Alan olemaan siinä iässä (23-vuotias), että biologinen kelloni on alkanut tikittämään... Olen miettinyt ja haaveillut jo kaksi vuotta esikoisesta. Kuitenkin päässä pyörii hirveästi kysymyksiä, että kuinka tulisin pärjäämään lapsen kanssa. Milloin tietää, että on henkisesti valmis kantamaan vastuu pienestä ihmisestä. En haluaisi lasta liian myöhään, kun ylittää 30-vuoden ikärajan, alkaa lasten saanti olemaan aina vain hankalampaa.
Minulla on ollut vaikea menneisyys, lapsuudessani sain kokea seksuaalista hyväksikäyttöä. Minua kiusattiin myös koulussa. Minulla on diagnosoitu keskivaikea masennus ja tunne-elämältään epävakaa persoonallisuus. Kuitenkin vaikeimmat tilanteet on selätetty, tunnen itseni tasapainoisemmaksi kuin koskaan ennen. Minulla on onnellinen parisuhde, kaunis koti ja pidän itsestäni hyvää huolta. Ainut kompastuskivi on se, että olen työtön. Nyt on hakusessa työpaikka, jonka löydän toivonmukaan pian.
Olenko hölmö, kun riskeeraan tulevan lapseni elämän, jos sattuukin niin, etten ole kykenevä kantamaan vastuuta lapsen hoidosta? Rakastan lapsia, pidän veljeni lasten hoitamisesta. Leikin heidän kanssaan usein ja he pitävät minusta todella paljon. Olen keskustellut psykiatrini kanssa, ja hän sanoi, että voisin alkaa vähentämään lääkitystäni jos raskaus on mielessä ja alottaa heti uudestaan jos siltä tuntuu. Kummallista, miten ristiriitainen tunne voi olla... Vauvakuume on vain niin kova. Onko täällä muita mielenterveysongelmaisia, joilla mielessä lapsen saanti tai niitä, joilla on jo vauva?
Minulla on ollut vaikea menneisyys, lapsuudessani sain kokea seksuaalista hyväksikäyttöä. Minua kiusattiin myös koulussa. Minulla on diagnosoitu keskivaikea masennus ja tunne-elämältään epävakaa persoonallisuus. Kuitenkin vaikeimmat tilanteet on selätetty, tunnen itseni tasapainoisemmaksi kuin koskaan ennen. Minulla on onnellinen parisuhde, kaunis koti ja pidän itsestäni hyvää huolta. Ainut kompastuskivi on se, että olen työtön. Nyt on hakusessa työpaikka, jonka löydän toivonmukaan pian.
Olenko hölmö, kun riskeeraan tulevan lapseni elämän, jos sattuukin niin, etten ole kykenevä kantamaan vastuuta lapsen hoidosta? Rakastan lapsia, pidän veljeni lasten hoitamisesta. Leikin heidän kanssaan usein ja he pitävät minusta todella paljon. Olen keskustellut psykiatrini kanssa, ja hän sanoi, että voisin alkaa vähentämään lääkitystäni jos raskaus on mielessä ja alottaa heti uudestaan jos siltä tuntuu. Kummallista, miten ristiriitainen tunne voi olla... Vauvakuume on vain niin kova. Onko täällä muita mielenterveysongelmaisia, joilla mielessä lapsen saanti tai niitä, joilla on jo vauva?
Vastaukset 6
Vanhimmat
... ja olet kyllä vielä nuori, jos olet 23- vuotias.
Onko puolisosi ihan oikeasti valmis kantamaan vastuuta lastenhoidosta, vai pakeneeko hän niin kuin monet nuoret isät ylitöihin ja antaa sinun hoitaa lapsen? ,Ovatko isovanhemmat, muut sukulaiset oikeasti valmiita auttamaan sinua lastenhoidossa, jos et itse jaksa?
Masennus on myös helposti uusiutuva ja nimenomaan lapsen saaminen saattaa laukaista masennuksen uudelleen. Pienen lapsen hoitaminen on rankkaa puuhaa, ei se oli mitään sukulaislasten hoitamista muutaman tunnín.
Minä kehottaisin vielä miettimään ja katsomaan miten jaksat pidemmällä aikavälillä.
Jos on mielenterveysongelmia niin EI missään nimessä LAPSIA.
Olen vähän vanhempi ja samanlaisessa tilanteessa. Mielestäni jo se, että mietit tällaisia asioita, osoittaa henkistä kypsyyttä! Lääkäri sanoi myös minulle, että psykiatrinen diagnoosi ei ole este perheen perustamiselle, kun on hyvä parisuhde ja muuten laaja tukiverkosto (esim. omat ja puolison vanhemmat). Riski mm. synnytyksen jälkeiseen masennukseen on kohonnut, se pitää ottaa huomioon. Voin kuvitella, että ensimmäiset pari vuotta ovat hankalimmat, kun äiti joutuu olemaan melkein koko ajan lapsessa kiinni. Minä ja puolisoni tulemme hyvin toimeen sellaisten lasten kanssa, jotka osaavat puhua ja leikkiä, ja sukulaisten ja kavereiden lastenvahtina ollaan välillä. Siinä voi vähän opetella :) Ystäviemme mielipide on, että kun molemmat pitävät lapsista, mikäs siinä!
Toivotan teille onnea, minkä ratkaisun teettekin (ja se ei ole helppoa...) Aluksi tärkeämpää saattaa olla se, että lapsen isällä olisi töitä. Nainenhan voi etsiä äitiysloman jälkeen...?
Kehotuksista miettimään ja jaksamaan: sitä minä ja puolisoni olemme tehneet jo vuosia, 23-vuotiaalla ei ole vielä niin kiire. Ihmisillä on monenlaisia mielipiteitä, kuten:
-lapsia hankkivat ovat itsekkäitä, kun haluavat levittää omia geenejään ja kuluttaa luonnonvaroja
-lapsettomat ovat itsekkäitä ja laiskoja, koska heidän tarvitsee ajatella vain itseään.
Kumpikin näistä on epätodenmukainen kärjistys! Ymmärrän molempia osapuolia, ja kannatan oman harkinnan käyttöä. Annettakoon jokaisen pariskunnan päättää lapsellisuudesta/lapsettomuudestaan ja hyväksytään toisten valinnat, jookos?
Omia tunteita: ihminen on kuitenkin sukua muille sosiaalisille eläinlajeille ja oman jälkikasvun toivominen on aikas luonnollista. Joillekin on tärkeätä, että lapset ovat geneettisesti hänen omiaan, toiset arvostavat kasvattajan roolia (adoptio, sijaisperheet...).Jos meillä puolison kanssa ei "tärppäisi", ja psykiatrinen diagnoosi estää adoption, sitten pitäisi vaan olla toisten lapsille kiva sukulaistäti. Ei huono rooli sekään.
Olen myös 23 v ja haluaisin lapsen ehkä lähitulevaisuudessa, mutta minulla on paniikkihäiriö. Joten mietin että onko mielisairaan järkeä hankkia lasta vai ei. Haluaisin, mutta pelkään että en jaksaisi lapsen kanssa.
haluaa... mutta aloittaja kysyi neuvoja.
Minun neuvoni on edelleenkin se, että pitää todella tarkkaan harkita, jos on mielenterveysongemia.
Kyse ei ole geeneistä, vaan vuorovaikutuksesta ja jaksamisesta. Tiedetään, että masentuneiden äitien ja heidän vauvojensa vuorovaikutus on heikkoa verrattuna ei-masentuneisiin. Tiedetään, että mielenterveysongelmaisten lapsilla on suuri riski sairastua. Tiedetään myös että mielenterveysongelmaisten puolisolla on suuri riski masentua.
Kun lapsen kanssa pitäisi jaksaa olla suhteellisen tasapainoinen aikuinen ainakin 15 vuotta, niin se on aika kova vaatimus. Ja vanhemman vakavat masennus-, mania-, psykoosi yms. kaudet ovat kovia asioita lapsen kehityksen kannalta.
Minusta se ei ole julmaa sanoa niin kuin asiat ovat. Ei kaikkien tarvitse lisääntyä, ei ole mikään "ihmisoikeus".
Laaja ja turvallinen verkosto pitää olla olemassa, jos mielenterveysongelmainen lapsia hankkii.
Esim. tutun skitsofrenikkoäidin tytär selvisi lähellä asuvan tätinsä avulla,josta tuli hänelle varavanhempi, jonka luona hän asusteli usein.