Nyt vain tuntuu siltä että on pakko kirjoittaa jonnekkin. Miksi? En tiedä. Kai se helpottaa oloa, tai toimii terapiana.
Toisin kuin monet muut keskustelun aloittajat täällä, en itse ole se masentunut, vaan masentunut on oma isäni. Siltikin pelkään kuitenkin itse sairastuvani myös, sen verran rankalta ja _turhauttavalta_ tukemisen yrittäminen alkaa tuntumaan. Ja mistä on kyse? No talous, talous ja talous. Olen itse vielä ala-ikäinen, asun siis kotona, joka on maatila. Maatila jossa tuntuu seinät kaatuvan päälle.
Ehkäpä en yksityiskohtaisemmin ala selittämään, kuin että rahat alkavat vain yksinkertaisesti loppumaan, kannattavuus nolla, laskuja tulossa maksettavaksi ....ja se velkataakka. Samaan aikaan sattuneet muut "pienet" vastoinkäymiset aiheuttivat isäni sairastumisen. Ensimerkit tosin taisivat näkyä jo kuukausia sitten, mutta eihän mitään "oikeaa" masennusta silloin osannut edes ajatella. Syönyt Cymbaltaa parisen viikkoa, ei näkyviä vaikutuksia. Psykiatrille tosin aika kuitenkin, en silti tiedä onko kyseessä kuitenkaan mikään psykoterapia. Itselleni on ollut erittäin vaikea suhtautua koko asiaan - sen jonka oli aina kuvitellut "perheen pääksi" joka hoitaa kyllä kaikki asiat, makaa nyt vain sohvalla tai kävelee ympäri taloa vaikeroiden. Ja sen jonka oli aina muistanut alkoholin käytön tyhmyyden saarnaamisesta, pyysi nyt äitiäni hakemaan Alkosta viinaa oloonsa (luonnollisestikkaan ei suostunut). Edes pientä toivonpilkahdusta tuntuu olevan täysin mahdotonta hänen ajatteluunsa saada, tosin eipäkäi se mitään uutta ja ihmeellistä tämän sairauden kanssa olekkaan. Optimismia onneksi silti löytyy meiltä muilta perheenjäseniltä (vielä), ja useammankin eri henkilön toimesta on jo laskettu että raha-asiat saadan tietyin järjestelyin hoidettua. Silti hän tuntuu olevan täydellisen satavarma siitä kuinka "kaikki loppuu" ja kuinka talokin menee ulosottoon. Toki tiedossa on että arki tulee muuttumaan suht. radikaalisti jokatapauksessa, tilanpito ainakin loppuu.
Itselläni on onneksi koulu ja Internet jotka auttavat pitämään järjissään, äitini puolesta pelkään sinäänsä, koska hän päätti jäädä vuorotteluvapaalle töistä (vaikka juurikin tämän takia), tiedä sitten mitä tuonkaltaisen masentuneen kokopäiväinen kuuntelu tekee mielelle. Koko "episodi" tuntui alkaneen kuin tyhjästä hetki sitten, mutta alan nyt jo olla väsynyt tähän "taisteluun". Omilleenkin muutto pyörinyt mielessä, mutta jos ja kun tilanne kotona normalisoituu, haluaisin kuitenkin takaisin. Tuntuu kuin koko perhe olisi vaipunut koomaan.
En edes tiedä mitä odotan vastauksiksi tähän, enhän mitään edes kysynyt.. Mutta, ainakin olisi hyvä kuulla jonkunlaisia oikeaoppisia lähestymistapoja (onko sellaisia edes?) tukemiseen. Nyt ainakin tuntuu saavan vain entistä vihaisemmaksi koko miehen sanomalla "kyllä tästäkin selvitään", tai jotain vastaavaa..
w.x.c.
Toisin kuin monet muut keskustelun aloittajat täällä, en itse ole se masentunut, vaan masentunut on oma isäni. Siltikin pelkään kuitenkin itse sairastuvani myös, sen verran rankalta ja _turhauttavalta_ tukemisen yrittäminen alkaa tuntumaan. Ja mistä on kyse? No talous, talous ja talous. Olen itse vielä ala-ikäinen, asun siis kotona, joka on maatila. Maatila jossa tuntuu seinät kaatuvan päälle.
Ehkäpä en yksityiskohtaisemmin ala selittämään, kuin että rahat alkavat vain yksinkertaisesti loppumaan, kannattavuus nolla, laskuja tulossa maksettavaksi ....ja se velkataakka. Samaan aikaan sattuneet muut "pienet" vastoinkäymiset aiheuttivat isäni sairastumisen. Ensimerkit tosin taisivat näkyä jo kuukausia sitten, mutta eihän mitään "oikeaa" masennusta silloin osannut edes ajatella. Syönyt Cymbaltaa parisen viikkoa, ei näkyviä vaikutuksia. Psykiatrille tosin aika kuitenkin, en silti tiedä onko kyseessä kuitenkaan mikään psykoterapia. Itselleni on ollut erittäin vaikea suhtautua koko asiaan - sen jonka oli aina kuvitellut "perheen pääksi" joka hoitaa kyllä kaikki asiat, makaa nyt vain sohvalla tai kävelee ympäri taloa vaikeroiden. Ja sen jonka oli aina muistanut alkoholin käytön tyhmyyden saarnaamisesta, pyysi nyt äitiäni hakemaan Alkosta viinaa oloonsa (luonnollisestikkaan ei suostunut). Edes pientä toivonpilkahdusta tuntuu olevan täysin mahdotonta hänen ajatteluunsa saada, tosin eipäkäi se mitään uutta ja ihmeellistä tämän sairauden kanssa olekkaan. Optimismia onneksi silti löytyy meiltä muilta perheenjäseniltä (vielä), ja useammankin eri henkilön toimesta on jo laskettu että raha-asiat saadan tietyin järjestelyin hoidettua. Silti hän tuntuu olevan täydellisen satavarma siitä kuinka "kaikki loppuu" ja kuinka talokin menee ulosottoon. Toki tiedossa on että arki tulee muuttumaan suht. radikaalisti jokatapauksessa, tilanpito ainakin loppuu.
Itselläni on onneksi koulu ja Internet jotka auttavat pitämään järjissään, äitini puolesta pelkään sinäänsä, koska hän päätti jäädä vuorotteluvapaalle töistä (vaikka juurikin tämän takia), tiedä sitten mitä tuonkaltaisen masentuneen kokopäiväinen kuuntelu tekee mielelle. Koko "episodi" tuntui alkaneen kuin tyhjästä hetki sitten, mutta alan nyt jo olla väsynyt tähän "taisteluun". Omilleenkin muutto pyörinyt mielessä, mutta jos ja kun tilanne kotona normalisoituu, haluaisin kuitenkin takaisin. Tuntuu kuin koko perhe olisi vaipunut koomaan.
En edes tiedä mitä odotan vastauksiksi tähän, enhän mitään edes kysynyt.. Mutta, ainakin olisi hyvä kuulla jonkunlaisia oikeaoppisia lähestymistapoja (onko sellaisia edes?) tukemiseen. Nyt ainakin tuntuu saavan vain entistä vihaisemmaksi koko miehen sanomalla "kyllä tästäkin selvitään", tai jotain vastaavaa..
w.x.c.
Vastaukset 1
Vanhimmat
,, esim. sosiaalitoimesta, perheterapiasta ja velkaneuvonnasta.
Mutta sinun tehtäväsi on hakea apua itsellesi. ja siksi olisi hyvä jos sinulla olisi joku "varaventtiili", vaikka kouluterveydenhoitaja, jolle voisit kertoa ongelmaista.
Hän on vaitiolovelvollinen.
Oletko kohta täysi-ikäinen?
Olisiko ketään turvallista aikuista sukulaista (täti, setä,eno, isovanhemmat, serkut jne) joka voisi auttaa sinua?
Ja masentunut ihminen on läheisilleen todella rasittava ja hän on todella pessimistinen.
Pidä huoli itsestäsi.