Pelkään lähteä suhteesta jossa olen ollut yli 20 vuotta. tiedän että tämä ei tyydytä minua lainkaan, olen siihen aivan kypsä mutta silti pelkään kauheasti sitä muutosta minkä sen loppuminen toisi elämääni. Siksi yritän selittää itselleni että kaikki se turva mitä tämä elämä tarjoaa on tarpeeksi vaikka en rakastakaan enää miestäni. Toivon, että tapaisin jonkun ihanan miehen jonka luo voisin paeta turvaan tästä avioliitosta joka on kuin kuivettunut rusina. Puran omaa turhaumaani mieheeni jolle huudan ja raivoan joka asiasta koska mieheni ei ota mihinkään kantaa, hän vain istuu ja on hiljaa. Vihaan hänen hiljaisuuttaan, haluaisin tappaa hänet kun hän sulkee itsensä ulos kaikesta niin kliinisesti kuin joku kasvi jota asiat joista puhun ei koskisi lainkaan.
Me olemme kyllä keskustelleet asioista mutta ei se ole auttanut, edelleen perusasetelma on sama: minä tunnen oloni turhautuneen patoutuneeksi koska hän ei ota vastaan mitään minun tunteitani, ei myönteisiä eikä kielteisiä vaan pakenee jonnekin kauas kun yritän omia tunteitani ilmaista.
Mistä saan rohkeutta lähteä tästä suhteesta?
Me olemme kyllä keskustelleet asioista mutta ei se ole auttanut, edelleen perusasetelma on sama: minä tunnen oloni turhautuneen patoutuneeksi koska hän ei ota vastaan mitään minun tunteitani, ei myönteisiä eikä kielteisiä vaan pakenee jonnekin kauas kun yritän omia tunteitani ilmaista.
Mistä saan rohkeutta lähteä tästä suhteesta?
Vastaukset 1
Vanhimmat
Särähti korvaan pari juttua, jos sallit, että ronkin vähän asennettasi.
Ajatus "pakenemisesta" jonkun "ihanan miehen" luo johtuu sun nykyisestä fiiliksestäsi. Se EI ole mikään pysyvä ratkaisu nykyiseen tyytymättömyyteesi. Et sä voi ripustautua heti seuraavaan ihmiseen joka tulee sun elämääsi, päinvastoin, ihan ekana sun olisi hyvä opetella elämään yksin.
Ja se sua pelottaa.
Yksin jääminen.
Ihan normaali pelko kun on jo tottunut parisuhde-elämään noin pitkän liiton aikana.
Silti se, että sä esim. muutat omillesi ja aloitat itsenäisen elämän, opit selviytymään arjessa yksin, laskuista yksin, lasten(?)hoidosta yksin jne., olis erittäin tärkeä kokemus sulle. Vasta sitten kun koet selviytyväsi elämästäsi yksin ilman rakkaussuhteen turvaa, olet todella itsenäinen ja siten valmis kohtaamaan toisenkin yhtä itsenäisen ihmisen.
Toka juttu mikä särähti on sun vihantunteesi nyk. miestäsi kohtaan.
Se mies puolustautuu sillä, että se sulkeutuu hiljaisuuteensa. Se on luultavasti oppinut sen kokemuksesta, että niin on hänelle parempi. Kun hän ei sano mitään, sinä raivoat ikään kuin itseksesi. Sun lähestymistavat ovat ehkä olleet liian kiihkeät ja aggressiiviset tai liian vaativat ja siksi hän on oppinut olemaan mieluummin hiljaa kuin osallistumaan "keskusteluun" niin ärhäkän puhekumppanin kanssa.
Passiivisuus on tapa suojella itseään, eli ihan inhimillistä sekin.
Sun olis kannattanut oppia siitä miehesi reaktiosta ja muuttaa lähestymistapaasi ja asennettasi ihmiseen joka ei suostu puhumaan asioista huutamalla tai suostu ylipäätään vastaamaan kun toinen vaatimalla vaatii vastausta yms.
No, nyt kun sä olet jo päättänyt luopua toivosta ja lähteä, kandee sun valmistella itseäsi ajatuksilla elämään yksin. Ei siis jonkun paremman ritarin kainalossa, vaan yksin. Vasta silloin sä alat toipumaan ja löydät itsesi, etkä vie nykyistä ahdistustasi, pinttyneitä tapojasi ja hiljaisuutta "vihaavaa" asennettasi siihen uuteenkin suhteeseesi, jonka on mahdollista muuttua ajan mittaan ihan samanlaiseksi kuin nykyinenkin suhteesi.
Kokonaisena, itsesi tuntevana, tasapainoisena ihmisenä sun on huomattavasti helpompi onnistua seuraavassa suhteessasi kuin ollessasi tuossa mielentilassa jossa sä nyt olet.