Olen pienestä asti ollut vähän liiankin kiltti ja hiljainen, enkä ole koskaan osannut puolustaa itseäni. Minua kiusattiin koulussa, mutten sanonut mitään takaisin, koska pelkäsin että minulle tapahtuu jotain vielä pahempaa. Kiusaamisen johdosta minusta tuli ankara itselleni. Olin mielinkielin ihmisiä kohtaan ja tein mitä käskettiin. Olin helpostivietävissä ja ihan liian sinisilmäinen. Kiusaamisen johdosta sairastuin keskivaikeaan masennukseen ja tunsin itseni arvottomaksi ja hyödyttömäksi. Itsemurha-ajatuksiakin pyöri päivittäin.
Nykyään tuntuu, kun en vieläkään oikein luota itseeni. En pistä rajaa sille työmäärälle, mitä itselleni asetan. Teen työtä enemmän kuin henkisesti pystyn. Siksi olen sairastunut työelämässä uupumukseen... joka ilmenee siten, etten voi keskittyä työtehtäviini ja mitätöin itseni, lamaannun paikoilleni. Olen aina se ihminen, jonka niskan päälle voi pistää kuka tahansa vaikka omat työnsä. Aina sai kuulla, että "Voisitko katsoa..., voisitko tehdä näin..., No mutta sinähän olet siinä sopivasti paikalla, niin voisitko... yms." Sitten jos kieltäydyn, tulee hirveän huono omatunto, kun en voi toista auttaa. Toisaalta, vaikka tekisinkin enemmänkin töitä, en kavereita saa kenestäkään.
Itseluottamuskin on ihan nollissa. En uskalla otaa riskejä koska epäilen omia kykyjäni. Miten mistään voi tulla mitään, jos kerran ei ole piirun vertaa itseluottamusta? Haluaisin ryhdistäytyä, mutta mielessäni pyörii vain kokoajan, että olen ihan nolla. Luulin, että toisen arvostuksen saa olemalla kiltti ja toisen mieliksi. Ei näköjään saa :/. Olen ihan maassa. Miten kasvattaa itsevarmuutta ja itseluottamusta?
Nykyään tuntuu, kun en vieläkään oikein luota itseeni. En pistä rajaa sille työmäärälle, mitä itselleni asetan. Teen työtä enemmän kuin henkisesti pystyn. Siksi olen sairastunut työelämässä uupumukseen... joka ilmenee siten, etten voi keskittyä työtehtäviini ja mitätöin itseni, lamaannun paikoilleni. Olen aina se ihminen, jonka niskan päälle voi pistää kuka tahansa vaikka omat työnsä. Aina sai kuulla, että "Voisitko katsoa..., voisitko tehdä näin..., No mutta sinähän olet siinä sopivasti paikalla, niin voisitko... yms." Sitten jos kieltäydyn, tulee hirveän huono omatunto, kun en voi toista auttaa. Toisaalta, vaikka tekisinkin enemmänkin töitä, en kavereita saa kenestäkään.
Itseluottamuskin on ihan nollissa. En uskalla otaa riskejä koska epäilen omia kykyjäni. Miten mistään voi tulla mitään, jos kerran ei ole piirun vertaa itseluottamusta? Haluaisin ryhdistäytyä, mutta mielessäni pyörii vain kokoajan, että olen ihan nolla. Luulin, että toisen arvostuksen saa olemalla kiltti ja toisen mieliksi. Ei näköjään saa :/. Olen ihan maassa. Miten kasvattaa itsevarmuutta ja itseluottamusta?
Vastaukset 5
Vanhimmat
Väärä kotikasvatus on tehnyt sinut araksi. Ota etäisyyttä tähänastisiin ihmisiin elämässäsi. Sano ei oikeissa tilanteissa, mm. kuunnellessasi kehoasi. Jos jatkat nykyiseen malliin, huomaat neljänkympin kriisissä, että elämälläsi ei ole mitään tarkoitusta hyvistä teoistasi huolimatta. Samoin et pääse toteuttamaan kolmenkympin kriisin unelmaasi, kun kysyt aina toisilta.
Suomalaiseen identiteettiin kuuluu huono itsetunto. Psykiatrien mielestä ei kuulu osata mitään, mutta psykologit suosivat tervettä itsetuntoa. Mene psykologin tai terapeutin puheille, älä psykiatrille, tai joudut neuroleptien ja narsistien uhriksi.
Ei kunnon kasvatus vielä kenestäkään arkaa tee. Tietysti jos vertaa vapaan kasvatuksen tuloksiin, niin kuka tahansa voi vaikuttaa aralta. Ole mieluummin kiltti ja rehellinen kuin vapaan kasvatuksen saanut kusipää. Opettele sanomaan ei. Sitä voi alkaa pikkuhiljaa opettelemaan. Sano seuraavan kerran esim. työtoverillesi, että minulla on nyt tässä tämä homma kesken, mutta jos ei ole kiirettä, niin voisin huomenna/loppuviikosta ehkä auttaa sinua omissa töissäsi. Ja tosiaan, puhuminen auttaa, joten suosittelen psykologia. Itse vapauduin jo muutaman kerran jälkeen huomattavasti alemmuudentunteestani. Tietenkin vielä on töitä edessä, mutta valoa näkyy jo tunnelin päässä! :)
Tiukka kotikasvatus on aiheuttanut jne. Mistä kummasta olet saanut päähäsi, ettei psykiatrien mielestä kuulu osata mitään? Omituinen käsitys! Juuri he ovat erikoisLÄÄKÄREITÄ, ja haluavat todellakin auttaa kärsiviä ihmisiä. Usein he toki määräävät myös lääkkeitä ja psyyken ongelmiin nyt ei vaan satu Burana auttamaan, vaan mielialalääkkeet, neuroleptit myös toisinaan, riippuen sairaudesta. Usein lääkitystä joudutaan vaihtamaan sopivan löytämiseksi, koska mikä auttaa yhtä potilasta ei välttämättä sovi toiselle. Mutta näinhän on muittenkin sairauksien hoidossa. Psykiatri ja psykologi tekevät yhteistyötä potilaan parhaaksi. Nyt varmaan ajattelet, että olen itse psykiatri. Ei, en ole, olen potilas! Minulla on erittäin taitava ja työlleen omistautunut psykiatri, ilman häntä voisin todella huonosti. Terapiaa olen saanut myös vuosia, en enää. Nämä hoitomuodot yhdessä ovat auttaneet minua, olin myös koulukiusattu vuosia, mutta nyt lienee itsetunto kohdallaan. On perhe jne.
Hei minulla on samanlainen tausta... oli tosi huono itsetunto ja tein mitä muut käski, olin sinisilmäinen jne. olen yrittänyt käsitellä asiaa ja miettiä mistä johtuu. koska tunsin sen olevan niin väärin. se ei ollut oikein. tuntui väärältä, että olisin muka huonompi. olenpa siis matkustanut mielessäni lapsuuteeni saakka ja ymmärtänyt syitä kaikkeen tällaiseen. olen aina tuntenut itseni huonommaksi kun muut ja epävarmuutta on myös ollut paljon. olen esim. kuvitellut olevani todella ruma. ehkäpä muut ovat kohdelleet minua huonosti siksi koska olen itse sitä niin pelännyt olemalla liian kiltti..
no olen huomannut että jotkut ihmiset ovat oikeasti rumia ja silti he olisivat muka parempia kuin minä... tajusin, ehei... vaikka olisi ruma, niin itsevarmuudella sen voi peittää tai... jotenkin niin. Olen myös huomannut että en olekaan niin ruma kun olen luullut. ja olen tullut itsevarmemmaksi ja se tuntuu oikealta. :) nään kauneutta peilistä, vaikka samoja piirteitä on yhä jäljellä.
minulla on miesystävä ja minulla on kaikkea... ainoastaan itsevarmuutta minulla ei ollut.
Tahdon edelleen olla sellainen jota muut naiset kadehtii. sekä tahdon että miehet kadehtivat miestäni. tahdon että miehet ajattelevat olisipa heilläkin minunlainen nainen. se johtuu ehkä siitä että kaipaan hyväksyntää. en kuitenkaan tahdo että kukaan tunkee mieheni ja minun väliin. mieheni on rakkauteni. tahdon että hän olisi ylpeä itsestään. tahdon että hän on itsevarma ja onnellinen että sai juuri minut, joka miehen unelman.
Mulla on kanssa huono itsetunto mikä vaikuttaa jokapäiväiseen elämään. Olen ollut liian kiltti, arka jne..Mutta osaan nykyään sanoa mielipiteeni ja pitää puoleni räväkästikin. Huono itsetuntoni johtuu lapsuudesta, jouduin perhekotiin, minulla oli ilkeä äitipuoli, jne.. Edelleen minulla on alemmuudentuntoa,ajattelen etten ole rakastettava, koen välillä olevani huonompi ihminen kuin muut, ruma, ja kuvittelen jatkuvasti että mieheni ihailee muita naisia, ja että muut naiset olisi kauniimpia kuin minä, mikä ei kylläkään varmastikaan pidä paikkaansa. Mutta itse aina kuvittelee niin päässään. Välillä tämä masentaa paljon ja miehelleni ja mulle on monet kerrat tullut riitaa johtuen huonosta itsetunnostani.. Mies sanoi ettei uskonut että näin kauniilla tytöllä olisi itsetunto-ongelmia. Mutta minkäs sille mahtaa. Aion käydä psykologilla keskustelemassa ja pikkuhiljaa opetella arvostamaan itseäni. Onkin ihana että minulla on kiltti hyvä mies joka tukee ja rakastaa ja on jaksanut itsetunto-ongelmiani. Kiva tietää että on muitakin samassa tilanteessa olevia, huonosta itsetunnosta kärsiviä.. Onneksi itsetunto-ongelma voi aina parantua, kehittyä paremmaksi, kuten ilmeisesti joillekin on käynyt. Parisuhdekin on hyvä tukimuoto, toinen osoittaa että todellakin olet upea sellaisena kun olet,rakastettava, ja ihminen jonka kanssa haluaa elää.