Olen huomannut pari seikkaa tätä palstaa lukiessani:
1. Nuoret tulee tänne kysymään mielipidettä luonteestaan ja vartalostaan. Ehkäpä siksi, että he haluavat vakuuttua siitä, että on olemassa henkilöitä, jotka pitävät heidänkaltaisistaan ihmisistä. He siis varmistuvat siitä, että eivät tule jäämään yksin.
Tai sitten syy voi olla se, että he haluavat muuttaa itsensä enemmistön ihannenaiseksi/mieheksi.
Kuitenkin totuus on se, että niin kauan, kun tekee asioita miellyttääkseen muita ja toivoo säälipisteitä tutuilta ja vähemmän tutuilta ihmisiltä, ei ole sujut itsensä kanssa. Ja jos ei ole tyytyväinen itseensä ujona ja punatukkaisena, niin asiat eivät ole yhtään eri tolalla sitten, kun tukka on vaalea ja luonne sosiaalinen.
Learn to deal with yourself and your broblems.
2. Avun hankkiminen on kamalan vaikeaa nuorille (mikä on ihan ymmärrettävää, sillä teini-iässä vastuuta on jo enemmän, eikä osaa välttämättä tehdä päätöksiä omillaan).
Monesti masentunut teini valittaa huonoa oloaan, ja jos ei valita, niin huonovointisuus ainakin näkyy kilometrien päähän.
-motiivin puute
-sarkastinen tai piikittelevä käytös
-ongelmat sosiaalisella sektorilla (kaverit, seurustelukumppani, vanhemmat...)
-itsensä haukkuminen ja vähättely
-negatiivisuus
-väsymys
-tarve miellyttää muita
-muiden ihmisten tuomitseminen
Kaikki nuo edellä mainitut kuuluvat lukuisten muiden piirteiden lisäksi masennuksen oireisiin. Usein nuori huomaa, että jokin on pilalla, mutta ei kuitenkaan viitsi tai uskalla viedä asiaa loppuun asti. Puhelu psykologille, juttutuokio vanhempien kanssa, lääkkeiden hankkiminen... Kaikki nuo tuntuvat olevan kamalan vaivan päässä, ja on vain helpompi jäädä kotiin nukkumaan tai hukuttaa itsensä koulutöihin.
Todellisuuspakoisuus, eli eskapismi on niin kuin tuli: Hyvä renki, mutta huono isäntä. On varmasti paljon helpompaa pelata tietokonepelejä, roikkua netissä yötä myöten ja katsoa leffoja, kuin kohdata totuus silmästä silmään ja alkaa selvitellä omaa menneisyyttään ja ongelmia, jotka ovat olleet haudattuina monia vuosia. Kuitenkin ongelmien ratkominen on välttämätöntä parantumisen kannalta.
Avun hankkiminen on kuin kylmään veteen kahlaamista: Ensiksi tuntuu hankalalta, ellei jopa mahdottomalta. Mutta lopulta huomaa, että se on kuitenkin vaivan arvoista.
Suosittelen siis rohkeaa soittoa nuortenklinikalle! Vanhemmille ei tarvitse kertoa kaikkia ongelmia. Vain ne vanhempia koskevat. Ja psykologilla on muiden lääkärien tavoin vaitiolovelvollisuus.
Toivottavasti tämä keskustelun avaus synnyttää edes vähän mielipiteitä.
1. Nuoret tulee tänne kysymään mielipidettä luonteestaan ja vartalostaan. Ehkäpä siksi, että he haluavat vakuuttua siitä, että on olemassa henkilöitä, jotka pitävät heidänkaltaisistaan ihmisistä. He siis varmistuvat siitä, että eivät tule jäämään yksin.
Tai sitten syy voi olla se, että he haluavat muuttaa itsensä enemmistön ihannenaiseksi/mieheksi.
Kuitenkin totuus on se, että niin kauan, kun tekee asioita miellyttääkseen muita ja toivoo säälipisteitä tutuilta ja vähemmän tutuilta ihmisiltä, ei ole sujut itsensä kanssa. Ja jos ei ole tyytyväinen itseensä ujona ja punatukkaisena, niin asiat eivät ole yhtään eri tolalla sitten, kun tukka on vaalea ja luonne sosiaalinen.
Learn to deal with yourself and your broblems.
2. Avun hankkiminen on kamalan vaikeaa nuorille (mikä on ihan ymmärrettävää, sillä teini-iässä vastuuta on jo enemmän, eikä osaa välttämättä tehdä päätöksiä omillaan).
Monesti masentunut teini valittaa huonoa oloaan, ja jos ei valita, niin huonovointisuus ainakin näkyy kilometrien päähän.
-motiivin puute
-sarkastinen tai piikittelevä käytös
-ongelmat sosiaalisella sektorilla (kaverit, seurustelukumppani, vanhemmat...)
-itsensä haukkuminen ja vähättely
-negatiivisuus
-väsymys
-tarve miellyttää muita
-muiden ihmisten tuomitseminen
Kaikki nuo edellä mainitut kuuluvat lukuisten muiden piirteiden lisäksi masennuksen oireisiin. Usein nuori huomaa, että jokin on pilalla, mutta ei kuitenkaan viitsi tai uskalla viedä asiaa loppuun asti. Puhelu psykologille, juttutuokio vanhempien kanssa, lääkkeiden hankkiminen... Kaikki nuo tuntuvat olevan kamalan vaivan päässä, ja on vain helpompi jäädä kotiin nukkumaan tai hukuttaa itsensä koulutöihin.
Todellisuuspakoisuus, eli eskapismi on niin kuin tuli: Hyvä renki, mutta huono isäntä. On varmasti paljon helpompaa pelata tietokonepelejä, roikkua netissä yötä myöten ja katsoa leffoja, kuin kohdata totuus silmästä silmään ja alkaa selvitellä omaa menneisyyttään ja ongelmia, jotka ovat olleet haudattuina monia vuosia. Kuitenkin ongelmien ratkominen on välttämätöntä parantumisen kannalta.
Avun hankkiminen on kuin kylmään veteen kahlaamista: Ensiksi tuntuu hankalalta, ellei jopa mahdottomalta. Mutta lopulta huomaa, että se on kuitenkin vaivan arvoista.
Suosittelen siis rohkeaa soittoa nuortenklinikalle! Vanhemmille ei tarvitse kertoa kaikkia ongelmia. Vain ne vanhempia koskevat. Ja psykologilla on muiden lääkärien tavoin vaitiolovelvollisuus.
Toivottavasti tämä keskustelun avaus synnyttää edes vähän mielipiteitä.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Luin ensimmäisen rivin melkein kokonaan. Sit kyllästyin tähän paska tekstiin.
Kuinka niin ei voisi olla sujut itsensä kanssa jos haluaa mielyttää muita? Itseäni on todella paljon auttanut se, että oon yrittäny olla hyvä muille ja vastaavasti saanut hyvää takasin. Se on parantanut todella paljon itsetuntoani siitä mikä se oli joskus.
Tossa mun tekstissä oli kyse siitä, että yrittää olla jotain muuta, kuin mitä oikeasti on vain sen takia että saisi enemmän kavereita.
mä kävin viime vuonna psykologilla koska terveydenhoitaja sitä suositteli ja no mulla oli varmaan vähän liian suuret toiveet että se auttaisi mua jotenkin etenemään elämässä. ekan tapaamisen jälkeen musta kuitenkin tuntu että se koko juttu oli ihan hanurista, koska se keskustelutilanne muistutti jotain kuulustelua ja musta tuntui tosi epämiellyttävältä alkaa kertoa mun omia säälittäviä tarinoita ihan tuntemattomalle ihmiselle. mä en ole ikinä tykännyt olla kauan äänessä, varsinkaan muiden kun kavereiden seurassa, joten se oli aika piinaavaa yrittää selittää sille psykologille jotainn kun se oli itse koko ajan ihan hiljaa eikä kommentoinu niitä juttuja mitenkään. se vaan odotti että mä hiljenen ja esitti sitten jonkun lisäkysymyksen ja samalla pyöritteli kynää kädessä ja pudotti sen lattialle ja kerran jopa haukotteli, jolloin mulle tuli tietysti tosi vittuuntunut olo, koska siitä näki ettei sen olis tehny mieli kuunnella mun puuduttavaa paskanjauhantaa, eikä mun olis liioin mieli tehnyt kertoa sille yhtään mitään. mä lopetin siellä käymisen heti niiden pakollisten kertojen jälkeen enkä kyllä uudestaan ole menossa vaikka sanottaiskin. sellasille ihmisille ketkä oikeasti tykkää itsestään puhumisesta vieraalle ihmiselle psykologi saattaakin olla ihan jees, mutta oikeasti ujojen ja estyneiden tyyppien kohdalla se voi olla pelkkää kidutusta, varsinkin jos se psykologikin sattuu olemaasn vittumainen. eikä ne mitään elämää suurempia vastauksia siellä anna, ne vaan toteaa sen saman minkä jo itsekin tietää/voi ottaa selville.
kuhan lapset kasvaa aikusiks, ne ymmärtää ettei kaikkia tarvi mielyttää ja osaa hakee omatoimisesti apua masennkuseensa, mikäli ei oo sitä ennen ehtiny juoda tai viillellä itteensä hengiltä