Kirjoittelen tänne minua painavia asioita, joita käyn läpi päivittäin. Miksi minusta tuntuu, että elämässä pärjäämiseen täytyy omat tunteensa tukahduttaa täysin, eikä tuntea inhimillisesti surua, epätoivoa, yksinäisyydentunnetta, hylkäämisentunnetta... yms. aivan kuin vain psykopaatit, narsistit menestyisivät parhaiten ja heillä on laaja ystävä- ja ihailijapiiri.
Olen itse syvällinen, taiteellinen ja hyvin herkkä ihminen. Perheeni on hyvä, mutta hyvin usein myös sellainen, että heidän mielestään kielteisiä tunteita saa koskaan näyttää. Korkeintaan täytyy olla iloinen ja elämänmyönteinen. Elämässä pysähdytään hetkeksi vain silloin, kun joku läheinen kuolee tai käy lähellä kuolemaa. Kaikki muu surutyö on turhaa. Ymmärrän tämän, mutta mikseivät he ymmärrä herkkyyttäni, että otan vastoinkäymiset tavallista raskaammin ? En voi muuttua vahvaksi yhdessä yössä.
Isäni oli kontrolloiva ja äkkipikainen (on kyllä vieläkin) että pahaan olooni hän reagoi raivoamalla. Mutta hän ei tiennyt, miten paljon hänen raivoamisensa loukkasi minua ja lisäsi suruani. Pillahdin vielä suurempaan itkuun ja joka yllytti isäni vielä suurempaan raivoon. Tästä johtuen itkin yksin vain omassa huoneessani pois hänen silmistänsä. Hänen mielestään itku on heikkouden merkki. Isäni muutenkin ottaa nokkiinsa niin herkästi, jos asiat eivät mene hänen mukaansa alkaa hillitön sätviminen. Kun asuin vielä vanhempani luona, jouduin aina olemaan varpaillani ja pelkäsin että suututan taas jotenkin isäni. Yritin pienentää konflikteja ja esitin vahvaa hänen edessään vaikka olin sisältä rikottu.
Luovuin sitten siitä asiasta, että olisin saanut jotain lohtua vanhemmiltani kun minua pelotti tai olisin ollut yksinäinen. Äiti hyssytteli kaikessa, vaikka olisimme rajusti riidelleetkin... jatkoi vain omia asioitaan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Kaikki siis näytti hyvältä, mutta kaikkea muhi pinnan alla. Sairastuin teininä syömishäiriöön, koska tuntui, että pystyin kontolloimaan tunteitani tarkkailemalla syömisiäni. Nyt kun mietin, niin olisin oikeasti jossain hullujen huoneella, jos minulla ei olisi ollut jotain tapaa, miten piilottaa tunteeni.
Vanhemmat sisarukseni ovat vahvoja ihmisiä ja eivät hekään voi sietää ihmisiä, jotka näyttävät heikkoutensa. Olen aina kulkenut hieman jäljessä perheessäni, koska olen viimeinen lapsi. Jos itken, veli huutaa minulle. Aivan samalla tapaa kuin isäni. Jos minulla on paha olo ja näytän sen siskolle, hän vähättelee asiaa ja painostamalla painostaa ottamaan itseäni niskasta kiinni. Miksi näin? Onko se liikaa vaadittu, että voisivat pitää minusta sellaisena kuin olen? Minä en voi koskaan muuttua sellaiseksi kuin haluavat. Olen taiteilijasielu ja etsin vielä itseäni (ehkä lopun elämääni).
Nykyaikana ihaillaan menestyviä ihmisiä, kaikki on aina niin helv suorituskeskeistä. Panostetaan aina vain parempaan ja parempaan. Kukaan ei pysähdy tutkimaan itseään ja maailmaa, ei ajattele toisten hyvinvointia. Olenko jotenkin poikkeus, kun ajattelen näin?
Olen itse syvällinen, taiteellinen ja hyvin herkkä ihminen. Perheeni on hyvä, mutta hyvin usein myös sellainen, että heidän mielestään kielteisiä tunteita saa koskaan näyttää. Korkeintaan täytyy olla iloinen ja elämänmyönteinen. Elämässä pysähdytään hetkeksi vain silloin, kun joku läheinen kuolee tai käy lähellä kuolemaa. Kaikki muu surutyö on turhaa. Ymmärrän tämän, mutta mikseivät he ymmärrä herkkyyttäni, että otan vastoinkäymiset tavallista raskaammin ? En voi muuttua vahvaksi yhdessä yössä.
Isäni oli kontrolloiva ja äkkipikainen (on kyllä vieläkin) että pahaan olooni hän reagoi raivoamalla. Mutta hän ei tiennyt, miten paljon hänen raivoamisensa loukkasi minua ja lisäsi suruani. Pillahdin vielä suurempaan itkuun ja joka yllytti isäni vielä suurempaan raivoon. Tästä johtuen itkin yksin vain omassa huoneessani pois hänen silmistänsä. Hänen mielestään itku on heikkouden merkki. Isäni muutenkin ottaa nokkiinsa niin herkästi, jos asiat eivät mene hänen mukaansa alkaa hillitön sätviminen. Kun asuin vielä vanhempani luona, jouduin aina olemaan varpaillani ja pelkäsin että suututan taas jotenkin isäni. Yritin pienentää konflikteja ja esitin vahvaa hänen edessään vaikka olin sisältä rikottu.
Luovuin sitten siitä asiasta, että olisin saanut jotain lohtua vanhemmiltani kun minua pelotti tai olisin ollut yksinäinen. Äiti hyssytteli kaikessa, vaikka olisimme rajusti riidelleetkin... jatkoi vain omia asioitaan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Kaikki siis näytti hyvältä, mutta kaikkea muhi pinnan alla. Sairastuin teininä syömishäiriöön, koska tuntui, että pystyin kontolloimaan tunteitani tarkkailemalla syömisiäni. Nyt kun mietin, niin olisin oikeasti jossain hullujen huoneella, jos minulla ei olisi ollut jotain tapaa, miten piilottaa tunteeni.
Vanhemmat sisarukseni ovat vahvoja ihmisiä ja eivät hekään voi sietää ihmisiä, jotka näyttävät heikkoutensa. Olen aina kulkenut hieman jäljessä perheessäni, koska olen viimeinen lapsi. Jos itken, veli huutaa minulle. Aivan samalla tapaa kuin isäni. Jos minulla on paha olo ja näytän sen siskolle, hän vähättelee asiaa ja painostamalla painostaa ottamaan itseäni niskasta kiinni. Miksi näin? Onko se liikaa vaadittu, että voisivat pitää minusta sellaisena kuin olen? Minä en voi koskaan muuttua sellaiseksi kuin haluavat. Olen taiteilijasielu ja etsin vielä itseäni (ehkä lopun elämääni).
Nykyaikana ihaillaan menestyviä ihmisiä, kaikki on aina niin helv suorituskeskeistä. Panostetaan aina vain parempaan ja parempaan. Kukaan ei pysähdy tutkimaan itseään ja maailmaa, ei ajattele toisten hyvinvointia. Olenko jotenkin poikkeus, kun ajattelen näin?
Vastaukset 3
Vanhimmat
Etkö voisi hakea ympärillesi ihmisiä, jotka paremmin vastaavat tunteisiisi? Ystäviä...? Varmasti kaltaisiasi on paljon - minäkin olin joskus nuori ja haavoittuva. Minunkin isäni huusi, kun itkin vaikkapa kissaani, joka lopetettiin vastoin tahtoani. Lapsuudenperheeni oli oikea kompleksikimppu - kyllä niitä ongelmia sitten tulikin roppakaupalla!
Mutta kaikesta voi selvitä! Jokaisella on oikeus olla oma itsensä. Ei ole pakko olla suorituskeskeinen. Ei ole pakko olla vahva (jos vahvuus on sitä, että piilottaa tunteensa, vaikke ei se kyllä sitä edes ole!). Parasta olisi päästä vaikka opiskelemaan jonnekin, aloittaa ns. puhtaalta pöydältä kaikki, löytää ystäviä ympärilleen - löytyykö sellaisia nyt yhtään? Aikuistuessa lapsuudenperheen vaikutus vähenee ja kaiken voi nähdä oikeissa mittasuhteissa.
Siis niin tyhmät sanat kuin "hanki elämä" ovat nyt tarpeen! Nimenomaan inhimillinen elämä - ei mitään uraputkea!
Monet ihmiset eivät voi sietää tunteiden osoittamista vaan ahdistuvat siitä ja siksi pakottavat muutkin jähmeiksi ja tunteitaan osoittamattomiksi. Yritä sinä kasvaa omaksi itseksesi!
On varmasti ollut raskasta elää perheessä, jossa ei ole tunteitaan saanut näyttää? Jos on surullinen, ei silloin tarvitse teeskennellä iloista, miksi pitäisi? Taas, jos on onnellinen, pitäisikö teeskennellä onnetonta, jonkun toisen mieliksi, ei todellakaan.
Sinulla on hyvä asenne elämään, vaikka oletkin kasvanut melkoisen "tunteettomassa" perheessä. Jokainen reagoi asioihin, elämän tapahtumiin eri tavalla, ja näinhän sen pitääkin olla. Jos jatkuvasti pitäisi teeskennellä, esittää jotain roolia, niin olisihan se todella raskasta. Ole sellainen, kuin olet, viisaasti kirjoitit ja järkeviä asioita elämästäsi. Älä anna toisten tukahduttaa tunteitasi.
Samat tuntemukset täällä:-) olen myös herkkä ja havainnut saman kuin sinäkin. Tarttis olla tunteeton teknokraatti (sitä suuremmalla syyllä kun on mies) et olisi ns. menestyvä! pikku röyhkeys.eikä isompilaan ei olisi pahitteeksi:) olemme eri elämäntilanteessa mutta silti tunnistan tunteesi omikseni. Olen elämän reunalla lakkia pyöritellyt ja todennut että kukaan ei tule mulle reviiriä tarjoomaan jos en sitä itse pysty ottamaan. Ois kiva jutella suoraan! T.MA