Hei. Kirjoitan ensimmäistä kertaa tänne. Olemme 2 vuotta yrittäneet lasta ja clomifen terolut on tuttu juttu jo viime kesältä, nyt hoitoihin yhdistetty aluksi clomifen ja irrotuspiikki ja ajoitettu yhdyntä ei tulosta .. sitten vapaa kuukausi. Nyt meillä oli eka inssi elokuussa puregon piikitykset ja lopputulos on se, että tänään pp13 alkoi kuukautiset. Kysymys kuuluu, miten te olette selvinneet näistä hoidoista henkisesti/fyysisesti???? Nyt jo tuntuu, että alkaa järki lähteä, kun ei koskaan oo muutenkaan elämä ollu helppoa. Miten tsemppasitte puolisoanne??? miten jaksatte kuukaudesta toiseen, kun nyt jo tuntuu aivan kamalalta. Kiitos jos jaksatte vastata ja antaa vertaistukea.
Miten jaksatte hoidot?
epäonnistunut elämäs
11394
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Se on pakko jaksaa vaan. Niin epäreilulta kuin se kuulostaakin! Meillä on reilu vuosi hoitoja takana ja sitä ennen pari vuotta omaa yritystä. Helppo tie tämä ei ole ollut ja vielä varmaan(toivottavasti ei) pitkä ja kivinen tie edessä..!? välillä mustakin tuntuu et voimat yksinkertaisesti ei riitä.Jotenkin sitä sitten jaksaa vaan aina kerätä itsensä kerta toisensa jälkeen ja valmistautua seuraavaan hoitoon. Jossain kaukana palaa myös aina se toivon liekki, että jospa kuitenkin pian olisi jo meidän vuoro alkaa odottaa omaa vauvaa.Toivoa on aina ja siihen on pakko jaksaa uskoa vaikeinakin aikoina!
Se myös auttaa jaksamaan ,kun tietää että ei ole yksin.Täällä ja muillakin keskustelupalstoilla on monia ihania ihmisiä, jotka kamppailevat samojen asioiden kanssa. Minä saan voimia ihanasta parisuhteestani ja ystäviltäni jatkaa matkaa tässä pitkällä ja vaikealla tiellä. Myös koirani ja muutkin eläimet auttavat hetkeksi ajatukseni johonkin muualle.
Tässä minun mietteitäni. Toivotan sinulle kovasti voimia ja tsemppiä!
ei sitä aina jaksanutkaan. Kovasti on tuonut murhetta elämään. Nyt 7 vuoden yrityksen ja kolmen tuloksettoman icsin jälkeen tuomio että hoitoja ei enää kannata jatkaa, ei ole enää sitä toivon kipinääkään. Välillä tuntuu että tähän olotilaan tukehtuu, kurkussa pala koko ajan. Jaksamista antaa tuki mieheltä, eläimet, työ, liikunta.
Mikä helvetin pakko se on? Itsepä kai sen olette päättäneet, ja voitte myös lopettaa sen koska vaan haluatte jos tuntuu epäreilulta! Pakko ei ole tässä elämässä kuin kuolla, näin se vaan on!
eipä se sinun pieneen pääsi ole tullut mieleen että jotkin ihmiset vain haluavat lapsia..toiset hinnalla millä hyvänsä..jokaisen oma asia! toivottavasti koskaan sinä et saa ensimmäistäkään jos arvostus on tuota luokkaa..
hoitoja kolme vuotta (sitä ennen yritystä 1,5 vuotta), sitten saimme lapsen. Sitä ennen vaikka kuinka monta tuloksetonta hoitoa ja muutama keskenmeno. Jaksoin hoito hoidolta huonommin ja olin lopulta ihan oikeasti masentunut. Mies jo patisti psykologille, mutta en uskaltanut mennä, koska adoptiokin alkoi olla vaihtoehto ja pelkäsin, että meiltä evättäisiin adoptiolupa mielenterveysongelmien takia. Pian olisi ollut pakko mennä kun aloin olla jo niin maassa, mutta sitten hoito onnistuikin. Kaikkein raskainta oli se, ettei voinut tietää, onnistuuko hoidot ikinä. Meillä kuitenkaan mies ei masentunut ainakaan yhtä paljon kuin minä ja jaksoi tsempata mua. Toivottavasti teilläkin onnistuu!
Kiitos tuesta. Se on kyllä tosiaan ihmeellistä miten se toivonkipinä aina kuitenkin alkaa palaa uudestaan ja uudestaan. Sitä aina kaksi viikkoa kuukaudesta ns. odottaa lasta ja sitten se odotus loppuu.
Elämä on epäoikeudenmukaista ja pahalta tuntuu myös kun lähimmät ystävät odottavat lasta ja tuntuu jotenkin niin kurjalta, että miksi ei meille tule kun kumpikin ystävistäni tulivat ekasta yeityksestä raskaaksi.. Eipä ole enää yhtään ystävää jolla ei olisi lasta. Mieheni kanssa olemme 30-v, minulla todettu pco. Pakko se on vain uskoa, että vielä joskus on meidän vuoro. Tsemppiä kaikille samojen asioiden kanssa painiskeleville ja toivottavasti meistä jokainen saa oman lapsen tavalla tai toisella:)
mutta täytyy muistaa että suurin osa hoidoissa kävijoistä epäonnistuu. Kun hoidon onnistumis prosentti on n 30, niin siihen jää 70 prossaa jotka epäonnistuu. Tämä minusta jäi lääkäriltä kertomatta, kun mekin hoidot aloitettiin, liian optimistinen kuva annettiin hoidoista!!! Tai sitä ei itse uskaltanut ajatella. Tosin kun meidän kohdalla luomusti onnistuminen on ehkä 2 % niin onhan se 30 % siihen verrattuna paljon korkeampi onnistumismahdollisuus, vaikka pieni sekin mun mielestä.
Se on kyllä totta, mutta silti vaikka joka kerta olen yrittänyt pitää jalat maassa ja yritän etten toivoisi liikoja etten tipu sitten kovaa ja korkealta, se toivo vaan tulee jostain. Uskon kuitenkin, että näissä hoidoissa lääkäreiden optimisti johtuu siitä, että yrittävät henkisesti tsemppaamaan meitä ja luoda positiivisuutta synkkyyteen, tiedä sitten onko se hyvä vai huono asia varsinkin silloin kun toivoa ei enää ole, ei ole asennoitunut siihen, että sitä lasta ei tule..
niin ole, että suurin osa hoidoissa kävijöistä epäonnistuisi! Vaikka yhden hoitokerran onnistumistodennäköisyys ivf-hoidossa onkin tuo 25-30%, inseminaatioissa taisi olla 15%, niin kun hoitoja tehdään useampia niin onnistumistodennäköisyys on yhteensä suurempi. Yli puolet hoidoissa käyvistä saa lopulta lapsen, jos ei lopeta hoitoja kesken! Eli ajattele, että on todennäköisempää, että saatte hoidoilla lapsen jossakin vaiheessa kuin että epäonnistutte.
Tuo nyt oli aivan virheellistä tietoa, että muka 70 prosenttia hoidoissa kävijoistä epäonnistuisi !!!
Tosiaankin, se 30 prosentin onnistumistodennäköisyys koskee YHTÄ hoitokertaa ja eikös ihan luomunakin ole se sama 30 prosentin onnistumistodennäköisyys yhtä kiertoa kohden (jos kaikki siis kunnossa)!
Minä olen mielestäni lukenut jostakin, että jopa 80 prosenttia hoidoissa kävijöistä saisi ennen pitkää lapsen, jos tosiaan ei jätä hoitoja kesken.
Meille tehtiin kolme inssiä, joista negaa. Eka IVF PAS negaa. Toka IVF, kohdun ulkoinen raskaus tuoresiirrosta, PAS negaa. Kolmannen IVF:n tuoresiirrosta syntyi lapsi ja nyt odotan viimeisilläni toista lasta, joka on saanut alkunsa tuon samaisen kolmannen IVF:n pakastealkiosta.
Minulle hoidot eivät olleet mitenkään erityisen rankat, eivät fyysisesti eikä henkisesti. Eniten ne rasittivat kukkaroa, koska suurin osa hoidoista tehtiin yksityisellä (rahaa paloi kaiken kaikkiaan lähemmäs 10 000 euroa). Koetin hoitojen aikana elää muutakin elämää, en antanut elämän ja ajatusten pyöriä pelkästään hoitojen ympärillä. Kohdun ulkopuolinen raskaus toisen IVF:n tuoresiirrosta antoi toivoa: ilmeisesti raskaus on kuitenkin mahdollinen! Ajattelin niin, että kun käymme hoidot läpi, niin tiedän ainakin yrittäneeni kaikkeni. Että vaikka jäisimme lapsettomiksi, tietäisimme, että yritimme kuitenkin. Hoitojen ajaksi on hyvä keksiä itselle muuta ajateltavaa, että hoidot menevät siinä sivussa eikä niitä edes ehdi sen enempää märehtimään.
aluksi inssejä, niistä negaa, yksi ivf-hoito...josta ei yhtään hedelmöittynyttä alkiota saatu..se pettymys oli hyvin kova. sitten icsi hoitoihin joissa myös hyvin huono hedelmöittyminen eikäö syytä tiedetty. Rankkaa se on enkä tiedä miten jaksoin...kai mieli tottuu mihin vaan elämässä ja toisaalta olen perus negatiivinen ihminen joka on itseasiassa auttanut lapsettomuudessa. Toiveet ei ole olleet korkealla joten pettymyskään ei sitten niin suuri. Meillä kuitenkin lopulta onnistui, hoidon ainut alkio tärppäsi ja saimme lapsen. Nyt mennään toista kierrosta..eli kakkosta yritetään. juuri oli hoito ja pettymyksenä taas vain 1 hedelmöittynyt...miten se tuntuukin niin pahalta vaikka meillä on jo lapsi. Ehkä kaikki haavat taas revittiin auki. Ei sitä osaa selittää.
tsemppiä hoitoihin!