminkin, mutta kirjallisuudessa puhuttiin lähinnä vain lasten oireista. Olin toki yrittänyt etsiä myös kaikki muut mahdolliset neurologiset taudit mutta mikään ei sopinut oireisiin. Mutta itse diagnoosin saaminen olikin sitten aivan toinen juttu. Jos on päällisin puolin normaali niin on vaikeaa saada apua. Olin koko ikäni yrittänyt pärjätä ja tavallaan "salata" että oli ongelmia mm. koulussa jossain aineissa ja se olikin sitten tuskaa kun yritti todistaa että oikeasti on selkeät oireet. Sai kyllä sekä itkeä että nauraa...

Nyt vain sitten pitää miettiä mitä elämällään tekee, kaikkiin ammatteihin ei vain sovellu. Toisaalta monissa ammateissa tästä voi olla jopa hyötyä (ainakin omassani, tietysti rajansa kaikella). Olisi todella mukava tietää muiden aikuisten kokemuksia oman ammattinsa harjoittamisesta.

Näin se mullakin :(/.

levotonta kirjoitti:

Meitä levottomia aikuisia on suomi väärällään, useimmilla vain ei ole diagnoosia ja he saavat taistella tämän ongelman kanssa ilman tiedon tuomaa helpotusta. Tämähän ei vaikuta älykkyyteen ja siksi on niin turhauttavaa kun ei oikein ymmärrä miksi asiat tuntuvat menevän aina pieleen. Monet, varsinkin aikaisemmat sukupolvet, ovat hoitaneet tätä epämääräistä levottomuutta ja pahaa oloa alkoholilla tms. Se taas peittää todellisen syyn. Omaakin elämää katsoessa monet ikävät asiat ja niiden hoito olivat vain seurausten hoitoa, eivät todellisen syyn.

Itse tajusin mikä minussa on vikana vain siksi, että sattumalta luin kirjan nimeltä "Aikuisen adhd". Tuntui kuin joku olisi vetänyt lekalla otsaan, olisin voinut kirjoittaa sen kirjan, niin selkeästi sellaista oli elämäni kuin siinä kirjassa kerrottiin adhd-ihmisten elämän olevan. Olin toki epäillyt asiaa aikaisemminkin, mutta kirjallisuudessa puhuttiin lähinnä vain lasten oireista. Olin toki yrittänyt etsiä myös kaikki muut mahdolliset neurologiset taudit mutta mikään ei sopinut oireisiin. Mutta itse diagnoosin saaminen olikin sitten aivan toinen juttu. Jos on päällisin puolin normaali niin on vaikeaa saada apua. Olin koko ikäni yrittänyt pärjätä ja tavallaan "salata" että oli ongelmia mm. koulussa jossain aineissa ja se olikin sitten tuskaa kun yritti todistaa että oikeasti on selkeät oireet. Sai kyllä sekä itkeä että nauraa...

Nyt vain sitten pitää miettiä mitä elämällään tekee, kaikkiin ammatteihin ei vain sovellu. Toisaalta monissa ammateissa tästä voi olla jopa hyötyä (ainakin omassani, tietysti rajansa kaikella). Olisi todella mukava tietää muiden aikuisten kokemuksia oman ammattinsa harjoittamisesta.

Lue lisää

Olisi ihan kiva kuulla niitä ns. hyvin sopivia ammatteja. Senhän nyt tietää, että kaikki rutiinijutut alkaa tympimään kohtuu äkkiä. Joku brainstorming käyttää vallan mainiosti, varsinkin parin saman henkisen kanssa.

osaan jos viitsin kirjoitti:

Olisi ihan kiva kuulla niitä ns. hyvin sopivia ammatteja. Senhän nyt tietää, että kaikki rutiinijutut alkaa tympimään kohtuu äkkiä. Joku brainstorming käyttää vallan mainiosti, varsinkin parin saman henkisen kanssa.

Lue lisää

Luulisi että jossakin olisi tästäkin jokin lista/tutkimus/galluppi... kun itse etsin pari vuotta sitten tutkimuksia adhd-ihmisten jaksamisesta työelämässä niin löysin vain yhden opinnäytetyön. Tosin etsin vain suomenkielisestä materiaalista.

Mutta koska nyt joka tuutista tulee dokumentteja ja artikkeleita adhd:sta niin olettaisin olevan tästäkin jo lisätietoa olemassa. Itse en ole vielä oikein päättänyt mikä sopisi. Tavallaan "aivot narikkaan 8h" olisi hyvä (osaisi erottaa työajan ja vapaa-ajan), mutta luovat, itsenäiset ammatit antavat enemmän sisätöä (liukuhihnatyö ei oikein tunnu sopivan, kun aivot lähtevät etsimään jotain tekemistä niin virheiden/onnettomuuksien riski kasvaa roimasti. Samoin työuupumus iskee silkasta pitkästymisestä). Kaipa sitä pitäisi olla boheemi taiteilija tai jonkin alan erikoisasiantuntija, mutta niin pirun hyvä että sillä touhulla myös eläisi. Päätelmäni ainakin omalta osaltani lienee on, että normaali päivätyö elämiseen ja ylimääräisiä projekteja luovuuteen.

Jos joku tietää tällaisista työelämän tutkimuksista niin olisin kiitollinen linkistä :)

Niin. Olen miettinyt itsekin tuota, että pystyn kyllä keskittymään hyvin, kun kyseessä on asia, josta olen kiinnostunut. Enkä ole alituiseen äänessä tai liikkeessä, vaan pystyn kyllä hillitsemään itseäni.

Toisaalta, olen lukenut tästä epätavallisesta adhd tyypistä, johon tytöt yleensä "sairastuvat". Eli ollaan niitä haaveksijoita, omissa maailmoissa oleilijoita. Luulen kuuluvani tähän ryhmään. Lapsena ja nuorena luin todella paljon ja todella intensiivisesti, ja koska olen aika nopea lukemaan saatoin lukea kirjan alusta loppuun yhdellä kertaa. Unohdin kaiken muun. Nykyäänkin toimin niin hölmösti, että luen lehteä, kun pitäisi lähteä jonnekin, vaikka järki sanoo, että pitäisi mennä! Tavalliset arjen rutiinit ovat jotenkin hankalia. En haluaisi mennä nukkumaan, laittaa (järkevää) ruokaa, pestä pyykkiä jne. ns. ennalta ehkäisevästi, vaan sitten vasta kun on tarve, h-hetkellä. Esim. tuo syöminen. Huomaan usein tarpeen syödä vasta, kun on ihan järjetön nälkä. Ns. normaali tajuaa aloittaa ruuan laittamisen ajoissa, että sitten kun on nälkä, on ruoka valmista.

Siitä, että tekstini on virheetöntä. Eihän adhd tarkoita, että olisi tyhmä! Olen kiusallisen pedanttinen joissakin asioissa, enkä siedä virheitä tekstissä, koska olen kiinnostunut kirjoittamisesta. Mutta mielestäni täällä on monella muulla yhtä lailla pitkiä kirjoituksia ja osalla on jopa jo diagnoosi. Etten nyt ihan pelkästään sen perusteella arvioisi ettei minulla ole adhd:tä.
Vaikka pidänkin siitä, ei kirjoittaminen ole minulle kovin helppoa. Harvoin saan tuotettua pitkää tekstiä ilman, että sitä pitää palailla korjaamaan, kun huomaan että lauseet eivät ole järkeviä. (Tosin nyt, kun olen harjoitellut, olen tullut sujuvammaksi.) Olen esim. töissä havainnut, että tavallisen, tosi lyhyen sähköpostiviestin lähettämiseen saattaa mennä helposti 10-20 min. kun mietin, että miten saan ilmaistua itseni "oikein" etten vaikuttaisi töksäyttelevältä ja tylyltä. Kollega vieressä muotoilee sanansa suoraan ja sujuvasti heti ensimmäisellä kerralla.

Mielestäni tekstin pituus ja virheettömyys eivät kerro ihmisen mahdollisesta adhdstä. Nykyään ihmiset ovat niin kovin välinpitämättömiä lähettämänsä tekstin laadun suhteen, että jos joku sitten vaivautuukin katsomaan mitä on kirjoittanut ennen lähettämistä, vaikuttaa heti jotenkin "fiksummalta" ihmiseltä? Mielestäni juuri tämä asiaan "unohtuminen" ja juuttuminen ovat merkkejä adhdstä. Sitä ei hoksaa, että olisi monta tärkeämpää asiaa hoidettavana ennemmin, kuin kirjottaa "hieno" eli virheetön kirjoitus mielipidepalstalle. Ja vaikka asian tiedostaakin, silti ei saa itsestään irti tekemään sitä mikä on järkevää.

Masentunut olen jollain tapaa kyllä aivan takuulla, sen myönnän. Siihen on vaikuttanut ei nyt niin vaikea muttei helppokaan lapsuus, jonkin asteinen koulukiusaus (seurausta adhstä?) ja läheisten menetykset. Mutta toisaalta, olen jo lapsesta asti ollut hieman "erikoinen". Viihdyin mieluummin vanhempien ihmisten seurassa, en jotenkin osannut olla oman ikäisteni kanssa, en tiedä miksi. Pianoa olisin kyllä periaatteessa halunnut osata soittaa ja ei-niin-varakkaat vanhempani kustansivat minulle jopa yksityistunteja. En vain jaksanut koskaan harjoitella. Ajantajuni on jotenkin vajavainen. Huomasin yleensä edellisenä päivänä, että ai niin, se opettaja tulee huomenna! Enkä aina siltikään harjoitellut, koska harjoittelu oli tylsää. Olisin halunnut osata heti.

Sama läksyjen kanssa. Vetkuttelin aina viime tippaan ja usein ne olivatkin tekemättä - sitten tunnin alussa yritin aina raapia jotain vastauksia kasaan. (Koska en ole ihan tyhmä, yleensä pärjäsin jotenkin.) Ala-asteella numeroni olivat huonompia, koska silloin painottui enemmän se, että läksyt oli tehty, kun taas yläasteella ja lukiossa opettajat arvostivat omaa ajattelua ja aktiivisuutta tunneilla. Sitä myöten pärjäsin kokeissakin ihan hyvin ja sain hyviä numeroita.

Lapsuudesta vielä: äitini aina sanoi, että tuo lapsi osaisi vaikka mitä, kun vain viitsisi harjoitella. Ainaista sanomista tuli siitä, että saatoin aloittaa jonkin ison homma, siivouksen (tyyliin kaikki tavarat kaapeista pihalle!) tai käsityön, mutta useimmiten ajatuksen harhautuivat ja homma jäi kesken. Äiti aina oppikin jo varoittelemaan, että älä aloita sitten liian isoa urakkaa, että saat sen loppuunkin. Olinko siis jo lapsena masentunut? Olen miettinyt lapsuuden taustoja ja kaikkea elämääni vaikuttanutta, mutta jotenkin tuntuu siltä, ettei tämä ihan tavallista masennusta ole. Pystyn suurimman osan ajasta kuitenkin iloitsemaan mukavista asioista, elokuvista, matkustelusta jne. Siksi ajatus jostain psyykenlääkkeistä tuntuu todella vastenmieliseltä.

No, tässä taas pitkä kirjoitus. Kiitos niille, jotka jaksoivat lukea loppuun asti.

Ap kirjoitti:

Niin. Olen miettinyt itsekin tuota, että pystyn kyllä keskittymään hyvin, kun kyseessä on asia, josta olen kiinnostunut. Enkä ole alituiseen äänessä tai liikkeessä, vaan pystyn kyllä hillitsemään itseäni.

Toisaalta, olen lukenut tästä epätavallisesta adhd tyypistä, johon tytöt yleensä "sairastuvat". Eli ollaan niitä haaveksijoita, omissa maailmoissa oleilijoita. Luulen kuuluvani tähän ryhmään. Lapsena ja nuorena luin todella paljon ja todella intensiivisesti, ja koska olen aika nopea lukemaan saatoin lukea kirjan alusta loppuun yhdellä kertaa. Unohdin kaiken muun. Nykyäänkin toimin niin hölmösti, että luen lehteä, kun pitäisi lähteä jonnekin, vaikka järki sanoo, että pitäisi mennä! Tavalliset arjen rutiinit ovat jotenkin hankalia. En haluaisi mennä nukkumaan, laittaa (järkevää) ruokaa, pestä pyykkiä jne. ns. ennalta ehkäisevästi, vaan sitten vasta kun on tarve, h-hetkellä. Esim. tuo syöminen. Huomaan usein tarpeen syödä vasta, kun on ihan järjetön nälkä. Ns. normaali tajuaa aloittaa ruuan laittamisen ajoissa, että sitten kun on nälkä, on ruoka valmista.

Siitä, että tekstini on virheetöntä. Eihän adhd tarkoita, että olisi tyhmä! Olen kiusallisen pedanttinen joissakin asioissa, enkä siedä virheitä tekstissä, koska olen kiinnostunut kirjoittamisesta. Mutta mielestäni täällä on monella muulla yhtä lailla pitkiä kirjoituksia ja osalla on jopa jo diagnoosi. Etten nyt ihan pelkästään sen perusteella arvioisi ettei minulla ole adhd:tä.
Vaikka pidänkin siitä, ei kirjoittaminen ole minulle kovin helppoa. Harvoin saan tuotettua pitkää tekstiä ilman, että sitä pitää palailla korjaamaan, kun huomaan että lauseet eivät ole järkeviä. (Tosin nyt, kun olen harjoitellut, olen tullut sujuvammaksi.) Olen esim. töissä havainnut, että tavallisen, tosi lyhyen sähköpostiviestin lähettämiseen saattaa mennä helposti 10-20 min. kun mietin, että miten saan ilmaistua itseni "oikein" etten vaikuttaisi töksäyttelevältä ja tylyltä. Kollega vieressä muotoilee sanansa suoraan ja sujuvasti heti ensimmäisellä kerralla.

Mielestäni tekstin pituus ja virheettömyys eivät kerro ihmisen mahdollisesta adhdstä. Nykyään ihmiset ovat niin kovin välinpitämättömiä lähettämänsä tekstin laadun suhteen, että jos joku sitten vaivautuukin katsomaan mitä on kirjoittanut ennen lähettämistä, vaikuttaa heti jotenkin "fiksummalta" ihmiseltä? Mielestäni juuri tämä asiaan "unohtuminen" ja juuttuminen ovat merkkejä adhdstä. Sitä ei hoksaa, että olisi monta tärkeämpää asiaa hoidettavana ennemmin, kuin kirjottaa "hieno" eli virheetön kirjoitus mielipidepalstalle. Ja vaikka asian tiedostaakin, silti ei saa itsestään irti tekemään sitä mikä on järkevää.

Masentunut olen jollain tapaa kyllä aivan takuulla, sen myönnän. Siihen on vaikuttanut ei nyt niin vaikea muttei helppokaan lapsuus, jonkin asteinen koulukiusaus (seurausta adhstä?) ja läheisten menetykset. Mutta toisaalta, olen jo lapsesta asti ollut hieman "erikoinen". Viihdyin mieluummin vanhempien ihmisten seurassa, en jotenkin osannut olla oman ikäisteni kanssa, en tiedä miksi. Pianoa olisin kyllä periaatteessa halunnut osata soittaa ja ei-niin-varakkaat vanhempani kustansivat minulle jopa yksityistunteja. En vain jaksanut koskaan harjoitella. Ajantajuni on jotenkin vajavainen. Huomasin yleensä edellisenä päivänä, että ai niin, se opettaja tulee huomenna! Enkä aina siltikään harjoitellut, koska harjoittelu oli tylsää. Olisin halunnut osata heti.

Sama läksyjen kanssa. Vetkuttelin aina viime tippaan ja usein ne olivatkin tekemättä - sitten tunnin alussa yritin aina raapia jotain vastauksia kasaan. (Koska en ole ihan tyhmä, yleensä pärjäsin jotenkin.) Ala-asteella numeroni olivat huonompia, koska silloin painottui enemmän se, että läksyt oli tehty, kun taas yläasteella ja lukiossa opettajat arvostivat omaa ajattelua ja aktiivisuutta tunneilla. Sitä myöten pärjäsin kokeissakin ihan hyvin ja sain hyviä numeroita.

Lapsuudesta vielä: äitini aina sanoi, että tuo lapsi osaisi vaikka mitä, kun vain viitsisi harjoitella. Ainaista sanomista tuli siitä, että saatoin aloittaa jonkin ison homma, siivouksen (tyyliin kaikki tavarat kaapeista pihalle!) tai käsityön, mutta useimmiten ajatuksen harhautuivat ja homma jäi kesken. Äiti aina oppikin jo varoittelemaan, että älä aloita sitten liian isoa urakkaa, että saat sen loppuunkin. Olinko siis jo lapsena masentunut? Olen miettinyt lapsuuden taustoja ja kaikkea elämääni vaikuttanutta, mutta jotenkin tuntuu siltä, ettei tämä ihan tavallista masennusta ole. Pystyn suurimman osan ajasta kuitenkin iloitsemaan mukavista asioista, elokuvista, matkustelusta jne. Siksi ajatus jostain psyykenlääkkeistä tuntuu todella vastenmieliseltä.

No, tässä taas pitkä kirjoitus. Kiitos niille, jotka jaksoivat lukea loppuun asti.

Lue lisää

Nin sellaista vielä, että en haluaisi työterveyslääkäriltä pyytää lähetettä testeihin. Ajattelin, että kirjoittaisiko terveyskeskuksen omalääkäri (jolla en ole käynyt vuosiin) lähetteen, jos olisin valmis menemään yksityiselle? Vai vaatiiko menemään työterveyshoidon kautta kun sellaiseen kuulun?

En missään nimessä ainakaan vielä tässä vaiheessa halua merkintää tt.lääkärin papereihin adhd epäilyksistä. On tullut jo muutenkin kyselyitä poissaoloista (jotka ovat olleet ihan perusteltuja ja puhtaasti fyysisistä syistä johtuvia) enkä halua tähän hätään valaa bensaa liekkeihin siitä, että olisin "henkisen tasapainottomuuden" takia poissa, jos sairastun. En todella halua olla poissa töistä turhan takia, mutta työterveydessä tuntuu olevan sellainen syyttävä ilmapiiri, että jos ilmoitan adhd epäilyistäni ja tulen sen jälkeen vaikka flunssaan, he varmasti epäilevät lintsaamista.

Kiitos kaikille kannustavia kommentteja kirjoittaneille. Tuntuu ehkä hullulta, että ventovieraiden viestit vaikuttavat, mutta on ollut helpottavaa saada edes jostain jotain positiivisia ja tukevia palautteita. Ehkä tämä tästä. :)

Ap kirjoitti:

Nin sellaista vielä, että en haluaisi työterveyslääkäriltä pyytää lähetettä testeihin. Ajattelin, että kirjoittaisiko terveyskeskuksen omalääkäri (jolla en ole käynyt vuosiin) lähetteen, jos olisin valmis menemään yksityiselle? Vai vaatiiko menemään työterveyshoidon kautta kun sellaiseen kuulun?

En missään nimessä ainakaan vielä tässä vaiheessa halua merkintää tt.lääkärin papereihin adhd epäilyksistä. On tullut jo muutenkin kyselyitä poissaoloista (jotka ovat olleet ihan perusteltuja ja puhtaasti fyysisistä syistä johtuvia) enkä halua tähän hätään valaa bensaa liekkeihin siitä, että olisin "henkisen tasapainottomuuden" takia poissa, jos sairastun. En todella halua olla poissa töistä turhan takia, mutta työterveydessä tuntuu olevan sellainen syyttävä ilmapiiri, että jos ilmoitan adhd epäilyistäni ja tulen sen jälkeen vaikka flunssaan, he varmasti epäilevät lintsaamista.

Kiitos kaikille kannustavia kommentteja kirjoittaneille. Tuntuu ehkä hullulta, että ventovieraiden viestit vaikuttavat, mutta on ollut helpottavaa saada edes jostain jotain positiivisia ja tukevia palautteita. Ehkä tämä tästä. :)

Lue lisää

Jos on mahdollista niin itse menisin yksityiselle puolelle keskustelemaan asiasta. Vaikka työterveyslääkärit eivät saisi asioita levitellä niin käytännössä mikään ei pysy salassa, ja kun saat leiman otsaasi niin se ei siitä lähde. Ihmiset vain ovat tietämättömiä ja ennakkoluuloisia joten on parempi olla hissuksiin, aivan kuin olet ajatellutkin. Tietenkin olisi hyvä jos asiasta voisi puhua avoimesti ja kaikki ymmärtäisivät ja kannustaisivat mutta voihan sitä voittaa lotossakin...

Terveyskeskuslääkärit ovat omasta kokemuksestani harvoin kovin innokkaita ajamaan asiaa, ainakin Helsingissä (kiire, asenteet ja kustannukset). Mutta ota itse asiasta (adhd:sta ja sen tutkimuksista) selvää mahdollisimman paljon jotta et luovuta ensimmäisen esteen edessä. Tässä asiassa tieto on todellakin valtaa ja sinä takuulla tiedät asiasta enemmän kuin perusterveyskeskuslääkäri.

Teksti on aika "negatiivista" mutta perustuu omiin kokemuksiini. Diagnoosin saaminen oli hankalaa vaikka itse olin jo varma asiasta, ja sain todellakin taistella että pääsin tutkimuksiin. Ja diagnoosi taas on edellytys mm. terapiaan, lääkkeisiin, kursseihin...

Journalisti ja kolumnisti Clarence Page
(http://en.wikipedia.org/wiki/Clarence_Page)
on diagnosoitu esimerkki siitä, että keskisttymishäiriöstä kärsiväkin voi osata kirjoittaa.

Masennuslääkityksen ja pitkän terapian jälkeen saattaa olla kurja huomata, että kyse olikin vain tarkaavaisuushäiriöstä. Mikään ei toki estä tekemästä molempia: voi sekä tutkituttaa ADD-epäilynsä, että hankkiutua psykoterapiaan.

Psykiatrilta lähete kirjoitti:

Journalisti ja kolumnisti Clarence Page
(http://en.wikipedia.org/wiki/Clarence_Page)
on diagnosoitu esimerkki siitä, että keskisttymishäiriöstä kärsiväkin voi osata kirjoittaa.

Masennuslääkityksen ja pitkän terapian jälkeen saattaa olla kurja huomata, että kyse olikin vain tarkaavaisuushäiriöstä. Mikään ei toki estä tekemästä molempia: voi sekä tutkituttaa ADD-epäilynsä, että hankkiutua psykoterapiaan.

Lue lisää

Adhd ei vaikuta älykkyyteen, joten älkää aliarvioiko itseänne diagnoosin saatuanne (tai ennen sitä). Monilla meistä on lukihäiriö tms. mutta ne eivät ole ole mitenkään automaattinen osa tätä oireyhtymää. Olemme aikaansaavia, lahjakkaita ja fiksuja ihmisiä muiden joukossa, lievillä "lisämausteilla" ;) Suurimmat ongelmat taitavat tulla itsetunnon kolhuista, yhteiskunnassa kun pitäisi olla mahdollisimman "huomaamaton" ja tavallinen jotta ei aiheuta mitään reaktiota. Kun kerran tällaisena olemme syntyneet, niin pitää oppia tuntemaan itsensä ja elää sen mukaan. Muut eivät voi tietää mitä on katsoa "sisältä ulos" kun on adhd, joten me itse näytämme ja kerromme sen. Ei tämä ei ole niin kauheata kuin se miltä se kuulostaa "normaalien" näkökannalta :)

Olen itse Graafinen suunnittelija. Tiedän millaista on, kun innostuu jostain ihan hirveästi ja tekee sen eteen hulluna töitä. Se myös aiheuttaa sitä, että varsinkin lahjakas henkilö saa negatiivista palautetta esim. opettajilta, koska ei uskota että joku on itse voinut oppia jotain niin tehokkaasti, vaan epäillään että joku muu on tehnyt kyseisen työn. Näin on sattunut elämässäni usein ja se suututtaa aivan järjettömästi vuosienkin jälkeen. Neuvo: varautukaa todistamaan oman työnne jälki jos kellään on samansuuntaisia kokemuksia.

AMK:ssa valmistautukaa siihen, että ette juuri koskaan saa hyvää palautetta mistään vaikka olisitte kuinka hyviä. Itsekin sain opinnäytetyöstä palautteena sen, että olin tehnyt liian paljon töitä sen eteen ja arvosana oli siksi vain 3 (työt oli kuitenkin tehty raportteineen annetussa ajassa). Tosi kannustavaa... sama juttu oli monissa aineissa, ja vielä kun oli ainoita jotka uskalsi avata suutaan luokassa, niin siitä sai helposti myös kärsiä. Ehkä kannattaisi olla se hiljainen hissukka luokan perällä niin opettajat tykkää, ei kyseenalaista mitään vaikka olisi aihetta. Mutta tuo adhd vähän haittaa sitä hissuttelua ;)

Monet meistä addeista ovat taiteellisesti tms. lahjakkaita mutta usein tuo vaikeus keskittyä aiheuttaa ongelmia opiskelussa. Varsinkin jos ei ole edes diagnoosia. Pitäisi löytää juuri oikea ala jotta jaksaa panostaa siihen jopa neljä vuotta (AMK). Tulee aikoja jolloin ei jaksaisi ja haluaisi tehdä jotain muuta. Onneksi nykyään on jo joissain kouluissa vertaistukea jne. kannattaa ottaa selvää ja muutenkin pyytää apua. Eikä missään nimessä jättää kursseja väliin, niitä on vaikeaa suorittaa myöhemmin. Myöskään ainakaan omassa koulussani ei ollut mitään tukiopetusta tms. vaan enimmäkseen jouduttiin opiskelemaan itsenäisesti. Ei parane jäädä jälkeen yhtään, sitten ei oikein enää pääse myöhemminkään kärryille.

Tällä hetkellä ei kannata opiskella graafista alaa, työpaikkoja ei vaan ole kuin harvoille. Muuten ala sopii myös addeille omasta mielestäni, kun ei tarvitse tehdä yhtä ja samaa loputtomiin niin mielenkiinto pysyy helpommin. Mutta jos on tylsä tai hankala projekti niin se on kyllä tuskaa alusta loppuun. Ja töissä, kuten muussakin elämässä, joutuu kestämään jatkuvasti pettymyksiä ja arvostelua. Toisaalta, olen lukenut että addit toipuvat tavallista nopeammin noista pettymyksistä. Ehkä sitä ei sitten vain jaksa olla masentunutkaan kovin kauan, se käy tylsäksi pidemmän päälle;)

Kylläpä yllätyin kun etsin keskustelua joka avaisi muiden kokemuksia samankaltaisista ongelmista mitä mulla on ja täällähän on muitakin graafikoita! Itsekin nainen ja opiskelen graafista suunnittelua ammattikorkeassa. Kävin muutaman vuoden terapiassa keskivaiken masennuksen vuoksi, saman ajan olin lääkityksellä. Terapiasta sain melko vähän irti, en irrationaalisten pelkojeni vuoksi saanut itseäni sanomaan kaikkea mitä olisin halunnut sanoa. Lääkkeet taas saivat mieleni "laimentumaan" entisestään", en esimerkiksi tuntenut tunteitani kunnolla, sulkeuduin entisestään ja kiinnostus seksiinkin meni. Terapiassa teemat pyörivät perheeni ja oman aloitekyvyttömyyteni ympärillä.


Terapian loppupuolella terapeutti passitti minut neurologin testeihin, täytin kyselyn jonka oli tarkoitus kertoa sairastaisinko mahdollisesti add:tä. Neurologi tarkisti kyselyn ja sen perusteella päätteli minun olevan sillä saralla terve. Selitykseksi hän antoi pelkästään hyvän koulumenestykseni ala-asteella.

Ala-asteella tein tehtäväni äidin painostuksesta, tunnilla en juurikaan keskittynyt, en kokenut sitä kovin tarpeelliseksi koska asiat olivat minulle helppoja. Olin luokkani priimus. Hiljainen, persoonallinen ja lahjakas tyttö. Mä olin suuri lupaus vanhemmilleni ja itselleni. Mitä vanhemmaksi tulin sitä enemmän vastuu töiden tekemisestä alkoi kaatua omille niskoilleni, ulkoapäin tulleen painostuksen olisi pitänyt muuttua sisäiseksi motivaatioksi ja niinhän se ei tehnyt. Koulukiusaamisen ja perheongelmien takia itsetuntoni oli nollassa enkä ole koskaan kokenut tekeväni asioita itseni takia, omaksi hyväkseni ja oman onnellisuuteni takaamiseksi.

Pari viime vuotta olen vain lähinnä sysännyt omat "huonot" ajatukseni syvälle mieleni perukoille. En halua myöntää ongelmaa enkä usko saavani mistään apua. Kokeilin kerran, epäonnistuin ja lannistuin. Tuntuu kuin olisin itse rakentanut itselleni valtavan muurin jonka sisälle kuihdun. En saa suustani sanaa irti mutta näppäimistön kanssa olen lahjakkaampi, olisikohan terapia netin välityksellä mahdollista... Tai vaan tapaaminen terapeutin kanssa samassa tilassa selät vastakkain, molemmilla omat skypet auki. :D Yritän tällä hetkellä sinnitellä jotenkin elämässä ja arjessa kiinni. Tulevaisuus pelottaa.

Taidan kuulostaa tällä hetkellä paljon enemmän masennuspotilaalta kuin ihmiseltä joks kärsii keskittymisvaikeuksista. Tällä hetkellä olenkin varmasti masentunut ja syitä löytyy useita, pieni uskomus itselläni on jonkinlaiseen keskittymisvaikeuteen. Silloin harvoin kun saan tehtävän aloitettua en pysty täyttämään ajatuksiani sen tekemisellä sitä tehdessäkään. Päässä pyörii kaikki muu mahdollinen ja mahdoton. Ne asiat joita saan tehtyä teen pienissä paloissa kangerrellen.

Tällä hetkellä suurin ongelmani on aloitekyvyttömyys koulun kanssa. En saa tehtäviä tehtyä valtavien paineiden takia, ahdistun tästä yhtä enemmän ja noidankehä se vaan pyörii. Taisin hieman eksyä aiheesta. Näitä asioita ei ole helppoa sanoa ääneen mutta kirjoittaminen sujuu paljon luonnollisemmin.