Olen miettinyt onko minulla dissosiaatiohäiriö, ja kannattaisiko sille tehdä jotain.
Äitini kuoli äkillisesti 2,5 vuotta sitten. Asuin silloin vielä kotona. Olen nyt 21-vuotias nainen.
Ongelmani siis EMOTIONAALINEN TURTUMUS ja täydellinen ITKUKYVYTTÖMYYS. Mutta onko se ongelma?
Minua kyllä häiritsee se, ettei äidin kuolema herätä minussa rehellisesti sanottuna mitään tunteita, kuin ehkä vihaa. Tiedän että minun pitäisi olla siitä hyvin surullinen ja varmasti olenkin, mutta olen jotenkin turruttanut itsestäni tämän puolen. Välttelen voimakkaasti asiasta puhumista ja siihen liittyviä asioita. Jos kuitenkin niistä joudun puhumaan, pystyn puhumaan aiheesta täydellisen (ällöttävän!) tunnekylmästi.
En ole itkenyt hautajaisten jälkeen kun kerran. Yhtään minkään asian suhteen. Sen ainoan kerran itkin hautajaisten jälkeen käydessäni psykologilla, jossa selitin kuolemaan liittyvien tapahtumien kulun. Psykologilla käynti ei kuitenkaan helpottanut oloa, päinvastoin se toi minulle erittäin vittuuntuneen olon. Koko tapahtuman puiminen vitutti. Menin siis psykologille (oikeastaan psykiatrinen sairaanhoitaja) ja hän sanoi minulle että "puhu". Olisin mielummin halunnut täyttää vaikka jotain rasti ruutuun- lomakkeita tunnetiloistani.
Olen nykyisin ulospäin normaali ja pirteä ihminen. Silti mietin, että minussa on jotain vialla, sillä mikään ei saa minua itkemään. Eikä äidin kuoleman ajattelu herätä minussa tunteita. Tuntuu kuin olisin lamauttanut itsestäni sen puolen. Minusta on tullut sisäisesti tunnekylmä eikä mikään tunnu paljon miltään! En saa mistään 'kiksejä'. Tämän vuoksi olen jopa miettinyt huumeiden kokeilua (kokeilua viihteen vuoksi, ei missään nimessä käyttämisen aloittamista) niin naurettavalta kuin se kuulostaakin.
Pari vuotta sitten minulla oli hetkiä, jolloin tunsin eläväni sumussa ja täysin epätodellisessa maailmassa. Oireet sopivat täydellisesti dissosiaation ja depersonalisaatioon:
"Hänestä saattaa tuntua, että hän tarkkailee itseään oman kehonsa ulkopuolelta.
- Epätodellisuuden tunne; tunne, että kaikki on unta, että elää "sumussa" tai että katsoo omaa elämäänsä kuin elokuvaa.
- Tunne, että on "robotti" tai kulkee "autopilotilla
- Derealisaatio, toinen dissosiaatio-oire, on tavallinen depersonalisaatiohäiriöstä kärsivillä. Siinä henkilö kokee ympäröivän maailman epätodelliseksi, unenomaiseksi"
- Tunne, että ottaa osaa päivittäisiin tekemisiin olematta tunteellisesti läsnä ("oikea minä on jossakin muualla").
Kaikki edellä mainitut oireet sopivat täydellisesti siihen tilaan minkä koin lukuisia kertoja parisen vuotta sitten. Tilaan vaipumisen tunnistin selvästi. Enää en ole kokenut sitä, mutta tunnekylmyys on jäänyt.
Luin netistä käsitteestä 'näennäisen normaali persoonallisuus eli ANP eli apparently normal personality. Siitä sanotaan näin "ANP keskittyy traumamuistojen välttämiseen, irrallaan oloon, turruttamiseen ja
osittaiseen tai täydelliseen amnesiaan."
"Yksinkertaisimmillaan vaihtelu tapahtuu yhden ANP-osan ja yhden (melko suppean ja alkeellisen) puolustukseen liittyvän EP-osan välillä. Tällöin traumatisoituneen jokapäiväistä elämää jatkava pääosa on irrallaan traumasta ja välittynyt ANP:n kautta. Tämän osan ollessa aktivoitunut ihminen voi näyttää melko tasapainoiselta ja pyrkii elämään normaalia elämäänsä. Normaalius on kuitenkin näennäistä, koska ANP välttelee traumaan liittyviä asioita ulkomaailmassa JA OMASSA SISÄISESSÄ MAAILMASSAAN"
...........Sopii erittäin hyvin minuun. Pitäisikö asialle tehdä jotain....?
Tulipas h*lvetin pitkä teksti. Tuskin tätä kukaan jaksaa lukea saati vastata.
Äitini kuoli äkillisesti 2,5 vuotta sitten. Asuin silloin vielä kotona. Olen nyt 21-vuotias nainen.
Ongelmani siis EMOTIONAALINEN TURTUMUS ja täydellinen ITKUKYVYTTÖMYYS. Mutta onko se ongelma?
Minua kyllä häiritsee se, ettei äidin kuolema herätä minussa rehellisesti sanottuna mitään tunteita, kuin ehkä vihaa. Tiedän että minun pitäisi olla siitä hyvin surullinen ja varmasti olenkin, mutta olen jotenkin turruttanut itsestäni tämän puolen. Välttelen voimakkaasti asiasta puhumista ja siihen liittyviä asioita. Jos kuitenkin niistä joudun puhumaan, pystyn puhumaan aiheesta täydellisen (ällöttävän!) tunnekylmästi.
En ole itkenyt hautajaisten jälkeen kun kerran. Yhtään minkään asian suhteen. Sen ainoan kerran itkin hautajaisten jälkeen käydessäni psykologilla, jossa selitin kuolemaan liittyvien tapahtumien kulun. Psykologilla käynti ei kuitenkaan helpottanut oloa, päinvastoin se toi minulle erittäin vittuuntuneen olon. Koko tapahtuman puiminen vitutti. Menin siis psykologille (oikeastaan psykiatrinen sairaanhoitaja) ja hän sanoi minulle että "puhu". Olisin mielummin halunnut täyttää vaikka jotain rasti ruutuun- lomakkeita tunnetiloistani.
Olen nykyisin ulospäin normaali ja pirteä ihminen. Silti mietin, että minussa on jotain vialla, sillä mikään ei saa minua itkemään. Eikä äidin kuoleman ajattelu herätä minussa tunteita. Tuntuu kuin olisin lamauttanut itsestäni sen puolen. Minusta on tullut sisäisesti tunnekylmä eikä mikään tunnu paljon miltään! En saa mistään 'kiksejä'. Tämän vuoksi olen jopa miettinyt huumeiden kokeilua (kokeilua viihteen vuoksi, ei missään nimessä käyttämisen aloittamista) niin naurettavalta kuin se kuulostaakin.
Pari vuotta sitten minulla oli hetkiä, jolloin tunsin eläväni sumussa ja täysin epätodellisessa maailmassa. Oireet sopivat täydellisesti dissosiaation ja depersonalisaatioon:
"Hänestä saattaa tuntua, että hän tarkkailee itseään oman kehonsa ulkopuolelta.
- Epätodellisuuden tunne; tunne, että kaikki on unta, että elää "sumussa" tai että katsoo omaa elämäänsä kuin elokuvaa.
- Tunne, että on "robotti" tai kulkee "autopilotilla
- Derealisaatio, toinen dissosiaatio-oire, on tavallinen depersonalisaatiohäiriöstä kärsivillä. Siinä henkilö kokee ympäröivän maailman epätodelliseksi, unenomaiseksi"
- Tunne, että ottaa osaa päivittäisiin tekemisiin olematta tunteellisesti läsnä ("oikea minä on jossakin muualla").
Kaikki edellä mainitut oireet sopivat täydellisesti siihen tilaan minkä koin lukuisia kertoja parisen vuotta sitten. Tilaan vaipumisen tunnistin selvästi. Enää en ole kokenut sitä, mutta tunnekylmyys on jäänyt.
Luin netistä käsitteestä 'näennäisen normaali persoonallisuus eli ANP eli apparently normal personality. Siitä sanotaan näin "ANP keskittyy traumamuistojen välttämiseen, irrallaan oloon, turruttamiseen ja
osittaiseen tai täydelliseen amnesiaan."
"Yksinkertaisimmillaan vaihtelu tapahtuu yhden ANP-osan ja yhden (melko suppean ja alkeellisen) puolustukseen liittyvän EP-osan välillä. Tällöin traumatisoituneen jokapäiväistä elämää jatkava pääosa on irrallaan traumasta ja välittynyt ANP:n kautta. Tämän osan ollessa aktivoitunut ihminen voi näyttää melko tasapainoiselta ja pyrkii elämään normaalia elämäänsä. Normaalius on kuitenkin näennäistä, koska ANP välttelee traumaan liittyviä asioita ulkomaailmassa JA OMASSA SISÄISESSÄ MAAILMASSAAN"
...........Sopii erittäin hyvin minuun. Pitäisikö asialle tehdä jotain....?
Tulipas h*lvetin pitkä teksti. Tuskin tätä kukaan jaksaa lukea saati vastata.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Lukasin tekstisi nopeasti...
Saattaapi itselläni olla sama disassosiaatio
Välillää kun lähden johonkin niin yhtäkkiä havahdun ja ihmettelen missä oikein olen ?
Ulospäin ja muiden seurassa olen tietty normaali... Yksin olen masentunut ja jaksamaton.
Myös parisuhteeni meni karille koska olin "kylmä ja tunteeton" ?
Välillä herään yöllä ja oletan että kaikki mitä on tapahtunut on vain unta.
Olen myös erittäin huono sosiaalisten suhteiden luonnissa. En edes tiedä mikä ystävä on vaikka luulen että muutama niitä minulla kai onkin.
Ongelmani lähtökohta. /Syrjintä ja koulukiusaus koko ala - ylä ja ammattikoulun varrella...
Jos olin "ystävän" kanssa ulkona ja joku kysyi että oletteko te kavereita niin yleensä "ystäväni" Naurahti että ei ... kunhan vaan hengaillaan... ?
Depressiohoitajalle menossa vaikka toivoin pääseväni oikealle psykiatrille/psykologille.
Haluaisitko vertaistukea ?
"Välillää kun lähden johonkin niin yhtäkkiä havahdun ja ihmettelen missä oikein olen ? "
Mä luulen et toi on just sitä samaa mitä mullakin oli. Jos siihen viel liittyy sellanen hyvin epätodellinen olo. Jossain nettisivulla sanottiin et tila on kun kulkis autopilotilla. Just sellanen.
Mäkin olen miettiny et pitäiskö sitä uudestaan mennä johonki 'terapeutille'.
Depressiohoitajalle? Mikä se on?
Luin tosta dissosiaatiosta että hoitona on psykoterapia. Mut viittiikö sellaseen hakeutua ku on "näennäisen normaali"... Ku jotkut ovat itsemurhan partaalla ja vaan menisin sinne "hei tarvitsen apua sillä olen tunnekylmä" :P
Sattumalta luin joskus kyseisestä oireyhtymässä eräästä päätöksentekoa ja ihmismieltä käsittelevässä teoksessa. Jos oikein muistan, niin ainakaan tuon kirjan kohdan mukaan sille ei ole tehtävissä kauheasti mitään. Taisi olla niin, että "normaaleilla" ihmisillä tuollainen moodi menee päälle selviytymistä uhkaavissa ääritilanteissa, jotta säilyisimme hengissä. Joillain se on sitten päällä jatkuvasti vastoin evolutionarista tarkoitustaan syystä, jota en enää muista.