Oma novellini 1/4 faktaa perustuen Chernobyliin

Vatsaani koskee, päätä särkee ja voin vain sanoa, että oloni ei ole niitä parhaimpia. Vessassa pitäisi päästä käymään, mutta katsoessani majuria huomaan, ettei hänenkään olo varmasti voi olla kovin kehuttava. Hän oksentaa auton lattialle. Astun ulos autosta ja haen takakontista tavarani. Minulla oli suuri onni matkassa, sillä olin ottanut suojapukuja mukaan siltä varalta, että uusia keksintöjäni voitaisiin testata, mutta nyt ne pääsevätkin tosikäyttöön, vaikkei niitä tarkoitettukkaan torjumaan säteilyä tai mitään tähän tilanteeseen liittyvää. Niin kuitenkin kävi. Puin puvun nopeasti ylleni sillä olin huolissani koska käsiäni pisteli, korvissani kuului ikään kuin vihellystä enkä tuntenut suussani hampaita. Tunsin vain säteilyä, mutta sen jälkeen, kun olin saanut puvun ylleni, oloni helpottui. Jaoin noin kaksikymmentä pukua, joista osa meni toisen auton henkilöille. Lähdin heidän ja majurin kanssa kohti tuhoutunutta reaktoria. Työmiehet ja sotilaat, jotka olivat tänne pakotettu tulemaan töihin olivat kasanneet nostureita ja rakensivat suojaa tuhoutuneelle reaktorille. Järkytyin näkemästäni, sillä ihmisillä ei ollut minkäänlaisia suojapukuja. Heillä oli vain kypärät ja hengityssuojaimet, mutta jotakin sekin. Käsi hakutui olalleni ja ääni sanoi: ''Olen rakennusinsinööri Ruslana Roshinjow ja vastaan työntekijöiden terveydentilasta ja työn edistymisestä ynnä muusta'', vertailin häntä päästä varpaisiin, enkä tiennyt oliko hän oikeasti aikuinen vai lapsi, sillä hän oli hieman yli metrin mittainen mies. Esittelin itseni ja Ruslana kertoi, että nämä miehet tulivat vasta viisi minuuttia sitten ja että miehiä on ollut katolla töissä jo kaksikymmentä minuuttia. Vain majurin ja tämän Ruslanan kanssa menimme katolle. Se näky, jonka näin oli mieleenpainuva, tosin pahalla tavalla. Se oli kuin painajaisuni: kukaan ei liikkunut eikä edes inahtanut. Ruslana nauroi ja sanoi että miehet ovat kovia vitsailemaan. Häneltä hyytyi hymy kun hän vilkaisi yhtä miestä, jonka luo hän kyyristyi. Huomasin, että Ruslanan iho alkoi kuplia, varmaankuin siksi, ettei hänellä ollut minkäänlaista suojapukua. Lähdimme juosten alas telineitä pitkin. Vilkaisin taakseni ja näin Ruslanan horjahtelevan rajusti. Hän nojautui yhtä palkkia vastaan ja rupesi laskeutumaan telinettä pitkin alas ikään kuin tikapuita pitkin. Juoksin hänen vierelleen ja kysyin että mitä ihmettä hän tekee. Hän näytti sammakolta, jolta olisi puhkaistu silmät. Hän vain roikkui ja roikkui ja veltostui. En pystynyt katsoa häntä sellaisena. Juoksimme telineitä alas majurin kanssa, kunnes hetken kuluttua näimme molemmat sivusilmällä jonkin vilahtaneen ohitsemme.

Alhaalla tähyilimme ylös, muttemme nähneet Ruslanaa. Nyt tajuan, mitä työmiehet ja lääkärit ihmettelevät. Joillekkin heistä näky oli aivan liikaa. He poistuivat paikalta käsi suullaan, oksennusta pidellen. Aluetta ruvettiin tyhjentämään ja elossaolevat poistuivat alueelta vielä omin jaloin, mutta osa heistä lähti sieltä pyörätuolissa osa paareissa ja mikä pahinta, näin kuinka sotilaat heittivät rekkojen lavoille useita jätesäkkejä, joissa kaikissa ei ollut radioaktiivista materiaalia vaan ihmisiä, joista jotkut kituivat. He saivat laukauksen. Otin paikalta uuden auton ja poistuin ydinvoimalan alueelta. Kaupungissa oli tolkuton ruuhka, sillä ihmiset olivat muuttamassa pois, sillä tässä maassa ei voi asua satoihin, ehkäpä tuhansiin, kukaties miljooniin vuosiin? Rekka vei minut Pripyatin keskustaan ja minulle annettiin oma huoneisto. Kortteliin majoitettiin sotilaita ja työväkeä ja me kaikki pohdimme mitä tehdä. Ne ihmiset, jotka vielä olivat voimalan alueella olivat suojapuvuissa työskenteleviä lääkäreitä, sotilaita tai työmiehiä. Ikävä kyllä suojapukumme eivät olleet sataprosenttisesti suojaavia, sillä niistä pääsi säteilyä läpi jopa 40%. Tai oikeastaan, vain muun väen asuista, sillä olin itse saanut valmistuttaa tehtaalla 20 erikoissuojapukua, mutta en saanu tehdä enempää, koska vastaavan tuotantopäällikön mukaan ne olivat ''täyttä roskaa''.

Vielä samana iltana minulle tuotiin kaikenlaisia aineita, kemikaaleja ja kaikkea mitä ikinä tulisinkaan tarvitsemaan täällä. Jopa kotoani tuotiin kaikki tavarat kellariini ja aiemmin keksimäni keksinnöt tuotiin nykyiseen asuntooni. Koneilla, jotka minulla oli pysytin mittaamaan, että säteilyarvo ylitti ainakin 100 000 R/h:n rajan, tosin tämä koski vain itse reaktoria, mutta se mitä sen ympärillä on jää arvoitukseksi ainakin huomiseen asti. Tappava säteilyannos tunnissa olisi 10 R/h, eivätkä nykyiset laitteet voivat mitata vain yli 50 000 R/h:n säteilyä, mutta huomenna minulla olisi aikaa korjata koneistoa tähän käyttöön soveltuvaksi.