Olen osastolla toista kertaa. Viime kerralla lähdin liian aikaisin ahdistuksen takia. Tuolloin mitat olivat 173/42. Nyt olen taas täällä ja täydellä motivaatiolla. En aio lähteä aiemmin kuin olen tasapainossa itseni kanssa. Mitat eivät pelota enää, olen saanut painon 173/44. Kotona tilanne paheni, kun elin kahvilla ja light-juomilla. Oksensin satunnaisesti syömäni ruoat. Vatsa ja ruoansulatus aivan tuhoutuneina, mieli itsetuhoisena, masentuneena, ahdistuksen kourissa päädyin lopulta hakemaan apua. Päätin että en halua elää näin! Anoreksia sisälläni jankutti että tämä on mun tapa elää. Lopulta kun ravinto alkaa tasapainottaa mieltä, arvot ovat kohentuneet, ja mieli tyyntynyt, suren ja kadun sitä että annoin itseni koskaan sen pirulaisen hallittavaksi.
En sano, että olen parantunut. Olen ottamassa hataria ensiaskeleita oikealle tielle, ja mieli on ailahtelevainen. Mutta nyt koen taas kehossa ja mielessä niin suuria muutoksia aiempaan verrattuna, että ajattelen pääasiassa; Tätä lisää!!! Mulla on hyvä olla. Ahdistaa tietenkin usein, itkettää, tuntuu tyhjältä ja tulevaisuus pelottaa, mutta tämä on käytävä läpi... Anoreksia on pirullinen--kun alkaa syödä ja päättä parantua, se iskee kiinni masennuksella ja pelotteluilla! Mutta meidän täytyy oppia tunnistamaan MIKÄ ON TERVE, MIKÄ SAIRAS AJATUS. Tämä metodi on ollut itselleni todella hyödyllinen; aina pakkomielteiden ja jyrkkien sääntöjen tullessa päähän, mietin onko tämä terve vai sairas ajatus. Tässä tilanteessa, kuten anorektikon tilanteessa ylipäätään, KAIKKI KIELLOT ovat sairaita. Haluanko olla sen pirun alaisena ja orjana?! en totta vieköön halua! Mitä se on antanut näiden 4 vuoden aikana? ei mitään hyvää; pelkkää yksinäisyyttä, masennusta, ahdistusta, eristäytymistä, väsymistä, kokonaisvaltaista heikkoutta. Mitään en ole siltä saanut. On aika päästää irti.
Olen kiitollinen "jollekin taholle" siitä että sain itseni hakemaan apua. Vasta nyt, kun ajatus kulkee selkeämmin, alan ymmärtää millaisessa hullussa kuviossa olenkaan elänyt. Sitä ei näe, kun on siinä kiinni. Uskottelin itselleni vaan että "haluan olla laiha, laiha laihin.. mun pitää olla alipainoinen" ja blaablaablaa. Miksi? Mitä se mulle antoi? Ei mitään! Itse olen aina ollut normaalipainoinen, ja havahduin vasta nenäletkussa miettimään: Miksen voi hyväksyä itseäni NORMAALIPAINOISENA(!)--Miksi pidän omana ihannepainonani alipainoa!? :O Aivan mieletön ajatus! Haluan takaisin normaaliin painoon, terveeseen elämään ja ILOON. Aion löytää entisen iloisen itseni takaisin.
Nykyään syödessä mietin aina; mitä hyvää kehoni tästä ruoasta saa? Koska tiedän kaiken ravintoaineista, päätin, että en jaksa siitä taistella irti-->ajattelen kuitenkin hiilareita, proeiineja ja rasvoja syödessäni. Miksen voisi kääntää ajatuksen toisin päin??? SAAN tästä annoksesta proteiinia, hiilareita, rasvoja ja kaikkea mitä aliravittu kehoni KAIPAA! Se huutaa ja janoaa sitä kaikkea ja kaikki TEKEE HYVÄÄ! voi miten vapauttava ajatus! jälkiruoat ovat pakollisia kuten muukin, ja niistäkin osaan jo ajatella uudella tavalla; EI OLE OLEMASSA KIELLETTYJÄ RUOKIA! Pannukakku on jauhoja,sokeria,kananmunaa,maitoa... vau miten hyödyllisiä aineita kehoni, aivoni ja aineenvaihdunta saavatkaan. puhumattakaan mielihyvän tunteesta.
JA PAINONNOUSUSTA; olen itse ollut osastolla nyt 3,5 viikkoa ja painoa on tullut tasan 500g. :) Olen todella tyytyväinen hitaaseen etenemiseen, silloin mielikin pysyy mukana. Paino ei todellakaan lähde rajuun nousuun, uskokaa se tytöt rakkaat! keho tarvitsee 7000 ylimääräistä kaloria yhteen lisäkiloon. Ja se ei helpolla kerry, ei. Täällä syldään 2500kcal päivässä, ja koska kehon varastot ovat ihan tyhjinä, ravintoaineet täyttävät ensin kehon tarpeet ennen kuin se alkaa kertyä mihinkään. Tämä on hidasta mutta hyvä niin... samalla ehdin prosessoida ajatuksia terveempään suuntaan ja hyväksyä muuttuvan kehoni.
Kannustan teitä kaikkia s.häiriöiden parissa kamppailevia harkitsemaan avun hakemista ajoissa! itse hain vasta 3,5 vuoden päästä jolloin tilanne oli riistäytynyt käsistä! Kävin kuoleman rajalla ja nyt aion taistella tieni elämään. Toivon että kukaan, KUKAAN, ei lähtisi mukaan tähän hulluuteen joka vie niin suuren ajan nuoruudesta, terveydestä, ILOSTA, koko elämästä. Tämä on turhuuksien turhuutta, sanon minä. Suurella sydämellä teitä ajatellen ja kannustaen, toivon että tajuatte olevanne Sairaita, ja tarvitsevanne tukea. Alipaino ei ole kaunista, syömättömyys ei ole sen arvoista, jokainen on arvokas sellaisenaan.
En sano, että olen parantunut. Olen ottamassa hataria ensiaskeleita oikealle tielle, ja mieli on ailahtelevainen. Mutta nyt koen taas kehossa ja mielessä niin suuria muutoksia aiempaan verrattuna, että ajattelen pääasiassa; Tätä lisää!!! Mulla on hyvä olla. Ahdistaa tietenkin usein, itkettää, tuntuu tyhjältä ja tulevaisuus pelottaa, mutta tämä on käytävä läpi... Anoreksia on pirullinen--kun alkaa syödä ja päättä parantua, se iskee kiinni masennuksella ja pelotteluilla! Mutta meidän täytyy oppia tunnistamaan MIKÄ ON TERVE, MIKÄ SAIRAS AJATUS. Tämä metodi on ollut itselleni todella hyödyllinen; aina pakkomielteiden ja jyrkkien sääntöjen tullessa päähän, mietin onko tämä terve vai sairas ajatus. Tässä tilanteessa, kuten anorektikon tilanteessa ylipäätään, KAIKKI KIELLOT ovat sairaita. Haluanko olla sen pirun alaisena ja orjana?! en totta vieköön halua! Mitä se on antanut näiden 4 vuoden aikana? ei mitään hyvää; pelkkää yksinäisyyttä, masennusta, ahdistusta, eristäytymistä, väsymistä, kokonaisvaltaista heikkoutta. Mitään en ole siltä saanut. On aika päästää irti.
Olen kiitollinen "jollekin taholle" siitä että sain itseni hakemaan apua. Vasta nyt, kun ajatus kulkee selkeämmin, alan ymmärtää millaisessa hullussa kuviossa olenkaan elänyt. Sitä ei näe, kun on siinä kiinni. Uskottelin itselleni vaan että "haluan olla laiha, laiha laihin.. mun pitää olla alipainoinen" ja blaablaablaa. Miksi? Mitä se mulle antoi? Ei mitään! Itse olen aina ollut normaalipainoinen, ja havahduin vasta nenäletkussa miettimään: Miksen voi hyväksyä itseäni NORMAALIPAINOISENA(!)--Miksi pidän omana ihannepainonani alipainoa!? :O Aivan mieletön ajatus! Haluan takaisin normaaliin painoon, terveeseen elämään ja ILOON. Aion löytää entisen iloisen itseni takaisin.
Nykyään syödessä mietin aina; mitä hyvää kehoni tästä ruoasta saa? Koska tiedän kaiken ravintoaineista, päätin, että en jaksa siitä taistella irti-->ajattelen kuitenkin hiilareita, proeiineja ja rasvoja syödessäni. Miksen voisi kääntää ajatuksen toisin päin??? SAAN tästä annoksesta proteiinia, hiilareita, rasvoja ja kaikkea mitä aliravittu kehoni KAIPAA! Se huutaa ja janoaa sitä kaikkea ja kaikki TEKEE HYVÄÄ! voi miten vapauttava ajatus! jälkiruoat ovat pakollisia kuten muukin, ja niistäkin osaan jo ajatella uudella tavalla; EI OLE OLEMASSA KIELLETTYJÄ RUOKIA! Pannukakku on jauhoja,sokeria,kananmunaa,maitoa... vau miten hyödyllisiä aineita kehoni, aivoni ja aineenvaihdunta saavatkaan. puhumattakaan mielihyvän tunteesta.
JA PAINONNOUSUSTA; olen itse ollut osastolla nyt 3,5 viikkoa ja painoa on tullut tasan 500g. :) Olen todella tyytyväinen hitaaseen etenemiseen, silloin mielikin pysyy mukana. Paino ei todellakaan lähde rajuun nousuun, uskokaa se tytöt rakkaat! keho tarvitsee 7000 ylimääräistä kaloria yhteen lisäkiloon. Ja se ei helpolla kerry, ei. Täällä syldään 2500kcal päivässä, ja koska kehon varastot ovat ihan tyhjinä, ravintoaineet täyttävät ensin kehon tarpeet ennen kuin se alkaa kertyä mihinkään. Tämä on hidasta mutta hyvä niin... samalla ehdin prosessoida ajatuksia terveempään suuntaan ja hyväksyä muuttuvan kehoni.
Kannustan teitä kaikkia s.häiriöiden parissa kamppailevia harkitsemaan avun hakemista ajoissa! itse hain vasta 3,5 vuoden päästä jolloin tilanne oli riistäytynyt käsistä! Kävin kuoleman rajalla ja nyt aion taistella tieni elämään. Toivon että kukaan, KUKAAN, ei lähtisi mukaan tähän hulluuteen joka vie niin suuren ajan nuoruudesta, terveydestä, ILOSTA, koko elämästä. Tämä on turhuuksien turhuutta, sanon minä. Suurella sydämellä teitä ajatellen ja kannustaen, toivon että tajuatte olevanne Sairaita, ja tarvitsevanne tukea. Alipaino ei ole kaunista, syömättömyys ei ole sen arvoista, jokainen on arvokas sellaisenaan.
Vastaukset 3
Vanhimmat
oi ihanaa että oot saanut taas elämästä kiinni ja oot pääsemässä eteenpäin :---) itelläkin on parantumisprosessi meneillään ja voi että on hyvä olo vaikka eihän se alku helppoa olekaan. silti yritän kaikin voimin ja kyllä kaikki vielä hyväksi muuttuu (:
tsemppiä siulle :--)
Moikka!
Voi kun ihanaa että olet löytänyt keinot selvitä. Kuulostaa niin tutulta (paitsi oksentelua ei ole ollut). Minulla on ollut tämä jo yli 10vuotta. On kokeiltua kaikenlaista hoitoa mutta mistään ei pitemmän päälle ole ollut apua. Tajusin kanssa että on kaksi eri mieltä ja ne pitäisi erottaa. Se on vaan niin hankalaa varsinkin nälkiintyneessä tilassa(168/38). Päätösten teko todella vaikeeta ja itselleen salliminen oli se sitten hyvä ruoka tai vaatteet tai mitä vain hyvää tai kivaa. Aina jos on parempi fiilis nii joku sisälläni sanoo että nyt äkkiä jotain negat. ei sulla voi olla hyvä olla. Joka päivä joutuu taisteleen kahden mielen välillä. Se käy ihan työstä(muuten olenkin ollut jo yli vuoden työtön). Haluan parantua ja haluan sen iloisen ihmisen takasin joka olin ja jolla oli paljon ystäviä ja ihana elämä. Voinko enää saada sitä? Joku sisimmässäni uskoo että voin.
Tsemiä kaikille kohtalotovereille.
Kiitos paljon, että oot kirjottanu tämän.
Itse olen tällä hetkellä 'kotihoidossa', pari vuotta sitten vietin kolmisen kuukautta osastolla.
Nyt painoni on laskenut osastohoitorajan alapuolelle, mutta tankkaan punnituksiin itseeni litratolkulla vettä ja valehtelen painoni äidilleni, jotten joutuisi osastolle. Elämä on yhtä pelkäämistä ja valehtelemista, en syö kunnolla muuta kuin vanhempieni nähden, mutta toitotan heille että olen syönyt koulussa jne...
Tämän sun kirjoituksen luettuani tajusin, että ehkä osastohoito ei olisikaan vain huono asia, ehkä oloni paranisi sen myötä.. Muistan nimittäin, kuinka onnellinen ja elämänhaluinen olin kun pääsin osastolta pois. Olin kuin uudelleensyntyny.
Pahottelut avautumisesta, koin vaan tällasen "valaistumisen"..