ajatuksia, joihin mielellään yhtyy, on reaktiona usein: olipa hyvä kirjoitus/puhe. Siis: olipa hyvä kirjoitus HS:n kulttuuriosiossa tiistaina 7.9. Otsikolla "Taidepuhe on usein höpöhöpöä" Kaisa Heinänen kirjoittaa täyttä asiaa. Ingressissä hän sanoo saman vielä toisella tavoin: "Kuvataiteessa tuotetaan valtavat määrät tekstiä, joita tavallisen katsojan on vaikea ymmärtää."
Aika laajassa kirjoituksessaan Heinänen tukeutuu vahvasti taidehistoroitsija ja tietokirjailija Satu Itkoseen, joka on paitsi asiasta puhunut ennenkin myös kirjoittanut kirjan "Selkoa nykytaiteesta". Heinäsen tekstiä on ilo lukea sikälikin, että siinä esille tulevat asiat ovat hyvin näkyneet aiemmin tälläkin palstalla (valitettavasti myös omissa teksteissäni). Heinäsen lainaukset varustan merkillä (H) ja Itkosen (I), kiinnostuneet löytänevät koko tekstin HS:sta tai netistä itsekin. Siis:
"Kuvataidealalla on totuttu briljeeraamaan sanoilla. Tyhmän tai popularisoijan leiman saa helposti. ... Usein esitetään erilaisia väitteitä maailmasta, mutta niitä ei perustella. Tai puhutaan yksityisistä kokemuksista yhteisinä."(I) "Puhutaan konteksteista, prosesseista, ja strategioista. ...Myös anglismit ja muut vierassanat kukoistavat.(H) "Eikö suomen kieli riitä?"(I)
"Mitäänsanomaton höpöhöpö elää etenkin gallerioiden näyttelytiedotteissa. ...Pahimmillaan teksti alkaa elää omaa elämäänsä ja tekstin ja taideteosten yhteys katoaa."(H) "Nykytaiteen ammattilaisille tekstin tuottaminen tuntuu olevan pakkomielle. Eikö teos ehkä ole olemassa ilman sitä taustoittavaa kirjoitusta? Onko teos huono, jos se ei avaudu ilman kirjallista ohjetta?(I)
Heinänen lainaa edelleen kuraattori-tutkija Mika Hannulaa, joka kirjoitti taidepuheesta "pahana viruksena ja vitsauksena, josta ei pääse eroon millään totutuilla lääkkeillä" ja että "Taidepuhe ei viittaa mihinkään, eikä liikuta ketään, mutta silti sitä täytyy olla paikalla ja massiivisesti - kuin siistinä äänitapettina, joka ei saa häiritä liikaa".
Virkistävää ja ajatuksia antavaa tekstiä; en todellakaan ole ymmärtänyt, miksi kuvataiteilijoiden ylimalkaan välttämättä täytyy liittää teostensa esittelyyn tekstejä. Se on arvostelijoiden tehtävä, jos katsovat sen haluavansa tehdä. Kuva on kuva on kuva, eikä ole katsojan vika jos se ei avaudu ilman tekstiä. Mutta ei, sekavaa selostusta ja tyhjänpäiväisiä aforismeja, jopa "runon" pätkiä tarjotaan kylkiäisinä näyttelyluetteloille. Ollaan joskus niin "filosofisia" sielunvireiden tulkkeja, että ainoaksi vaikutelmaksi jää naurettava yksinkertaisuus. Artikkelissa Itkonen kertoo yrityksistään tulkita tekstejä, joista avoimesti sanoo, ettei edes ammattilaisena ymmärrä niitä, ja ihmettelee, miten sitten tavallinen katsoja.
Heinäsen artikkelissa ei puututa laisinkaan niihin videoihin, joita joskus esitetään näyttelyn ohessa taiteilijan työskentelystä. Niissä hän pääsee tekstejä moninkertaisemmin sanoin paitsi kertomaan asiallisesti tekemisestään myös päästämään suustaan sellaista sanamössöä, jossa ei ole päätä eikä häntää.
Aivan edellä olevaan liittymättä totean vielä, että kävin Habitare-messuilla vartavasten katsomassa siellä olevan taidemessut. Se oli poikkeuksellisen laaja ja monipuolinen katsaus sekä kotimaisten että muutaman ulkomaisen gallerian tarjonnasta. Jos vastaava on esillä tulevissa Habitare-messuilla, niin kannatta kyllä käydä vilkaisemmassa jos se sattuu matkan varrelle.
Aika laajassa kirjoituksessaan Heinänen tukeutuu vahvasti taidehistoroitsija ja tietokirjailija Satu Itkoseen, joka on paitsi asiasta puhunut ennenkin myös kirjoittanut kirjan "Selkoa nykytaiteesta". Heinäsen tekstiä on ilo lukea sikälikin, että siinä esille tulevat asiat ovat hyvin näkyneet aiemmin tälläkin palstalla (valitettavasti myös omissa teksteissäni). Heinäsen lainaukset varustan merkillä (H) ja Itkosen (I), kiinnostuneet löytänevät koko tekstin HS:sta tai netistä itsekin. Siis:
"Kuvataidealalla on totuttu briljeeraamaan sanoilla. Tyhmän tai popularisoijan leiman saa helposti. ... Usein esitetään erilaisia väitteitä maailmasta, mutta niitä ei perustella. Tai puhutaan yksityisistä kokemuksista yhteisinä."(I) "Puhutaan konteksteista, prosesseista, ja strategioista. ...Myös anglismit ja muut vierassanat kukoistavat.(H) "Eikö suomen kieli riitä?"(I)
"Mitäänsanomaton höpöhöpö elää etenkin gallerioiden näyttelytiedotteissa. ...Pahimmillaan teksti alkaa elää omaa elämäänsä ja tekstin ja taideteosten yhteys katoaa."(H) "Nykytaiteen ammattilaisille tekstin tuottaminen tuntuu olevan pakkomielle. Eikö teos ehkä ole olemassa ilman sitä taustoittavaa kirjoitusta? Onko teos huono, jos se ei avaudu ilman kirjallista ohjetta?(I)
Heinänen lainaa edelleen kuraattori-tutkija Mika Hannulaa, joka kirjoitti taidepuheesta "pahana viruksena ja vitsauksena, josta ei pääse eroon millään totutuilla lääkkeillä" ja että "Taidepuhe ei viittaa mihinkään, eikä liikuta ketään, mutta silti sitä täytyy olla paikalla ja massiivisesti - kuin siistinä äänitapettina, joka ei saa häiritä liikaa".
Virkistävää ja ajatuksia antavaa tekstiä; en todellakaan ole ymmärtänyt, miksi kuvataiteilijoiden ylimalkaan välttämättä täytyy liittää teostensa esittelyyn tekstejä. Se on arvostelijoiden tehtävä, jos katsovat sen haluavansa tehdä. Kuva on kuva on kuva, eikä ole katsojan vika jos se ei avaudu ilman tekstiä. Mutta ei, sekavaa selostusta ja tyhjänpäiväisiä aforismeja, jopa "runon" pätkiä tarjotaan kylkiäisinä näyttelyluetteloille. Ollaan joskus niin "filosofisia" sielunvireiden tulkkeja, että ainoaksi vaikutelmaksi jää naurettava yksinkertaisuus. Artikkelissa Itkonen kertoo yrityksistään tulkita tekstejä, joista avoimesti sanoo, ettei edes ammattilaisena ymmärrä niitä, ja ihmettelee, miten sitten tavallinen katsoja.
Heinäsen artikkelissa ei puututa laisinkaan niihin videoihin, joita joskus esitetään näyttelyn ohessa taiteilijan työskentelystä. Niissä hän pääsee tekstejä moninkertaisemmin sanoin paitsi kertomaan asiallisesti tekemisestään myös päästämään suustaan sellaista sanamössöä, jossa ei ole päätä eikä häntää.
Aivan edellä olevaan liittymättä totean vielä, että kävin Habitare-messuilla vartavasten katsomassa siellä olevan taidemessut. Se oli poikkeuksellisen laaja ja monipuolinen katsaus sekä kotimaisten että muutaman ulkomaisen gallerian tarjonnasta. Jos vastaava on esillä tulevissa Habitare-messuilla, niin kannatta kyllä käydä vilkaisemmassa jos se sattuu matkan varrelle.
Vastaukset 1
Vanhimmat
ytimeen ja ongelma ei todellakaan ole mitenkään kosmeettinen.
Itse nuorena koulutettuna taiteilijana olen huomannut että haluttomuus tuottaa edellä mainitun kaltaista turhaa höpöhöpöä vaikeuttaa etenemistä omalla taiteellisella uralla. Kyvytön en ole, en vain millään tahtoisi kehdata. Osa höpöhöpön suoltajista lienee oikeasti vähän yksinkertaisia, osa taas tekee teoksensa ihan aidoista valideista lähtökohdista ja keksii höpöhöpön päälle, koska sitä ilman taiteella ei ole mahdollisuuksia. Höpöhöpöä keksitään näyttelyhakemuksiin, portfolioihin, lehdistötiedotteisiin jne. Itsekin aina oikein yritän pinnistää aivojani että keksisin jotain sen verran lennokasta että työni vaikuttaisivat sen valossa "kiinnostavilta" mutta sen verran jalat maassa olevaa ettei fiksumpi lukija nauraisi itseään kipeäksi.
Selittelyn kanssa ollaan aivan ilman muuta menty liian pitkälle. Siitä on tullut ihan ihmeellistä muka-tieteellistä muka-objektiivista muka-analyysia, hirveä siillisalaatti jonka anti lukijalle saati varsinaisten teosten katsojalle on todellakin vähäinen. Tällaista pöhköä hommaa harrastavat kuvataiteilijat alemmilta koulutusasteilta maistereihin saakka. Korkeakouluissakin tehdään oikein lopputöitä, joissa ihan ollaan tekevinään jotain "tutkimusta" ilman että tutkimusmetodeja millään tavalla määritellään. "Tutkitaan" omaa työskentelyä itse keksityin metodein, itse keksityin termein ja perustelematta yhtäkään väitettä millään tavalla. Kun kyse olisi edes jonkinlaisesta surrealistisesta anarkiasta mutta kun ihmiset ovat ihan tosissaan tekevinään arvokasta työtä. Itsekin jouduin tällaisen "tutkimuksen" väsäämään kirjallisen lopputyön muodossa ja menestykseni oli huono kun en millään pystynyt perustelemaan itselleni miksi pitäisi keksiä jotakin, mikä ei oikeasti ole olemassa. Onhan kaikilla ajatuksia ja tuntemuksia omasta tekemisestään, niitä on visuaalisissa taiteissa tarkoitus välittää niiden teosten kautta. On varmaan päässyt unohtumaan.
Joku viisaampi varmaan osaisi analysoida miksi ja minkä kehityksen seurauksena tällaiseen tilanteeseen on päädytty. Minun on vaikea sitä ymmärtää. Taidehöpötys ei kuitenkaan ole nykyään enää mikään kiusallinen lisäke taiteelle vaan jopa asettaa tekemiselle raamit, mikä on ahdistavaa. Perinteisesti elää sitkeästi käsitys että ns. "harrastelijataiteilijat" olisivat ammattitaiteilijoille kateellisia jostain mahdollisuuksista ja statuksesta. Minä olen ainakin kateellinen "harrastajille", joiden ei tarvitse uhrata ajatustakaan ahdistavalle taidehöpöhöpölle. Toki voinhan minäkin hakea näyttelyä otsikolla "Tällaista tein, ottakaa jos kelpaa." Houkuttelisi yrittää, mutta tiedän etukäteen miten siinä käy. Parempi keittää kokoon jokin käsittämätön soppa ja ujuttaa siihen sanoja kuten jo edellä mainitut konteksti, prosessi, diskurssi, allegoria jne. Kuulostaa hienolta mutta ei tarkoita yhtikäs mitään.
Tällaista hölynpölyä taiteen pitäisi sivumennen sanoen juuri vastustaa ja asettaa kyseenalaiseksi.