Tiedän loppujen lopuksi asiasta aika vähän, joten ajattelin tulla täältä kysymään neuvoa...
Eli vähän aikaa sitten koulussa lukiossa, ihan normaalilla oppitunnilla (ei mitenkään ahistava tilanne tms), mulle tuli tosi ahistava olo. Yritin vetää oikein kunnolla happea, kun tuntui että sitä pitäisi saada lisää. Hengittelin siinä aika pitkään tosi oudosti (yritin oikein syvään vetää henkeä koko ajan, ei kuitenkaan mitään hyperventilointia), rintaa purista ja ahdisti koko ajan enemmän, kun ajattelin etten pääse siitä tilanteesta pois. Sitten alkoi huimaamaan ja itkettämään koko tilanne, tuntui olo heikolta etten meinannut seisomaan päästä. Jalkoja ja käsiä pisteli ja tuntui puutuneilta, kun ei niihin kai veri oikein kiertänyt. Yhdelle kaverille onneksi asiasta sanoin, ja se sai mut sitten rauhoittumaan (pisti mut maahan makaamaan ja toi juotavaa). Lähdin kuitenkin kotiin ja itkin koko loppupäivän, seuraava yö meni katkonaisesti nukkuessa ja painajaisia näin. Tuntui etten enää ikinä pysty menemään kouluun, en ainakaan siihen luokkaan. Tiesin kuitenkin heti, että noin ei just sais tehdä, joten päätin mennä kuitenkin seuraavana päivänä. Tein kuitenkin niin, että sanoin opettajille, että mulla on mahdollisesti lääkäriaika niin että täytyy lähteä kesken tunnin. Varmistin tavallaan itelleni pakotien, jos tuntuu että alkaa ahdistaa. Kaikki menikin yllättävän hyvin eikä lähteä tarvinnut, mutta lähinnä yritin psyykata itteäni koko ajan, tuskin mitään niillä tunneilla opin.
Ton jälkeen on kuitenkin jääny sellanen ahdistava olo, erityisesti tuohon rintaan tuntuu tavallaan puristavan koko ajan. Ajatus tilanteista, joista ei pääse pois, ahdistaa ihan suunnattomasti. Esimerkiksi bussimatka (vielä vähän huono ilma, täynnä ihmisiä) tuntui ihan kamalalta ja täytyi koko ajan yrittää vaan ajatella että "nyt ihan rauhallisesti, ei mitään hätää..". En myöskään uskalla syödä paljon, koska tuntuu, että se lisää sitä ahdistavaa oloa tuossa rinnassa.
Tää oli oikeestaan eka kerta kun noin kävi. Yhden jutun muistan monta vuotta sitten, kun olin kaverin kanssa kaupungilla kahvilla ja yhtäkkiä tuli sellanen tosi ahistava olo. En pystyny kuuntelemaan sen kaverin juttuja ja se sanoikin et vaikutan oudolta. Lähdin sit kotiin ja mulla oli tosi paha olla, sellanen kuolemanpelko tavallaan, tosi vaikee edes selittää tai muistaakaan enää miltä se tuntu. Mut siitäki jäi jotenkin kumma olo koko päiväksi.
Mitä tässä tilanteessa nyt kannattais tehdä, kun tuntuu että tosta jäi ihme pelko joka ei lähde pois ja vaikuttaa elämään kuitenkin? Elämäntilanne tällä hetkellä kyllä myös aika ahdistava, ja koko lapsuus/nuoruun kärsitty alkoholismista perheessä, kai nuo kaikki vakuttaa...
Eli vähän aikaa sitten koulussa lukiossa, ihan normaalilla oppitunnilla (ei mitenkään ahistava tilanne tms), mulle tuli tosi ahistava olo. Yritin vetää oikein kunnolla happea, kun tuntui että sitä pitäisi saada lisää. Hengittelin siinä aika pitkään tosi oudosti (yritin oikein syvään vetää henkeä koko ajan, ei kuitenkaan mitään hyperventilointia), rintaa purista ja ahdisti koko ajan enemmän, kun ajattelin etten pääse siitä tilanteesta pois. Sitten alkoi huimaamaan ja itkettämään koko tilanne, tuntui olo heikolta etten meinannut seisomaan päästä. Jalkoja ja käsiä pisteli ja tuntui puutuneilta, kun ei niihin kai veri oikein kiertänyt. Yhdelle kaverille onneksi asiasta sanoin, ja se sai mut sitten rauhoittumaan (pisti mut maahan makaamaan ja toi juotavaa). Lähdin kuitenkin kotiin ja itkin koko loppupäivän, seuraava yö meni katkonaisesti nukkuessa ja painajaisia näin. Tuntui etten enää ikinä pysty menemään kouluun, en ainakaan siihen luokkaan. Tiesin kuitenkin heti, että noin ei just sais tehdä, joten päätin mennä kuitenkin seuraavana päivänä. Tein kuitenkin niin, että sanoin opettajille, että mulla on mahdollisesti lääkäriaika niin että täytyy lähteä kesken tunnin. Varmistin tavallaan itelleni pakotien, jos tuntuu että alkaa ahdistaa. Kaikki menikin yllättävän hyvin eikä lähteä tarvinnut, mutta lähinnä yritin psyykata itteäni koko ajan, tuskin mitään niillä tunneilla opin.
Ton jälkeen on kuitenkin jääny sellanen ahdistava olo, erityisesti tuohon rintaan tuntuu tavallaan puristavan koko ajan. Ajatus tilanteista, joista ei pääse pois, ahdistaa ihan suunnattomasti. Esimerkiksi bussimatka (vielä vähän huono ilma, täynnä ihmisiä) tuntui ihan kamalalta ja täytyi koko ajan yrittää vaan ajatella että "nyt ihan rauhallisesti, ei mitään hätää..". En myöskään uskalla syödä paljon, koska tuntuu, että se lisää sitä ahdistavaa oloa tuossa rinnassa.
Tää oli oikeestaan eka kerta kun noin kävi. Yhden jutun muistan monta vuotta sitten, kun olin kaverin kanssa kaupungilla kahvilla ja yhtäkkiä tuli sellanen tosi ahistava olo. En pystyny kuuntelemaan sen kaverin juttuja ja se sanoikin et vaikutan oudolta. Lähdin sit kotiin ja mulla oli tosi paha olla, sellanen kuolemanpelko tavallaan, tosi vaikee edes selittää tai muistaakaan enää miltä se tuntu. Mut siitäki jäi jotenkin kumma olo koko päiväksi.
Mitä tässä tilanteessa nyt kannattais tehdä, kun tuntuu että tosta jäi ihme pelko joka ei lähde pois ja vaikuttaa elämään kuitenkin? Elämäntilanne tällä hetkellä kyllä myös aika ahdistava, ja koko lapsuus/nuoruun kärsitty alkoholismista perheessä, kai nuo kaikki vakuttaa...
Vastaukset 3
Vanhimmat
Elikkä minun suvussani on jokaisella miehellä paniikkihäiriö.Kävin ammattikoulua ja aina kaikki missä vois olla vähänkin enemmän ihmisiä alkoi hirvittää ja iskemään panikkia mistään ei tullut mitään luokas taikka työsalissa,ruokailussa.Vapaa ajallakin en uskaltanut mennä vuosiin edes huoltamolle kahville.2 v kävin amista ja lopetin koska ei siitä meinannut tulla mitään noh sen jälkeen elettiin omissa oloissa eli perseestä koko juttu.Sitten ku pikku hiljaa otin asioista selvää :Aloin liikkumaan elikkä harrastamaan liikuntaa ja ruokavalio pitää olla erillaisempi terveellisempi että mieli ala muttuu paremmaksi varmemmaksi.Nykyään uskaltaa yksinkin mennä kauppaan ei tuu paniikkia ja taas uskaltaa olla amiksessa oppimas :) ja viikossahan pitäisi aina rentoutua elikkä kannabis auttaa itselläni ainankin ei saa rasittaa itseensä silleen että on ainastressiä ja muuta
voiko paniikkihäiriö olla jotain suuntaa antavaa esim. sydän hakkaa, vapinaa, kasvolihakset nykii yms. koko ajan jatkuva olo, jos on jossain epämieluisassa tilanteessa, "täältä on päästävä mahdollisimman pian pois".
Mulla sama kokemus vuosia sitten. Teatteriesityksen aikana säikähdys, että happi loppuu. Istuttiin keskellä permantoa joten säikähdin lisää, että en pääse pois jos ahistus pahenee. Sinnittelin esityksen loppuun. Puoliso rauhoitteli, että sä vaan säikähdit.
Sen jälkeen samanlaisia ahistuksia missä vaan: autossa matkustajana, bussissa, lentokoneessa, laivassa... Pahin tuli metrossa ulkomailla. Ajattelin että nyt kuolen jos en pääse heti ulos. No en päässyt koska ovet meni just kiinni. Oli vaan sinniteltävä ja olo sen kun paheni. Ihan sama mitä puoliso mulle selitti kun se minä itte oli niin paniikissa.
Silloin mä sain tarpeekseni.
Ajattelin, että mitä helvettiä mä oikein pelkään! Ihmiset auttaa jos pyörryn tai oksennan tai alan hyperventiloida, mutta sen tilan olen kyllä ihan itte aiheuttanut.
Muistin sen teatteriesityksen ja että ennen sitä olin ollut ihan "normaali" ihminen. Nyt olin joku helevatan hermoheikko panikoija, vaikken tiedän etten oikeasti ole sellainen!
Aloin rauhoitella itseäni joka paikassa missä paniikki nosti päätään. En päästänyt sitä enää valloilleen enkä antanut sille lisää valtaa omilla ajatuksillani. Siirsin huomion pois itsestäni, lopetin sydämenlyöntien tarkkailun ja hengityksen seuraamisen ja katselin ulos julkisten ikkunoista ja ajattelin mukavia (omaa rakastani, kesälomia, kaikkia hyviä kokemuksia ja mukavia tapahtumia jne jne).
Pikkuhiljaa oireet hävis.
Lopulta niitä ei ollut enää ollenkaan.
Nykyään voi taas istua teatterissa keskellä permantoa ja nauraa tai liikuttua esityksestä eikä mua hallitse enää pelko mistään avuttomana olemisesta keskellä ihmispaljoutta.
Me ollaan kaikki toistemme auttajia. Siihen kannattaa uskoa, sillä monesti ne paniikit on sitäkin, että mä olen yksin ja mun pitää vaan selvitä yksin ja hävettää jos oksennan ja jos pyörryn ja sitä sun tätä.
Mitä sitten? Se oli mun eka "parantava ajatus". Mitä sitten vaikka pyörtyisin, kyllä ihmiset auttaa. Ei se ole niin kauhee tapahtuma kuin minä päässäni halusin ajatella.
Säikähtäneen mielen voi opettaa uusille tavoille. Sisäisesti se käy paljon nopeammin kuin vaikkapa ulkoisesti lääkkeillä. Lääkkeet kun unohdat kerran kotiin niin johan meni koko päivä pilalle.