Minulle ei ole diagnosoitu masennusta, mutta suvussa kulkee pahaa masennusta joka ilmennyt omalla kohdallanikin.
Vielä muutama kuukausi sitten itku ja masennuskohtaukset olivat harvassa enkä huolestunut asiasta mutta nyt masennus on osa jokapäiväistä elämää ja haittaa opiskeluja ja parisuhdetta. Tuntuu ettei millään ole enää mitään tarkotusta ja tunnen olevani koko ajan kamalan väsynyt ja haluton tekemään mitään. itken nykyään pienimmistäkin vastoinkäymisistä ja saan raivokohtauksia mitättömimmistäkin asioista.
Olen yleensä hurjan avoin ja sosiaalinen persoona mutta jotenkin masennuksesta puhuminen on minulle vaikeaa. En ole pystynyt kertomaan omalle ädillenikään ongelmani vakavuutta, vaikka hänkin on kärsinyt kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä vuosia ja ymmärtäisi varmasti minua..
En tahdo syödä lääkkeitä, koska en tahdo olla lääkkeiden orja lopun elämääni, kuten moni sukulaisistani.
Tahtoisin päästä psykologille tai jollekkin vastaavalle puhumaan, mutta ei saa asiaa vietyä eteempäin koska en tahdo puhua asioistani koulun terveydenhoitajalle tai kuraattorille. Tuntuu että koko ajan jostain suunnasta joku painostaa koko ajan se ajaa mut hulluuden partaalle, oon jo miettiny koulun lopettamista vaikka ei olisi ku viimenen vuosi jäljellä. Tuntuu vaan etten jaksa enää nähdä ihmisiä.
Minusta tuntuu että poikaystävänikin alkaa kyllästyä minuun masentuneisuuteni takia. Välillä kun hän kysyy millainen olo on , valehtelen hänelle että kaikki on kunnossa ja yritän hymyillä.En kehtaa enää tilittää hänelle pahaa oloani.
en tule toimeen suurimman osan kaverieni kanssa, joten olen yleensä aina yksin jos poikaystäväni ei ole kotona.
Tahtoisin parantua mutta en tiedä miten se tapahtuu??
Vielä muutama kuukausi sitten itku ja masennuskohtaukset olivat harvassa enkä huolestunut asiasta mutta nyt masennus on osa jokapäiväistä elämää ja haittaa opiskeluja ja parisuhdetta. Tuntuu ettei millään ole enää mitään tarkotusta ja tunnen olevani koko ajan kamalan väsynyt ja haluton tekemään mitään. itken nykyään pienimmistäkin vastoinkäymisistä ja saan raivokohtauksia mitättömimmistäkin asioista.
Olen yleensä hurjan avoin ja sosiaalinen persoona mutta jotenkin masennuksesta puhuminen on minulle vaikeaa. En ole pystynyt kertomaan omalle ädillenikään ongelmani vakavuutta, vaikka hänkin on kärsinyt kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä vuosia ja ymmärtäisi varmasti minua..
En tahdo syödä lääkkeitä, koska en tahdo olla lääkkeiden orja lopun elämääni, kuten moni sukulaisistani.
Tahtoisin päästä psykologille tai jollekkin vastaavalle puhumaan, mutta ei saa asiaa vietyä eteempäin koska en tahdo puhua asioistani koulun terveydenhoitajalle tai kuraattorille. Tuntuu että koko ajan jostain suunnasta joku painostaa koko ajan se ajaa mut hulluuden partaalle, oon jo miettiny koulun lopettamista vaikka ei olisi ku viimenen vuosi jäljellä. Tuntuu vaan etten jaksa enää nähdä ihmisiä.
Minusta tuntuu että poikaystävänikin alkaa kyllästyä minuun masentuneisuuteni takia. Välillä kun hän kysyy millainen olo on , valehtelen hänelle että kaikki on kunnossa ja yritän hymyillä.En kehtaa enää tilittää hänelle pahaa oloani.
en tule toimeen suurimman osan kaverieni kanssa, joten olen yleensä aina yksin jos poikaystäväni ei ole kotona.
Tahtoisin parantua mutta en tiedä miten se tapahtuu??
Vastaukset 2
Vanhimmat
Vaikea antaa neuvoja jos et halua puhua asiasta. Mutta jos yhtään rohkaisee sua, niin itse olen tuntenut juuri samalla tavalla kuin sinäkin. Oma toipumisprosessini on vielä keskeneräinen ja olen huomannut että vertaistuki on ollut oleellisessa osassa omaa toipumistani.
Luuletko että sinullekin olisi helpompaa ehkä aluksi puhua asiasta anonyymisti vaikka näin netin välityksellä?
ja vuodenaikoihin liittyvästä masennuksesta keskustellaan Verkkoklinikalla, Muuttolinnut- palstalla.