Tämä ei ole maailman helpoin asia selittää, mutta yritän kuitenkin.
Ihmiset puhuvat ympärilläni aina ihastumisesta ja mietin, miltä se tuntuu. Esimerkiksi joku kertoo minulle ihastuneensa johonkuhun, en vain ymmärrä tarkalleen mitä sillä tarkoitetaan, sillä en itse osaa arvioida ihmisiä ollenkaan ennen kuin tunnen heidät hyvin. En siis osaa kokea ihastumista kehenkään. Onko tämä normaalia? Tuntuu, että menetän jotain, koska en kykene tähän. Olen käynyt treffeillä eri ihmisten kanssa, mutta en osaa ollenkaan ihastua heihin missään romanttisessa/seksuaalisessa mielessä. En, vaikka henkilö osoittautuisi luonteeltaankin hyvin samanlaiseksi kuin minä, en ole koskaan tuntenut sellaista suurta kuohua sisässäni ketään kohtaan. Olen tällä hetkellä parisuhteessa ja olen kertonut tämän kaiken kumppanilleeni, eikä hän näe asiaa ongelmana. Sillä voin kuitenkin sanoa, että pystyn rakastamaan häntä ja kutsumaan häntä rakkaakseni, koska tunnesiteeni häneen on jo niin vahva. Olen lukenut myös aseksuaalisuudesta eli hekilöistä, jotka voivat kaivata tavallisia arkipäiväisiä hellyydenosoituksia, mutta eivät ole kiinnostuneita seksistä. Tämä ei kuitenkaan päde minuun, sillä kaipaan kaikkea läheisyyttä - sitten kun olen päätynyt parisuhteen siihen vaiheeseen, että voin kutsua sitä rakkaudeksi. Alkuseurustelu on siis minulle siis maittavaa toimintaa, koska en kykene luomaan minkäänlaista ihastumisen tunnetta ihmiseen. Ja näin on ollut aina.
Onko kyse kohdallani siis vain siitä että ulkonäkö ja luonteen tai kaiken muun ensivaikutelma ei vaikuta minuun mitenkään? Ja minun on vain pakko päästä tämän vaiheen ohi mahdollisimman nopeasti siihen, että tunnen että voin rakastaa toista ihmistä sen vuoksi, millainen hän on todellisuudessa? Vai onko tälle ihmeellisyydelle olemassa jonkinlainen selitys/diagnoosi? En vain tunne minkäänlaista vetoa muihin ihmisiin, mutta pystyn kuitenkin elämään parisuhteessa ja tällöin tuntemaan vetoa tätä tiettyä henkilöä kohtaan.
Ihmiset puhuvat ympärilläni aina ihastumisesta ja mietin, miltä se tuntuu. Esimerkiksi joku kertoo minulle ihastuneensa johonkuhun, en vain ymmärrä tarkalleen mitä sillä tarkoitetaan, sillä en itse osaa arvioida ihmisiä ollenkaan ennen kuin tunnen heidät hyvin. En siis osaa kokea ihastumista kehenkään. Onko tämä normaalia? Tuntuu, että menetän jotain, koska en kykene tähän. Olen käynyt treffeillä eri ihmisten kanssa, mutta en osaa ollenkaan ihastua heihin missään romanttisessa/seksuaalisessa mielessä. En, vaikka henkilö osoittautuisi luonteeltaankin hyvin samanlaiseksi kuin minä, en ole koskaan tuntenut sellaista suurta kuohua sisässäni ketään kohtaan. Olen tällä hetkellä parisuhteessa ja olen kertonut tämän kaiken kumppanilleeni, eikä hän näe asiaa ongelmana. Sillä voin kuitenkin sanoa, että pystyn rakastamaan häntä ja kutsumaan häntä rakkaakseni, koska tunnesiteeni häneen on jo niin vahva. Olen lukenut myös aseksuaalisuudesta eli hekilöistä, jotka voivat kaivata tavallisia arkipäiväisiä hellyydenosoituksia, mutta eivät ole kiinnostuneita seksistä. Tämä ei kuitenkaan päde minuun, sillä kaipaan kaikkea läheisyyttä - sitten kun olen päätynyt parisuhteen siihen vaiheeseen, että voin kutsua sitä rakkaudeksi. Alkuseurustelu on siis minulle siis maittavaa toimintaa, koska en kykene luomaan minkäänlaista ihastumisen tunnetta ihmiseen. Ja näin on ollut aina.
Onko kyse kohdallani siis vain siitä että ulkonäkö ja luonteen tai kaiken muun ensivaikutelma ei vaikuta minuun mitenkään? Ja minun on vain pakko päästä tämän vaiheen ohi mahdollisimman nopeasti siihen, että tunnen että voin rakastaa toista ihmistä sen vuoksi, millainen hän on todellisuudessa? Vai onko tälle ihmeellisyydelle olemassa jonkinlainen selitys/diagnoosi? En vain tunne minkäänlaista vetoa muihin ihmisiin, mutta pystyn kuitenkin elämään parisuhteessa ja tällöin tuntemaan vetoa tätä tiettyä henkilöä kohtaan.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Kuvaamasi kykenemättömyys tällaiseen vilpittömään ihastumiseen ts. "tunnekuohuun" kuulostaa aika tarkalleen klassisesta passiivisesta sosiopatiasta. On pieni osa ihmisiä, jotka eivät ole varsinaisest psykopaatteja, mutta kuitenkin tiettyyn pisteeseen sosiopatiasta kärsiviä. Ero on siinä, että psykopaatti käyttää aktiivisesti kykenemättömyyttä praktikaaliseen empatiaan vahingoittamalla ja manipuloimalla toisia, missä taas passiivinen sosiopaatti ei toimi näin. Heiltä vain puuttuu vain tiettyjä välittäjäaineita aivoista, jotka aiheuttaa ihastumisen kaltaisia empaattisia tunnemekanismeja. - Henna (allekirjoittanut opiskelee psykologiaa toista vuotta)