Olen raskaana vko.13 4, ja tuntuu etten enää jaksa tätä, hormonit heittelehtii, itkukohtaukset ovat lähes päivittäisiä, mikään ei kiinnosta,masentaa ja parisuhde menee päin helvettiä.
Olen miettinyt jopa josko vielä saisi abortin että tämä loppuisi ja palaisin "ennalleni", ei tällaisesta ollut puhetta enkä tilannut tätä!
Mies on paljon poissa kotoa, seksi loppui miehen puolelta positiiviseen raskaustestiin ja samalla katosi läheisyys ja hellyys. Mies kuitenkin halusi lasta enemmän kuin minä,pitkän harkinnan jälkeen lämpenin asialle ja tässäkö on lopputulos, masentunut hormonihirviö jonka elämä menee päin helvettiä.
Onko tällainen normaalia raskausaikana vai onko tämä "oikeaa" masennusta johon kannattaisi hakea apua?
Tuttavapiirissäni ei ole ketään jolle voisin puhua asiasta, enkä halua mieheni kanssa keskustella tästä, en halua riidellä. Hänen mielestään kaikki on kai hyvin.
Jos tämä kuuluu raskauteen niin loppuuko tämä todellakin vasta kun lapsi on syntynyt?
Olen miettinyt jopa josko vielä saisi abortin että tämä loppuisi ja palaisin "ennalleni", ei tällaisesta ollut puhetta enkä tilannut tätä!
Mies on paljon poissa kotoa, seksi loppui miehen puolelta positiiviseen raskaustestiin ja samalla katosi läheisyys ja hellyys. Mies kuitenkin halusi lasta enemmän kuin minä,pitkän harkinnan jälkeen lämpenin asialle ja tässäkö on lopputulos, masentunut hormonihirviö jonka elämä menee päin helvettiä.
Onko tällainen normaalia raskausaikana vai onko tämä "oikeaa" masennusta johon kannattaisi hakea apua?
Tuttavapiirissäni ei ole ketään jolle voisin puhua asiasta, enkä halua mieheni kanssa keskustella tästä, en halua riidellä. Hänen mielestään kaikki on kai hyvin.
Jos tämä kuuluu raskauteen niin loppuuko tämä todellakin vasta kun lapsi on syntynyt?
Vastaukset 1
Vanhimmat
hieman samanlaista, tosin hellyys ja läheisyys katosi minun puoleltani, ei vain huvittanut eikä kiinnostanut. Väsymys ja mielialanvaihtelut romahduttivat minut täysin. Puolessa välissä raskautta suunnittelin jo itsemurhaa... Mies oli rakastava ja ymmärtäväinen kokoajan mutta koska olin masentunut, se ei riittänyt. Tarvitsin ammattiapua.
Soitin päivystykseen itkien ja pyysin apua, pääsin samana päivänä ja sain ensimmäisenä lääkkeet ja ajan psykiatrille. Keskustelu ammattilaisen kanssa auttoi, samoin lääkitys kohensi oloa huomattavasti. Masennuksesta ei ollut tietoakaan enää raskauden loppuvaiheessa ja mieskin oli kovasti tukena. Lääkkeitä käytin vielä imetyksen jälkeenkin vaikka olo ei ollut huono, mutta masennus on salakavalaa eikä lääkkeitä pidäkään lopettaa heti mielen virkistyessä
En voi tietää onko sinulla samaa, raskaus itsessään jo aiheuttaa kovia mielialan vaihteluita joillekin. Alkuun sitä on niin väsynyt että nukkuisi vaan, voimat ihan lopussa. Rautalisäkin voi auttaa mikäli on anemiaa, sehän aiheuttaa myös ikäviä oireita väsymyksestä hermostumiseen jne... Puhu neuvolassa asiasta tai soita terveyskeskukseen. Avun hakeminen ei ole koskaan huonoasia, mielummin hakee sitä ns. turhaan kun liian myöhään !! Voi olla että olet vain sekaisin kaikesta uudesta tulevasta, tai voi olla että olet masentunut.. who knows, mutta kannataa puhua, puhua, PUHUA.
Itse odotan nyt toista ja taas masennus alkaa hiipiä mieleen, raskausaika on ainakin minulle itselleni hyvin rankka vaihe. Onneksi osaan hakea apua kun masennuksen merkit puhkeaa! Toivon sinulle samaa!