Purku

helmiD kirjoitti:

On alkuilta, istun sohvalla läppäri sylissä. Hetki sitten tulin kaksisuuntaista mielialahäiriötä käsittelevästä ryhmäterapiasta. Olo on tyhjä, mieli on tyhjä, silti itkettää. En pysty sitä enään pidättelemään, kohtaus on niin raju että alan hyperventiloimaan. Lopulta saan itseni kasattua ja laitan läppäristä leffan pyörimään ja syvennyn siihen. Käyn välistä hakemassa syötävää ja juotavaa. Kesken ruokailun, kirjaimellisesti haarukan kun olen saanu suustani pois, purskahdan itkuun, varoittamatta. Tuntuu niin pahalta, mutta kohta helpottaa, pitää jaksaa vielä vähän. Ja sitten se loppuukin, niiskuttaen syön ruoan ja katson elokuvan loppuun. Nyt tekee mieli tupakkaa, mutta millään ei jaksaisi nousta. Tekeeköhän helmille ja demonille pahaa(kissani) jos poltan savukkeeni sisällä, tässä sohvalla. Noh, osaavat mennä toiseen huoneeseen jos haittaa. Poltan sohvalla röökini ja mietin kenelle voisin soittaa ja kertoa kuinka surullinen olen ja kuinka opahalta tuntuu. Käyn läpi vaihtoehdot jotka pitäisi olla itsestäänselviä. Mutta silti jokin tökkii. Ajattelen että soittaisin äidille, mutta mitä äiti voi tehdä, muuta kun alkaa kaiken muun lisäksi vielä stressaamaan minun vointiani. Kaikenhan pitäisi olla nyut hyvin kun on lääkkeet ja säännölliset terapiat ja sairaalahoidot takana. Ei, en voi soittaa äidille. Parasystäväni, ei, ENTINEN parasystäväni ei tule kuuloonkaan, hänelle on helppo puhua mutta myös hänen on helppo puhua kaikkien asiat jokaiselle vastaantulijalle. Se ei siis ole vaihtoehto. No, voisin tietysti soittaa poikaystävälleni. Mutta en soita, osaan puhelun ulkoa. Hän kehoittaa ottaa nappia naamaan ja mennä nukkumaan, huomenna soitto hoitajalle ja pyytää aika. Hän ei pysty sen enempää auttamaan, soitellaan huomenna moi. Jep, näin teemme. Onhan ystäviä enemmänkin mutta kaikki ne on erilaisia. Ei kaikille pysty puhua tietyistä asioista. Siispä unohdan taas hetkeksi sen soittamisen jollekin.
Pyörin hetken pallo hukassa ympäri kämppää ja taistelen sitä ahdistusta ja pahaa oloo vastaan joka on hallinnut minua jo viimeset pari viikkoa. Pysähdyn parvekkeen ovelle ja menen ulos, pistän röökiksi ja alan miettimään että kuka ottaisi helmin ja demonin jos minulle sattuisi jotain. Kuka huolehtisin veloistani niin ettei vanhempieni tarvitsisi edes kuulla niistä.
Pois lähteminen tuntuu nyt niin todelta. Edellinen kerta oli onneton yritys saada porukka hereille ja olihan siinä pieni toivonkipinä että jos siihen tarttis vaan tämän kerran, tekisi asioista helpompaa. Mutta ei, täällä mä poltan himas YKSIN röökiä ja käyn tätä uudestaan läpi. Ja mikä on muuttunut matkan varrella? Ei niiin mikään. Menen takas sohvalle makaamaan ja tuijotan telkkaria mitään kuitenkaa näkemättä.
Olin nukahtanut ja nukkunut melkein puolitoista tuntia, hienoa! Ja kello on vast 01,15 yöllä.
Siirryn sänkyyn ja otan läppärin unikaveriksi, pistä leffan pyörimään. Pistän toisen leffan pyörimään. Tunnen ahdistuksen jylläävän rinnassa ja itku tekee tuloaan, pärskin puolisen tuntia ja olo alkaa vähän tasottumaan. Otan nukahtamispillerin ja alan selailee palstoja itsemurhista. Yhtäkkiä tajuan kirjoittavani tämän päivän tapahtumista ja puran samalla pahaa oloa. Niin, ja kello on 6.01. Nukahtamispilleri on vaikuttanut jo ties kuinka kauan, väsynyt olen ja nukahdan ku laitan silmät kiinni. Palaan asiaan.

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä