On alkuilta, istun sohvalla läppäri sylissä. Hetki sitten tulin kaksisuuntaista mielialahäiriötä käsittelevästä ryhmäterapiasta. Olo on tyhjä, mieli on tyhjä, silti itkettää. En pysty sitä enään pidättelemään, kohtaus on niin raju että alan hyperventiloimaan. Lopulta saan itseni kasattua ja laitan läppäristä leffan pyörimään ja syvennyn siihen. Käyn välistä hakemassa syötävää ja juotavaa. Kesken ruokailun, kirjaimellisesti haarukan kun olen saanu suustani pois, purskahdan itkuun, varoittamatta. Tuntuu niin pahalta, mutta kohta helpottaa, pitää jaksaa vielä vähän. Ja sitten se loppuukin, niiskuttaen syön ruoan ja katson elokuvan loppuun. Nyt tekee mieli tupakkaa, mutta millään ei jaksaisi nousta. Tekeeköhän helmille ja demonille pahaa(kissani) jos poltan savukkeeni sisällä, tässä sohvalla. Noh, osaavat mennä toiseen huoneeseen jos haittaa. Poltan sohvalla röökini ja mietin kenelle voisin soittaa ja kertoa kuinka surullinen olen ja kuinka opahalta tuntuu. Käyn läpi vaihtoehdot jotka pitäisi olla itsestäänselviä. Mutta silti jokin tökkii. Ajattelen että soittaisin äidille, mutta mitä äiti voi tehdä, muuta kun alkaa kaiken muun lisäksi vielä stressaamaan minun vointiani. Kaikenhan pitäisi olla nyut hyvin kun on lääkkeet ja säännölliset terapiat ja sairaalahoidot takana. Ei, en voi soittaa äidille. Parasystäväni, ei, ENTINEN parasystäväni ei tule kuuloonkaan, hänelle on helppo puhua mutta myös hänen on helppo puhua kaikkien asiat jokaiselle vastaantulijalle. Se ei siis ole vaihtoehto. No, voisin tietysti soittaa poikaystävälleni. Mutta en soita, osaan puhelun ulkoa. Hän kehoittaa ottaa nappia naamaan ja mennä nukkumaan, huomenna soitto hoitajalle ja pyytää aika. Hän ei pysty sen enempää auttamaan, soitellaan huomenna moi. Jep, näin teemme. Onhan ystäviä enemmänkin mutta kaikki ne on erilaisia. Ei kaikille pysty puhua tietyistä asioista. Siispä unohdan taas hetkeksi sen soittamisen jollekin.
Pyörin hetken pallo hukassa ympäri kämppää ja taistelen sitä ahdistusta ja pahaa oloo vastaan joka on hallinnut minua jo viimeset pari viikkoa. Pysähdyn parvekkeen ovelle ja menen ulos, pistän röökiksi ja alan miettimään että kuka ottaisi helmin ja demonin jos minulle sattuisi jotain. Kuka huolehtisin veloistani niin ettei vanhempieni tarvitsisi edes kuulla niistä.
Pois lähteminen tuntuu nyt niin todelta. Edellinen kerta oli onneton yritys saada porukka hereille ja olihan siinä pieni toivonkipinä että jos siihen tarttis vaan tämän kerran, tekisi asioista helpompaa. Mutta ei, täällä mä poltan himas YKSIN röökiä ja käyn tätä uudestaan läpi. Ja mikä on muuttunut matkan varrella? Ei niiin mikään. Menen takas sohvalle makaamaan ja tuijotan telkkaria mitään kuitenkaa näkemättä.
Olin nukahtanut ja nukkunut melkein puolitoista tuntia, hienoa! Ja kello on vast 01,15 yöllä.
Siirryn sänkyyn ja otan läppärin unikaveriksi, pistä leffan pyörimään. Pistän toisen leffan pyörimään. Tunnen ahdistuksen jylläävän rinnassa ja itku tekee tuloaan, pärskin puolisen tuntia ja olo alkaa vähän tasottumaan. Otan nukahtamispillerin ja alan selailee palstoja itsemurhista. Yhtäkkiä tajuan kirjoittavani tämän päivän tapahtumista ja puran samalla pahaa oloa. Niin, ja kello on 6.01. Nukahtamispilleri on vaikuttanut jo ties kuinka kauan, väsynyt olen ja nukahdan ku laitan silmät kiinni. Palaan asiaan.
Pyörin hetken pallo hukassa ympäri kämppää ja taistelen sitä ahdistusta ja pahaa oloo vastaan joka on hallinnut minua jo viimeset pari viikkoa. Pysähdyn parvekkeen ovelle ja menen ulos, pistän röökiksi ja alan miettimään että kuka ottaisi helmin ja demonin jos minulle sattuisi jotain. Kuka huolehtisin veloistani niin ettei vanhempieni tarvitsisi edes kuulla niistä.
Pois lähteminen tuntuu nyt niin todelta. Edellinen kerta oli onneton yritys saada porukka hereille ja olihan siinä pieni toivonkipinä että jos siihen tarttis vaan tämän kerran, tekisi asioista helpompaa. Mutta ei, täällä mä poltan himas YKSIN röökiä ja käyn tätä uudestaan läpi. Ja mikä on muuttunut matkan varrella? Ei niiin mikään. Menen takas sohvalle makaamaan ja tuijotan telkkaria mitään kuitenkaa näkemättä.
Olin nukahtanut ja nukkunut melkein puolitoista tuntia, hienoa! Ja kello on vast 01,15 yöllä.
Siirryn sänkyyn ja otan läppärin unikaveriksi, pistä leffan pyörimään. Pistän toisen leffan pyörimään. Tunnen ahdistuksen jylläävän rinnassa ja itku tekee tuloaan, pärskin puolisen tuntia ja olo alkaa vähän tasottumaan. Otan nukahtamispillerin ja alan selailee palstoja itsemurhista. Yhtäkkiä tajuan kirjoittavani tämän päivän tapahtumista ja puran samalla pahaa oloa. Niin, ja kello on 6.01. Nukahtamispilleri on vaikuttanut jo ties kuinka kauan, väsynyt olen ja nukahdan ku laitan silmät kiinni. Palaan asiaan.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Älä pakene pahaa oloa. Anna sen tulla, ota se vastaan. Huomaat, että kestät sen. Ehkä se vie sinut ajatuksinesi lähemmäs tuskan alkupistettä. Ainakaan raha ei ole syy päättää päiviään, se on vain rahaa.
Uskalla itse kuulla itseäsi, hyväksy paska olosi niin se alkaa helpottaa. Ei poistu iäksi, mutta antaa sinulle tilaa hengittää ja myös vastapainoksi hetkiä, jolloin ei tarvitse olla ahdistunut. Silloin voit tehdä niitä asioita, joista nautit. Ole itsellesi itsesi paras ystävä. Ole hyvä niille jotka ovat lähelläsi, niin luoksesi tullaan myös kaukaa, sanoo vanha kiinalainen viisaus.
Ymmärrän että tunnet olevasi todella yksin pahan olosi kanssa. Jos sinulla ei ole läheisiä eikä ystäviä, jotka kärsivät samanlaisista ongelmista, he eivät voi täysin ymmärtää, kuinka paha olo sinulla on. Heille soittaminen voi tuntua vaikealta, jopa turhalta. Hyvä kun kirjoitit tänne! Täällä on ihmisiä, jotka ymmärtävät ainakin jotain ja välittävät sinusta, haluavat, että sinä voisit paremmin.
Tuossa toisessa vastauksessa kehotetaan antamaan pahan olon vain tulla... Ja aluksi varmasti täytyykin tehdä niin. Mutta jos sinulla on vähänkään voimia etsiä keinoja, joilla saisit olosi korjatuksi, niin yritäthän etsiä niitä? Jonkinlainen muutos ehkä elämäntilanteeseen, jos se vain olisi mahdollista. Ainakin olet hyvä kirjoittamaan, asioitten kirjoittaminen auttaa aina, niin ihmeelliseltä kuin se tuntuukin. Olen itsekin huomannut, että kaikkein suurimman ahdistuksen keskellä kirjoittaminen auttaa purkamaan pahaa oloa. Joskus tekstini ovat niin kauheita, etten niitä haluaisi kenellekään koskaan näyttää, mutta kirjoitanpa vain itselleni, itseäni varten, helpottaakseni omaa kipuani.
Olen huomannut, että pientenkin asioitten muuttaminen elämässä auttaa pääsemään parantumisen alkuun. Suuret muutokset seuraavat sitten myöhemmin. Itseäni auttoi todella paljon se, ettei tarvitse yrittää pakolla käydä töissä, sekä se, etten pidä enää yhteyttä sellaisiin ihmisiin, joitten seurassa on liian vaikeaa. Yritän löytää hyviä asioita elämääni, ja vaikka se kaikki vaatii työtä ja ponnistelua, on lopputulos sen arvoinen. Lopputuloksena olisi siis paremman olon saavuttaminen aina vain pidemmiksi ajoiksi kerralla. Paha olo palaa kyllä takaisin, mutta silloin täytyy uskoa, ettei se jatku kuitenkaan ikuisesti. Tunnen todella monia masentuneita, joiden olo on muuttunut ajan kuluessa paremmaksi. Itsekin olen ollut ihan pohjalla, mutta tällä hetkellä voin ajoittain jopa erittäin hyvin. Tietenkin silloin, kun olo on todella huono, muutokseen on äärettömän vaikea uskoa ja sitä muutosta on äärettömän vaikea jaksaa odottaa, kaiken sen kivun kanssa.
Ethän tee itsellesi pahaa? Kirjoitathan vaikka tänne, jos se vain suinkin helpottaa oloasi.
Mulla oli reilu kuukausi sitten aika lailla samat fiilikset. Itketti kokoajan, mikään ei kiinnostanut. Olin aika valmis kuolemaan. Suunnittelinkin sitä mielessäni monen monta kertaa. Sitten sai itseäni niskasta kinni ja menin lääkärille. Sain lääkityksem ja nyt on olo aika hyvä. Sullaa tuo ei tietysti ole vaihtoehtona jos kerran käyt jo terapiassa ja syöt lääkkeitä. Mutta ajattele niin että suunta on vain ylöspäin. Mä olin oikeasti ihan kuollut sisältä, kävin töissä mutta siinä se sitten olikin. Kaiken vapaa-ajan join viinaa yksin kotona verhot ikkunassa. Ei kiinnostanut edes lähteä mihinkään. Kotona oli niin paljon helpompaa, turvallisempaa. Ei ollut elämä kyllä minkään arvoista. Eihän se nytkään mitään herkkua ole, mutta on ainakin sellanen perusneutraali olo. Välillä osaan jopa nauttia asioista. Kaikenmoiset tunteet nuo lääkkeet vaan tuntuvat multa tappavan. En tunne oikeen mitään, en vilpitöntä iloa, en surua. Mutta on tää paljon parempi kuin se ainainen ahdiatus ja tuska. Jokatapauksessa. Jaksamisia sulle, toivotaan että se elämä vielä hymyilee edes pikkuisen.. :)
Hauskat nimet kissoilla muuten. :)
Niin, siis mulla oli niin samat tunteet, en edes halua ajatella sitä aikaa enään. Töiden jälkeen makoilin sohvalla, itkin, katsoin elokuvia. Itkin lisää. Kuitenkin osasin skarpata niin etten ikinä näyttänyt tunteitani läheisille, en halunnut enkä kyennyt. Yksikään läheisitä ei vieläkään tiedä että voin pahoin, yksikään ei tiedä että syön lääkkeitä tuosta samasta syystä.