Tunsin aamulla olevani taas mukavan pienen syysflunssan
kourissa. Tunsin olevani todella väsynyt vaikka nukuinkin
kohtalaisen hyvin yöni.
Ja jokin minua vaan rassaa. En oikein osaa sanoa mikä se
on. On olemassa jotenkin kovin hiuksenhieno raja, pyöritänkö
minä omaa elämääni, vai pyörittääkö elämäni minua.
Mietin koko aamupäivän omia valintojani, ja kuinka voisin
alkaa muutoksen. Luulen ainakin haluavani muutosta, mutta en ole
varma millaista. Toisaalta olisi todella helppoa kulkea samaa
rataa aamusta iltaan opettelematta mitään uutta.
Tiedän kuitenkin tarvitsevani jotain uutta ja virkistävää
elämääni ennen kuin huomaan olevani aivan liian vanha
katsellessani kadonnutta menneisyyttä peilistä.
Miksen sitten vain menisi ja ottaisi?
Ehkä pelkään muutosta. Entä jos muutos ei olisikaan hyväksi?
Jospa minun tieni onkin määrätty kulkevan näin?
Mutta täytyykö elämän olla koko ajan niin tuttua ja
turvallista, ja voitko edes tuntea olevasi elossa jos
et välillä tunne minkäänlaista pelkoa? Ehkä pieni pelko
olisi minulle hyväksi. En kuitenkaan väitä etten
pelkäisi nyt mitään. Tunnustan että minua painaa suuren
suuri pelko, oikea pimeyden paholainen, yksinäisyys. Elämäni suurin pelko.
Pelko ikuisesta yksinäisyydestä, pimeydestä alamaailman alapuolella.
Ja mikä pahinta en pysty puhumaan asiasta kenenkään kanssa. Tuntisin
itseni niin haavoittuvaksi kenties. Ja jotenkin minusta tuntuu ettei minua
ymmärrettäisi. Eikä minulla ole edes ketään kenelle voisin kertoa...
En kai saisi vielä luovuttaa, olenhan nuori vielä, ehkä. Niin kai
moni sanoisi. Mutta miksi sitten tunnen itseni niin saamattomaksi?
Miksi tunnen itseni niin yksinäiseksi, vaikka minulla ystäviäkin on.
Ja miksi ihmeessä jauhan tätä samaa paskaa mielessäni jälleen?
Saisinpa edes hetken rauhaa. Voisinpa laittaa aivoni naulaan, edes hetkeksi.
Äääääh! Voi pää parkaani. Taidan olla hieman omituinen tapaus.
Oikea tylsyyden picasso, yksinäisyyden Da Vinci ja säälittävyyden
Einstein.
Elämäni kirjasta tulisikin todella lyhyt. Vain alku ja loppu.
Täynnä tyhjiä sivuja maailman kartalla.
kourissa. Tunsin olevani todella väsynyt vaikka nukuinkin
kohtalaisen hyvin yöni.
Ja jokin minua vaan rassaa. En oikein osaa sanoa mikä se
on. On olemassa jotenkin kovin hiuksenhieno raja, pyöritänkö
minä omaa elämääni, vai pyörittääkö elämäni minua.
Mietin koko aamupäivän omia valintojani, ja kuinka voisin
alkaa muutoksen. Luulen ainakin haluavani muutosta, mutta en ole
varma millaista. Toisaalta olisi todella helppoa kulkea samaa
rataa aamusta iltaan opettelematta mitään uutta.
Tiedän kuitenkin tarvitsevani jotain uutta ja virkistävää
elämääni ennen kuin huomaan olevani aivan liian vanha
katsellessani kadonnutta menneisyyttä peilistä.
Miksen sitten vain menisi ja ottaisi?
Ehkä pelkään muutosta. Entä jos muutos ei olisikaan hyväksi?
Jospa minun tieni onkin määrätty kulkevan näin?
Mutta täytyykö elämän olla koko ajan niin tuttua ja
turvallista, ja voitko edes tuntea olevasi elossa jos
et välillä tunne minkäänlaista pelkoa? Ehkä pieni pelko
olisi minulle hyväksi. En kuitenkaan väitä etten
pelkäisi nyt mitään. Tunnustan että minua painaa suuren
suuri pelko, oikea pimeyden paholainen, yksinäisyys. Elämäni suurin pelko.
Pelko ikuisesta yksinäisyydestä, pimeydestä alamaailman alapuolella.
Ja mikä pahinta en pysty puhumaan asiasta kenenkään kanssa. Tuntisin
itseni niin haavoittuvaksi kenties. Ja jotenkin minusta tuntuu ettei minua
ymmärrettäisi. Eikä minulla ole edes ketään kenelle voisin kertoa...
En kai saisi vielä luovuttaa, olenhan nuori vielä, ehkä. Niin kai
moni sanoisi. Mutta miksi sitten tunnen itseni niin saamattomaksi?
Miksi tunnen itseni niin yksinäiseksi, vaikka minulla ystäviäkin on.
Ja miksi ihmeessä jauhan tätä samaa paskaa mielessäni jälleen?
Saisinpa edes hetken rauhaa. Voisinpa laittaa aivoni naulaan, edes hetkeksi.
Äääääh! Voi pää parkaani. Taidan olla hieman omituinen tapaus.
Oikea tylsyyden picasso, yksinäisyyden Da Vinci ja säälittävyyden
Einstein.
Elämäni kirjasta tulisikin todella lyhyt. Vain alku ja loppu.
Täynnä tyhjiä sivuja maailman kartalla.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Sinulla ja minulla olisi paljon puhuttavaa. Elän samanlaista elämänvaihetta, samat asiat kiertoradalla myös täällä korvien välissä.
Turkoosi76
ma olen kanssa aika samoilla linjoilla.en tidä olenko vain pelkka tahra paperilla,vai kenties jotain elamaa
suurempaa.
ehka ma voin joskus olla elamani sankari
Aikas samanlainen aamu näemmä meillä. Oletko sattumoisin horoskoopilta Jousimies?
Paljon kysymyksiä on mullakin auki ilman vastausta tai valintaa... Suunnanvalinta on hankalin ja muut ihmiset (ne vähät) jotka ympärillä ovat sekoittavat ja pilaavat suunnitelmani järjestelmällisesti. Olen itse tosissani pähkäillyt että koska saan tarpeeksi ja tietoisesti hyväksyn ja lähden ikuisen yksinäisyyden sekä katkeroitumisen tielle. Toistaiseksi olen vielä sinnitellyt mutta nyt alkaa mitta olla täysi. Kyllä se valinta pelottaa, monien siihen liittyvien asioiden johdosta. Mutta enemmän pelottaa se että olisi juurtunut vuosien haukkumista ja mitättämättömyydeksi haukkumisen jälkeen sille tielle ja etenkin se pelottaa, etten tiedä, missä olen tältä osin. Joten olen aika eksyksissä oman elämäni kanssa ollut jo pidemmän ajan.
Aamu kului vastaavia ajatellessa, sitten iltapäivällä innostuin siivoamaan hullun lailla koko kämpän lattiasta kattoon. -Ei minun tapaistani. Sitten taas valahdin alakuloisuuden maailmaan. Missä olen elämässäni? Mitkä uhraukset minun on valittava, matkijaksi, pyrkyriksi, kaiken väärin tekeväksi ja kopioiaksi haukkumisen kuuntelu lopun elämäni vai sen että joudun ratkaisujeni vuoksi luopumaan unelmistani? Olisiko unelmien unelmointi parempi kuin niiden toteutus? Mistä sitten unelmoisin jos saavutan unelmani? Olenko saavuttanut päämäärän ja huomaan etten olekaan saavuttanut mitään? Pidänkö turhaan kiinni tärkeästä asiasta niin että sen vuoksi perhe ja suku hajoaa ympäriltäni kun puolustan etujani, etujani jotka laillisesti kuuluvat minulle, mutta joiden puolustamiseen käytän ei-niin kauniita tapoja ja ratkaisuja?
Tietyt asiat olen kyennyt hyväksymään: Sen etten saa paljoa ystäviä koskaan, se ei ole ongelma. Sen että jään paljon monesta paitsi, olen kyennyt tiedostaen sulkemaan ulos tunteistani. Olen sivuuttanut tunteiltani monia asioita ja jonkin asteisesti katkeroitunut, kylmettynyt, kivettynyt ja syrjäytynyt niistä pois. Olenko menettänyt kaikki voimakkaat ilon, rakkauden ja onnellisuuden tunteet? Näin olen havainnut asian olevan, joten pelkään ettei nykypäivänä enää hyväksytä kylmäveristä, tunteetonta ja armotonta periaatteiden kannattajaa. Pelkään ettei suuntaani saa enää käännetyksi, ellei jotain tapahdu pian. Pelkään että tämä on jo tapahtunut. En enää tunne muuta kuin yksinäisyyttä ja surullisuutta. Jotkin asiat ovat mielestäni kiusallisia vaikka toisten mielestä iloisia ja mukavia. En tiedä mitä valita. En tiedä olenko kunnossa. En halua tietääkkään. Miksi haluaisin? Minne katosi päivät jotka olivat paremmin, koska kasvoin tällaiseksi?
Tekstisi oli varsin mielenkiintoinen. En osaa sanoa mitään. Mutta pelkään kaikkien puolesta ettei kaikkiin kysymyksiin saa vastauksia. Ne ovat olemassa, mutta missä?
Mukava kuulla etten ole ongelmieni kanssa yksin. Tai ei kai se
mukavaa ole kenenkään kannalta. Olen kyllä tiennyt että muitakin
varmasti on joita vaivaa yksinäisyys, sekä elämän..öö sanoisinko
epävarmuus tai tietämättömyys tulevaisuudesta.
Tarkennan hieman omaa taustaani. Käyn vakituisesti töissä,
omistan auton ja asunto-osakkeen. Harrastuksiakin minulla on.
Minulla on muutama hyvä ystävä joiden kanssa vietän aika-ajoin
erittäin mukavia hetkiä.
Mutta jotenkin vain tunnen itseni yksinäiseksi, myös toisten seurassa.
Ja Jotenkin minusta tuntuu että tuo yksinäisyyden tunne on vain
lisääntynyt viimepäivinä.
Ja eräällä tavalla se tuntuu vaikuttavan myös esimerkiksi työelämääni.
Olen hieman stressaantuneempi kuin aiemmin. Vapaa-aikana jään usein
vain kotiin paikoilleni. Keksin välin tekosyitä olla lähtemättä
kavereiden mukaan viettämään iltaa.
Jo useampi vuosi sitten minun ja erään exäni tiet erosivat
hieman ikävälläkin tavalla. Siitä selvittyäni ajattelin että nyt
minä järjestän elämäni kuntoon ennen kuin mietin edes uutta suhdetta.
Ja siinä mielestäni onnistuinkin, saaden elämäni kuntoon,
mutta mitäs sen jälkeen...?
Edelleenkin vain pettymyksiä pettymysten jälkeen... En enää osaa oikein
luottaa mihinkään, keneenkään.
Nyt elämässäni on vain aukko. Usein se tuntuu liiankin suurelta paikattavaksi.
En tiedä kuinka voisin tyhjyyden täyttää. Mielestäni minulla olisi paljonkin
annettavaa, kenties.
Onneksi en vielä ole vaipunut aivan epätoivoon. Pelastukseni on kenties
kirjoittaminen. Kirjoittelen omia ajatuksiani paperille. Kirjoitan
myös tarinoita että runoja. Se pitää ajatukseni edes jollain tapaa
kurissa. Tai näin luulen. Mutta olisi mukavaa, edes kerran, jos saisi
puhua asiasta jonkun kanssa eikä vain yksin tuumailla.
Edellinen kirjoitukseni oli ensimmäinen tällä sivustolla. Tai oikeastaan
missään. Olin yllättynyt nopeasta vastaanotosta, kiitos siitä.
Ajattelin jo että turhaa kai kirjoittaa tänne. Minussa asuukin kai
pieni pessimisti.
Ps. Olen härkä horoskoopilta, mutta en oikein usko kyseiseen touhuun.