Joku kirjoitti kerran, että olisi helpompi, jos lapsi olisi kuollut kuin menettää hänet lopullisesti huostaanottoon. Huostaanottoa ei tietysti ole tarkoitettu lopulliseksi, mutta kaiken muun lastensuojelussa rehottavan laittomuuden lisäksi turhan moni huostaanotto kestää lapsen täysi-ikäisyyteen asti vanhemmista riippumattomista syistä. Lopullisuuden uhka on siis aina olemassa.
Ymmärrän tuollaisen tunteen täysin, mutta tämän tasoista asiaa ei ehkä voi ymmärtää, jos ei ole sitä itse kokenut. En ollut tuota kirjoitusta lukenut, kun itse koin tilanteen tismalleen samalla tavalla.
Kuoleman jälkeen me jäljelle jääneet haluamme usein lohduttautua ajatuksella, että rakkaamme on nyt parempi olla kuin täällä eläessään. Huostaanotossa ei ole edes sitä lohdutusta. Ei varsinkaan, jos lapsi kaipaa jatkuvasti kotiin itkien, hän on henkisesti yksin ja on jo varmistunut tieto, että häntä kohdellaan huonosti sijaishuollossa. Tuska on niin musertava, että ymmärtää kyllä, miten jopa lapsen kuolema olisi lohdullisempaa siinä tilanteessa, koska ero voi olla lopullinen. Silti seuraavan kirjoituksen kuolemalle lapsensa menettänyt äiti kysyy, millaisen määrän tuskaa voi kestää menettämättä järkeään.
Ymmärrän tuollaisen tunteen täysin, mutta tämän tasoista asiaa ei ehkä voi ymmärtää, jos ei ole sitä itse kokenut. En ollut tuota kirjoitusta lukenut, kun itse koin tilanteen tismalleen samalla tavalla.
Kuoleman jälkeen me jäljelle jääneet haluamme usein lohduttautua ajatuksella, että rakkaamme on nyt parempi olla kuin täällä eläessään. Huostaanotossa ei ole edes sitä lohdutusta. Ei varsinkaan, jos lapsi kaipaa jatkuvasti kotiin itkien, hän on henkisesti yksin ja on jo varmistunut tieto, että häntä kohdellaan huonosti sijaishuollossa. Tuska on niin musertava, että ymmärtää kyllä, miten jopa lapsen kuolema olisi lohdullisempaa siinä tilanteessa, koska ero voi olla lopullinen. Silti seuraavan kirjoituksen kuolemalle lapsensa menettänyt äiti kysyy, millaisen määrän tuskaa voi kestää menettämättä järkeään.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Uskallan väittää, että seuraavissa tuntemuksissa ei ole mitään eroa huostaanottovanhempien tunteman tuskan kanssa:
http://www.hs.fi/juttusarja/perhe/artikkeli/Tämä suru pitää otteessaan/1135236078169
"Miten oman lapsen kuolemasta ylipäänsä voi selvitä? Toipuuko siitä koskaan?
Leena Vilkalle kolme viime vuotta ovat olleet hänen elämänsä raskaimmat.
Joku viisas on sanonut, että äityden olemuksen tietää vasta, kun on menettänyt lapsensa.
Ympäristöfilosofina ja "susidosenttina" tunnettu filosofian tohtori Leena Vilkka on kirjoittanut kaksi hyvin henkilökohtaista ja viiltävää kirjaa viisivuotiaana sairastuneen lapsensa Teklan viimeisestä vuodesta sekä kuoleman jälkeisestä suruvuodesta. Niitä ei voi itkemättä lukea.
Helvetin lottovoitto. Luen lääkärikirjasta, että aivokasvain löydetään vuosittain kuudelta lapselta sadastatuhannesta. Epätodellinen olo, paha uni, joka ei pääty. Rakas Tekla, kunpa voisin taikoa sinut terveeksi.
Tämän lapsen syntymä vuonna 2000 muutti tiedenaisen koko maailmankatsomuksen. Elämän tarkoitus, jota hän oli etsinyt, ja onni, olivat tuossa pienessä vauvassa. Ei tarvinnut enää etsiä. Maailma muuttui kirkkaaksi kertarysäyksellä. Vastasyntynyt imemässä rintaani, voiko suloisempaa kokemusta ollakaan?
Lapsen kuolema kaksi vuotta sitten puolestaan aiheutti sen, ettei mikään ole enää ennallaan. Alussa hän tunsi olevansa pirstoutunut ja hukassa enemmän kuin koskaan.
Surusta hän ei ole päässyt vielä irti, ja välillä se on vaikeaakin vaikeampaa kokopäivätyötä. On kuin olisi menettänyt omankin tulevaisuutensa. Nyt olen totaalisessa umpikujassa, keskellä sumua, keskellä painajaista, keskellä äidin pahinta painajaista.
Tieto Teklan parantumattomasta sairaudesta tulee täysin yllättäen.
Edessä on lapsen menetys vuoden sisällä. Se on tosiasia, joka lamaannuttaa täysin. Lääketiede ei kykene pelastamaan lasta. Loppuun asti äiti kuitenkin uskoi, toivoi ja rukoili ihmettä Teklan parantumisesta aivorungon syövästä, josta selviytymisprosentti on nolla.
Hädin tuskin hän muistaa, että hänellä on Teklan lisäksi kaksi tervettä tyttöä, kolmivuotias Susanna ja yksivuotias Ulla, jota hän vielä imettää. Esikoisen sairaus ja sairaalareissut vievät nyt kaiken energian, ajan ja ajatukset.
Mitä kaikkea ihminen voi kestää tulematta hulluksi? Ei lapselle saisi tapahtua tällaista, ei viisivuotiaalle, hän pohtii.
Niin kuin murhetta ja äärimmäistä kriisiä ei olisi jo riittävästi, astuvat kuvaan vielä avioliittokriisi, riidat ja vihanpito. Ja syyllisyys siitä, että pitää riidellä lasten kuullen, vieläpä kuolemansairaan lapsen. Miksi puolisot eivät osaa vetää yhtä köyttä, vaan taistelevat keskenään omista oikeuksistaan? Lapsiparat, haluaisin antaa teille parasta, mutta annan teille perhehelvetin.
"Teklan sairastuminen vanhentaa heitä kaikkia. Leena kokee vanhentuneensa kymmenen vuotta. Tukka harmaantuu.
Minulla on lapsi, joka jo kysyy: Äiti, tuletko sinä minun hautajaisiin?
Tulen, rakas lapsi, tietenkin tulen, vastaan sille. Vaikka se on viimeinen paikka, johon elämässäni haluan joutua, oman lapseni hautajaisiin.
Sairastuneen lapsen myötä oppii iloitsemaan niistä päivistä, joita vielä on. Viimeiseen vuoteen kuuluu myös iloisia asioita, kuten koiranpennun hankkiminen, huvipuistossa ja sirkuksessa käynti sekä lentäminen pienkoneella, jonka syöpälasten vanhempien yhdistys järjesti Finnairin lentäjien kanssa. Tekla valitaan myös seutukuntansa päivänpaisteeksi.
Kaikella muulla tuntuu olevan nyt vain vähän merkitystä, kuten työllä, uralla tai raha-asioilla. Tieteestäkin hän tuntee vieraantuneensa.
Tänään hän sanoi: Kiitos äiti, kun synnytit minut. Äiti, vaikka minä olisin kuollut, olisin silti sinun lapsesi, aina?
Tietysti, rakas lapseni, vastasin hänelle.
Ihmisestä, joka menettää lapsensa, tulee Leena Vilkan mielestä joko ateisti tai uskovainen.
Uskonkysymyksiin ei voi enää suhtautua neutraalisti, koska on otettava kantaa siihen, näkeekö lastansa enää koskaan.
Voi rakas Teklani, enkelini, perhoseni, et sinä kaivannut lopultakaan ihmisseuraa, sinä halusit takaisin enkelien joukkoon, Jumalan luo, sinne sinä kuuluit etkä tähän maailmaan.
Polttavin kysymys edelleen on, miten hän voisi ja jaksaisi elää ilman lastaan, haavoittuneena kylmiä arvoja toteuttavassa maailmassa. Äitiys ei pääty lapsen kuolemaan, se vain muuttaa muotoaan.
Tekla muutti hänen maailmansa kolmasti: syntymällään, elämällään ja kuolemallaan.
Se lapsi opetti minua enemmän kuin minä häntä. Ei minulla ole sanoja, syvin suru on sanaton. Rakas Tekla, kiitos että saimme synnyttää sinut. Kiitos, että saimme elää kanssasi nämä vuodet. Kiitos viimeisestä vuodestasi.
Surusta tämä äiti ei ole selvinnyt. Surun vuoksi asioita katsoo uudella tavalla. Ei ole mitään lohduttomampaa kuin menettää lapsensa.
"Tarvitseeko lapsen kuolemasta selvitä? Ainakaan kahdessa vuodessa", hän kysyy.
Lasten elämä menee eteenpäin, niin kuin pitääkin. Mies tekee töitä. Miehet surevat eri tavalla.
Äitienpäivänä hän muistelee kuollutta lastaan. Vielä 85-vuotiaanakin hän aikoo viedä äitienpäivänä kynttilän Teklan haudalle – niin kauan kuin vain kykenee.
Lapsenrakkaus on äidinrakkautta suurempi.
"Äiti, mä rakastan sua. Äiti, sä oot ihana. Kiitos äiti, että synnytit minut", Leena Vilkka lainaa lapsensa sanomisia siltä viikolta, jolloin lapsi kuoli.
kursivoidut lainaukset leena vilkan kirjoista viimeinen vuosi ja suruvuosi (biofilos 2007 ja 2008)."
vanhemmalla on lupa surre, se on sosiaalisesti hyväksyttävää. Hän voi myös jakaa surunsa koko ympäristön kanssa, vaikka lopullisen tuskan kanssa ihminen onkin aina yksin.
Huostaanoton jälkeen on aivan sama, mikä syy huostaanotolla on ollut, suru on aina yhtä suuri. Ja yhteiskunta on kyllä pitänyt huolen valheillaan siitä, että huostaanottovanhemmat on ryhmänä leimattu niin, että surun jakamiseen ei yleensä ole paljon mahdollisuuksia, paitsi aivan läheisimpien kanssa.
Voi olla, että lapsen menettämisen tuskaan tapauskohtaisesti liittyy myös suunnaton pettymys koko yhteiskuntaan, kotimaahan, poliittiseen järjestelmään. Ei ole muuta kuin surun kanssa selviäminen, koska yleensä vanhemmat tietävät jo tuossa tilanteessa, että todellista oikeutta lapselle ja itselleen on Suomessa lähes mahdoton saada. Arpaonnella saa lapsen kotiin, alkuperäinen syy menettää yleensä täysin merkityksensä.
Parhaimmat onnistumisen mahdollisuudet lapsen takaisin saamiseen on yleensä ensimmäisten kuukausien tai ensimmäisen vuoden aikana. Jos huostaanotto ehtii hallinto-oikeuden vahvistamiseen asti, on tilanne jo paljon mutkikkaampi.
Näin
se
on!
Ei
ole
lupa
surra!
"Tuska on niin musertava, että ymmärtää kyllä, miten jopa lapsen kuolema olisi lohdullisempaa siinä tilanteessa, koska ero voi olla lopullinen. Silti seuraavan kirjoituksen kuolemalle lapsensa menettänyt äiti kysyy, millaisen määrän tuskaa voi kestää menettämättä järkeään."
Ero voi todella olla molemmissa tapauksissa lopullinen, kuolemassa ja huostaanotossa, täysin riippumatta siitä, mitkä ovat huostaanottoon johtavat syyt, vai onko laillisia syitä ollut ollenkaan. Lapsen menettämisen tuska on kuitenkin aina sama.
Todellisuudessa moni vanhempi tuossa tilanteessa saisi suunnatonta sympatiaa ulkomaita myöten, kun koko totuus maailmalle paljastettaisiin. Mutta nykylastensuojelun valehtelevassa tilanteessa ei huostaanotto vanhemman ole sopivaa ja sosiaalisessa mielessä arvostettua osoittaa tuskaansa millään tavalla. Ja lasten todellista tilannetta ei välitä selvittää kukaan, ihan kuin tärkeintä olisi vain pelkkä huostaanotto ja sitten leikitään ajatuksella, että huh! nyt lapsella on kaikki hyvin, hänet on pelastettu.
Yksi monien ristiriitojen keskellä on kysymys, miksi niin moni sijaisvanhempi väsyy. Mutta siitäkin syytetään vain lapsen vanhempia, ja käytetään yhtenä tekosyynä aina ja aina varhaisemmille huostaanotoille. Mitä jos en olisi kokeiltu - edes kokeiltu - ihan oikeaa, varsinaisen pienen ongelman poistavaa apua sinne omaan perheeseen. Kymmeniä kertoja halvempi ja lasta kohtaan inhimillisempi vaihtoehto kuin nykyinen huostahulluus. Sillä estettäisiin myös lumipalloilmiön synty, jolloin ongelmat alkavat kertaantua.
Tänään HS:ssa eräs äiti kertoo kärsineensä 3,5 v univajeesta, jonka seurauksena hän joutui ottamaan hoitovapaata paljon, paljon pitempään kuin oli ollut tarkoitus. Sen seurauksena he mm. velkaantuivat entisestään. Ote kirjoituksesta:
"Huonosti nukkuvan lapsen vanhemmilleen aiheuttama unenpuute on karmeaa, paljon pahempaa kuin ikinä etukäteen osasi kuvitellakaan. Valvominen aiheuttaa tutkitusti ajattelun ja tunne-elämän muutoksia, kyky kommunikoida ja ratkaista ongelmia vähenee, empatiakyky heikkenee, ärtyvyys lisääntyy ja itsehillintä vaikeutuu. Hoida siinä sitten lasta ja parisuhdetta.
Meillä se ei onnistunut. Parisuhteemme ajoi karille kuten niin monen muunkin pienen lapsen perheessä käy."
Tukea he eivät saaneet, mutta asuivat ilmeisesti sellaisen kunnan alueella, jossa huostahulluus ei ole huipussaan, koska ei hän ainakaan kerro tulleensa pakotetuksi ls:n asiakkaaksi ongelmista huolimatta. Tai ehkä niin kävi, hän vain jätti sen kertomatta. Joka tapauksessa nykykäytännön mukaan tuossa olisi katsottu olevan jo paljon aihetta huostaanotolle, suurin osa kunnista olisi jo nähnyt paljon "syitä" ls:n järeille ja kalliille toimille.
Linkkiä ei mielipidekirjoituksiin edelleenkään ole.
Eli kyllähän perheistä saadaan tietysti moniongelmaisia kun vain jätetään ilman sitä pientä, oikeaa auttavaa apua.
"Huostaanoton jälkeen on aivan sama, mikä syy huostaanotolla on ollut, suru on aina yhtä suuri. Ja yhteiskunta on kyllä pitänyt huolen valheillaan siitä, että huostaanottovanhemmat on ryhmänä leimattu niin, että surun jakamiseen ei yleensä ole paljon mahdollisuuksia, paitsi aivan läheisimpien kanssa. "
Totta, minut on ainakin leimattu, ei ole enää ystäviä, tuttuja, harrastuksia, koska kukapa uskoisi huostaanoton olleen aiheeton (ex-mies teki kiusaa lastensuojeluilmoituksilla sukulaistensa avustamana).
Minä mietin monta kertaa, kuinka paljon parempi olisi ollut se, että lapsi (tai minä) olisi kuollut.
Silloin ei ympäristöltä tulisi leimaamista, vaan tukea ja ymmärrystä ja olisi huomattavasti helpompi nousta jaloilleen.
Olen tietenkin onnellinen siitä, että lapseni elää ja saan hänet takaisin viimeistään 18 vuoden kuluttua.
Mutta onko nykyisin syrjäytynyttä äitiä olemassa enää 18 vuoden kuluttua..?