Niin tämä seuraava on ihan vaan valitusta omasta olostani, kun olen niin umpikujassa ettei mitään valoa näy.
Masennus on ja jatkuu. Olen mennyt suoraan murrosiästä masennukseen, enkä muuta osaa. Olen jo yli kolmekymmentä nyt.
Luumuilin vuosikausia opiskelijana, kun se oli ainoa keino olla kunnialla (siis omien omituisten standardieni mukaan, meillä kun kotona ei saanut ihminen maksaa yhtään mitään) poissa työelämästä. Nyt sitten onkin hillittömät opintolainat maksettavana ja olosuhteiden pakosta olen työssä, jossa olen koko ajan kykyjeni rajoilla. Oiva keino syventää masennusta ja ahdistusta. Stressittömämmistä ja oman alani töistä ei makseta tarpeeksi tämän velan maksamiseen. Itseänihän saan tietysti syyttää, kun olen lainaa ottanut. Olen kuitenkin ottanut sitä siksi, ettei tarvisi olla yhteiskunnan maksettavana työttömänä, kun duuniin en kyennyt. Jossain kohtaa oli sitten tietysti pakko alkaa töihin ja sitä en nyt voi lopettaa, vaikka ahdistaa ja masentaa joka päivä ihan hirveästi.
Jokapäiväinen sielunelämäni on tällaista; joko jännitän ihan hulluna, olen vain masentunut tai sitten elän päiväunissani jossain ihan muissa maailmoissa. Päässä ei siis varsinaisesti liiku enää mitään näiden ahdistus- ja masennuspohdintojen lisäksi. Töissä se näkyy kun en ole koskaan kärryillä minkään suhteen. Mun pitäisi olla roolissani dynaaminen ja nopeasti mukana kaikessa. En voi ehkää pahempaa vastakohtaa löytää. Sen lisäksi teen paljon virheitä, kun tuntuu että ajatukset on kuin tarttuneet purkkaan. Olen sitten paljolti hiljaa. Sosiaalisessa elämässä se näkyy, kun minulla ei ole juuri mitään yhteistä kenenkään kanssa. Kavereita kyllä on paljonkin, kun väkisin vedän kulisseilla sosiaalista elämääni eteenpäin. Se väsyttää ihan hillittömästi. Viikonloppuisin yritin alkoholin avulla vaikka sekin on lakannut auttamasta, joten en paljoa viitsi sitäkään. Mutta on ihan hiton vaikea keskustella ihmisten kanssa kun ihan rehellisesti ei kiinnosta mikään. Mutta kaipaan ihmisiä kuitenkin ympärilleni, koska en ole kovin ujo varsinaisesti ja hyvässä mielentilassa tykkään olla porukassa.
Muistan vielä joskus olleeni suht nopea-ajatuksinen (ja sosiaalinen). Koulussa meni aina todella hyvin. Yliopistokin meni suht ok, mutta ajatuksen juoksi hidastuu vain päivä päivältä. Muisti ei pelaa yhtään ja puhuminenkin on hidastunut ihan älyttömästi.
Terapeutteja on ollut monta. Viimeinen vain hoki että minun pitää tehdä sellaisia asioita, joista minulle tulee hyvä olo. Väkisin jouduin vääntämään listan asioista, joilla voisin itseäni harhauttaa. Mutta kun mulle ei nyt vain satu tulemaan hyvä olo mistään ihan oikeasti (muusta kuin seksistä, mutta en voi poikakaveriani ihan koko ajan kai siihen passuutta. Sekin käy töissä kuitenkin.). Mikään ei kiinnosta tai motivoi. Ja kun en sitten osannut nauttia niistä asioista joita siihen mun listalle laitettiin, mulle tuli vieläkin vain epäonnistuneempi olo. Olen päästänyt kaikesta irti. Ennen tein kaikkia juttuja, harrasteita sun muita. Lopetin kuitenkin kaiken koska, niistä en tullut parempaan kuntoon. Tunsin vain syyllisyyttä ja ahdistusta kaikista velvoitteista.
Olen ihan tyhjä. Ei ole muuta syytä elää kuin poikaystävä, joka tukee mua kaikessa. Mutta voiko vain elää ihan vain jonkun toisen ihmisen takia? Kai mun vain pitää. En vain osaa hyväksyä itseäni tällaisena harmaana, ilottomana, hitaana ja hiljaisena ihmisenä. Lääkkeet ei auta, terapia ei auta, ruokavalio ei auta... Ahdistaa ihan hirveästi kun loppua ei näy.
Masennus on ja jatkuu. Olen mennyt suoraan murrosiästä masennukseen, enkä muuta osaa. Olen jo yli kolmekymmentä nyt.
Luumuilin vuosikausia opiskelijana, kun se oli ainoa keino olla kunnialla (siis omien omituisten standardieni mukaan, meillä kun kotona ei saanut ihminen maksaa yhtään mitään) poissa työelämästä. Nyt sitten onkin hillittömät opintolainat maksettavana ja olosuhteiden pakosta olen työssä, jossa olen koko ajan kykyjeni rajoilla. Oiva keino syventää masennusta ja ahdistusta. Stressittömämmistä ja oman alani töistä ei makseta tarpeeksi tämän velan maksamiseen. Itseänihän saan tietysti syyttää, kun olen lainaa ottanut. Olen kuitenkin ottanut sitä siksi, ettei tarvisi olla yhteiskunnan maksettavana työttömänä, kun duuniin en kyennyt. Jossain kohtaa oli sitten tietysti pakko alkaa töihin ja sitä en nyt voi lopettaa, vaikka ahdistaa ja masentaa joka päivä ihan hirveästi.
Jokapäiväinen sielunelämäni on tällaista; joko jännitän ihan hulluna, olen vain masentunut tai sitten elän päiväunissani jossain ihan muissa maailmoissa. Päässä ei siis varsinaisesti liiku enää mitään näiden ahdistus- ja masennuspohdintojen lisäksi. Töissä se näkyy kun en ole koskaan kärryillä minkään suhteen. Mun pitäisi olla roolissani dynaaminen ja nopeasti mukana kaikessa. En voi ehkää pahempaa vastakohtaa löytää. Sen lisäksi teen paljon virheitä, kun tuntuu että ajatukset on kuin tarttuneet purkkaan. Olen sitten paljolti hiljaa. Sosiaalisessa elämässä se näkyy, kun minulla ei ole juuri mitään yhteistä kenenkään kanssa. Kavereita kyllä on paljonkin, kun väkisin vedän kulisseilla sosiaalista elämääni eteenpäin. Se väsyttää ihan hillittömästi. Viikonloppuisin yritin alkoholin avulla vaikka sekin on lakannut auttamasta, joten en paljoa viitsi sitäkään. Mutta on ihan hiton vaikea keskustella ihmisten kanssa kun ihan rehellisesti ei kiinnosta mikään. Mutta kaipaan ihmisiä kuitenkin ympärilleni, koska en ole kovin ujo varsinaisesti ja hyvässä mielentilassa tykkään olla porukassa.
Muistan vielä joskus olleeni suht nopea-ajatuksinen (ja sosiaalinen). Koulussa meni aina todella hyvin. Yliopistokin meni suht ok, mutta ajatuksen juoksi hidastuu vain päivä päivältä. Muisti ei pelaa yhtään ja puhuminenkin on hidastunut ihan älyttömästi.
Terapeutteja on ollut monta. Viimeinen vain hoki että minun pitää tehdä sellaisia asioita, joista minulle tulee hyvä olo. Väkisin jouduin vääntämään listan asioista, joilla voisin itseäni harhauttaa. Mutta kun mulle ei nyt vain satu tulemaan hyvä olo mistään ihan oikeasti (muusta kuin seksistä, mutta en voi poikakaveriani ihan koko ajan kai siihen passuutta. Sekin käy töissä kuitenkin.). Mikään ei kiinnosta tai motivoi. Ja kun en sitten osannut nauttia niistä asioista joita siihen mun listalle laitettiin, mulle tuli vieläkin vain epäonnistuneempi olo. Olen päästänyt kaikesta irti. Ennen tein kaikkia juttuja, harrasteita sun muita. Lopetin kuitenkin kaiken koska, niistä en tullut parempaan kuntoon. Tunsin vain syyllisyyttä ja ahdistusta kaikista velvoitteista.
Olen ihan tyhjä. Ei ole muuta syytä elää kuin poikaystävä, joka tukee mua kaikessa. Mutta voiko vain elää ihan vain jonkun toisen ihmisen takia? Kai mun vain pitää. En vain osaa hyväksyä itseäni tällaisena harmaana, ilottomana, hitaana ja hiljaisena ihmisenä. Lääkkeet ei auta, terapia ei auta, ruokavalio ei auta... Ahdistaa ihan hirveästi kun loppua ei näy.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Mulla on melkeinpä samanlainen tilanne, ikää tosin vasta alle 25. Olen naimisissa ja ainoa asia maailmassa joka saa minut edes hitusen hymyilemään on mieheni. Tuntuu kuitenkin, että olen jonkinlainen raskas taakka hänelle. Tiedän, että hän rakastaa minua valtavasti ja siksi hänellekin tulee paha olo, kun hän näkee, etten ole tyytyväinen elämään. Minua ei myöskään innosta mikään: työ, opiskelu, harrastukset, liikunta, ei edes seksi. Ei matkustaminen tai maiseman vaihto pidemmäksikin aikaa, sillä olin puoli vuotta vaihto-opiskelijana. Olen kärsinyt keskivaikeasta masunnuksesta kolme vuotta. Kokeilin lääkkeitä, mutta sitten myöhemmin totesin, etteivät ne vaikuta. Nyt yritän mennä eteenpäin ilman niitä.
Tässä vaiheessa elämä menee eteenpäin pienien asioiden voimalla, kuten esimerkiksi täällä netissä keskusteluihin osallistumisessa. Ruokailut ja illalla nukkumaan meneminen ovat päivän kohokohtia, joista oikeasti pidän. Valitettavasti tuo ruokailu päivän kohokohtana näkyy jo vartalossa. Ihmekös tuo, kun minulla BED:in oireita. Yritän tietoisesti järjestää itselleni jotain pientä ylimääräistä ohjelmaa joka päivälle (jos opintoja ei lasketa). Istun ja alan pohtimaan: "mitä minun tekisi mieli tehdä tänään?". Esimerkiksi eilen pohdiskelin tuota ja ajattelin, että lähikaupassa olisi kiva käydä, saisi vähän raitista ilmaa. Osa minusta valitti "ei jaksa, ei huvita" mutta osa halusi lähteä. Niinpä sitten lähdin ja sain aikaani päivästä kulumaan 20min. Tosin en joka päivä oikeasti edes tee mitään ylimääräistä, sillä en pakota itseäni mihinkään. Jos en lähde kauppaan, niin ei se mitään, ei ollutkaan pakollinen juttu. Jos kuitenkin menen, voin sanoa: hyvä minä.
Yritän elää elämää päivä kerrallaan uskoen, että kyllä tämä tästä. Tuli muuten mieleen, että oletko pitänyt sairaslomaa? Terapeuttisi voi määrätä sinulle sairaslomaa kuukauden jaksoissa. Itse olen ollut jo kolmen vuoden aikana yhteensä 1/2 vuotta kuukauden jaksoissa. Työpaikalla eivät voi tuohon mitään sinulle sanoa, sillä sairausloma on sairausloma, piste. Jos otat lomaa, älä tee mitään. Älä tee yhtään mitään äläkä pakota itseäsi tekemään yhtän mitään. Nollaa aivosi hetkeksi.
Tsemppiä sinulle, toivottavasti elämä alkaa maistumaan joltakin edes jossain kaukana tulevaisuudessa! :)