Hei.
Onko kellään ideoita miten päästä toistuvista ja vaivaavista ajatuksista eroon? Mulla kaikkea tekemistä ja toimimista haittaa kaiken taustalla hakkaava ajatus: haluan kuolla. On hirmu vaikea keskittyä mihinkään. Eikä kiitos mitään typeriä vastauksia. Kun tämä ei todellakaan ole tahdosta kiinni. Kyllä minä niitä ajatuksia koitan kaikin voimin työntää pois. Silti aina palataan samaan päätelmään; missään ei ole mitään järkeä. Tahtoisin saada ajattelun hetkeksi pois päältä. Liian suuria ja filosofisia kysymyksiä. Minulla on takana itsemurhayrityksiä, ja hoitosuhde ja lääkitys on. Tappaisin itseni välittömästi, jos olisi jokin täysin satavarma keino, ilman minkäänlaista epäonnistumisen mahdollisuutta, tai vammautumisen riskiä. Eikä kyllä ole puhtia juuri mihinkään tällä hetkellä, eipä siis tuon toteuttamiseenkaan. Kiitos asiallisista kommenteista.
Onko kellään ideoita miten päästä toistuvista ja vaivaavista ajatuksista eroon? Mulla kaikkea tekemistä ja toimimista haittaa kaiken taustalla hakkaava ajatus: haluan kuolla. On hirmu vaikea keskittyä mihinkään. Eikä kiitos mitään typeriä vastauksia. Kun tämä ei todellakaan ole tahdosta kiinni. Kyllä minä niitä ajatuksia koitan kaikin voimin työntää pois. Silti aina palataan samaan päätelmään; missään ei ole mitään järkeä. Tahtoisin saada ajattelun hetkeksi pois päältä. Liian suuria ja filosofisia kysymyksiä. Minulla on takana itsemurhayrityksiä, ja hoitosuhde ja lääkitys on. Tappaisin itseni välittömästi, jos olisi jokin täysin satavarma keino, ilman minkäänlaista epäonnistumisen mahdollisuutta, tai vammautumisen riskiä. Eikä kyllä ole puhtia juuri mihinkään tällä hetkellä, eipä siis tuon toteuttamiseenkaan. Kiitos asiallisista kommenteista.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Tai joku harrastus tai kuntoutus, että saisit ajatukset pois itsestäsi ja tuntemuksistasi.
Onko siitä lääkityksestä apua?
Mitä "hoitosuhde" tarkoittaa?
Lääkäri joka toinen kuukausi?
Psykoterapia on kahdesti viikossa. Lääkäri harvemmin. Osastojaksoillakin olen ollut ja lääkkeitä kokeiltu vaikka mitä. Vaikea sanoa onko niistä apua. Tosin pahimmillani olin täysin laamantunut zombie enkä tuntenut juuri mitään, nyt taas on niin paha olla ettei mitään rajaa. En tiedä kumpi on pahempi. Tahdon vain päästä pois, ja ahdistaa hirveästi se, ettei mitään täysin luotettavaa itsemurhakeinoa ole. Aina voi joku tulla paikalle ja keskeyttää, ja jää johki letkuihin kiinni loppuiäksi.
ollut apua? Sujuuko terapeutin kansssa?
Harrastatko mitään, jossa olet tekemisissä ihmisten kanssa?
Miten olisi paikallisen mielenterveysyhdistyksen toiminta?
Tai mikä olisi sellaista mikä olisi kivaa.
Vaikka ei aina tai joka päivä jaksaisi harrastaa jotain, niin siten saa kuitenkin potkua-
Onko ystäviä?
Perhettä?
Onko diagnoosisi varmistettu eli onko bipolaarisuus poissujettu?
Terapeutin kanssa sujuu ihan hyvin. Harrastan joo jotain, oikeesti en kyllä jaksais yhtään mitään, enkä koe että juurikaan mistään nautin. Eli mikään ei ole kivaa. Paitsi nukkuminen. Diagnoosi varmistettu. Ihmisten kanssa ei jaksais pitää yhteyttä... Kuntoutustakin saan. Tuntuu että olen saanut jo kaiken avun minkä vaan voi. ja silti. Olen umpikujassa.
Kellään muuten kokemusta sähköstä?
Itse taistelen saman asian kanssa. Minulla on pikkutarkka suunnitelma miten sen toteuttaisin, mutta sain kuitenkin ajoissa apua kuin ihmeen kaupalla. Viikko sairaalassa ja sen jälkeen tiivis seuranta aluksi joka päivä sittenmin 1-2x viikossa. Ajatuksen vaivaa edelleen. Asiat periatteessa kunnossa perhe , työ, talous ei alkoa ei huumeita tms. Mutta tämä elämä on niinkuin eletty mikään ei kiinnosta mistään ei saa mielihyvää, tunteet on poissa. On vaan häpeä siitä ettei pysty tekemään asioita niinkuin ennen. Olen työnarkomaani, ollut sitä jo 30 vuotta.
Itse joudun nyt puntaroimaan itsetuhoa seuraavasti;
onko se halua kuolla,
vai halua olla kuolleena
vai halu tappaa itsensä
onko siis todella halu olla kuolleena vai halu selviytyä hirvittävästä ahdistuksesta.
Ne joilla on läheisiä joutunet hiukan pohtimaan sitäkin puolta. Läheiset kokevat syyllisyyttä ja häpeää läheisensä itsemurhasta. Joudun pikkutarkkaansuunnitelmaani miettimään uudestaan voisko se näyttää onettetomuudelta. Kuitenkin siten, että ns ulkopuoliset eivät loukkaantuisi. Ei siis mitään rekan alle ajoa. Vähän hienovaraisempi tapa olisi parempi. Kuka löytää maallisen ruumini? En haluaisi omaisteni sitä löytävän. Entä jos ruumista ei löydykkään? Siitäkin voi tulla liian raskas taakka omaisille.
Terapeution kanssa olen asiasta puhunut ja lääkityskin on.........mutta kaikki tuntuu niin turhalta ja saman tekevältä.
Vielä piti kysymäni oletteko aikonut jättää mitään viestiä jälkeenne?
Hei toivoa vailla, minustakin häpeä kuvaa hyvin tätä tunnetta, jonka masennus saa aikaan; vähättelee omaa tilaansa: enhän minä ole fyysisesti sairas, ei ole oikeutta ruikuttaa. Kammottavaa miten turhanpäiväiseltä kaikki tuntuu, aivan kaikki. Nekin asiat joiden vuoksi joskus aiemmin jaksoi elää. Aivan kuin olisi pohja pudonnut koko touhusta. Tunteet ovat kadonneet. Ainut tunne on ahdistus. Ja suru ja pelko. Olisi ihanaa tuntea edes minuutin verran jotakin muuta. En vaadi suurta iloa ja voimakasta onnen kokemusta, vaan siedettävää hetkeä. Tuntuu mahdottomalta edes ajatella että vielä joskus rakastuisin, solmisin ihmissuhteita; ja siksi kai täällä toisaalta ollaan, kuuluu pariutua ja hankkia jälkeläisiä. Jotka sitten aikanaan kuolevat pois. Kuitenkin lopulta kuolee. Niin eikö sen voisi hoitaa alta pois jo nyt?
Paljon on päässä pyörinyt samoja ajatuksia kuin sinulla. Läheiset. Jättääkö viesti vai ei. Ja onko itsekästä ajatella ettei halua läheisen löytävän ruumistaan, vaan jonkun tuntemattoman? Olisi se vieraallekin kauhea paikka. Silti läheisiään haluaa säästää siltä... Mutta löydyttävä on, epätietoisuudessa eläminen kadonnutta ikuisesti odottaen olisi varmasti kauheaa. Muttei saa löytyä liian pian, jottei minkäänlaista elvytysmahdollisuutta ole. Sairaalasta herääminen epäonnistumisen jälkeen on todella lohdutonta, sellaista en halua enää ikinä kokea. Ehkä jos päätyisin jättämään viestin, järjestäisin senkin paikkaan josta se ei ihan heti löytyisi. Voi miten kovasti toivon, ettei meidän tarvitsisi tällaisesta asiasta puhua. Yritä sinnitellä.
Olisin vielä udellut, että mihin itsemurhatapaan olet suunnitelmissasi päätynyt?
Hei Nipsu
Autossa häkään. Minulla oli jo varusteet hankittuna , mutta hävitin ne parin kuukauden kuluttua kun olin päässyt hoitoon. Teen yleensäkin pikkutarkkoja suunnitelmia ja varmistelen asioiden onnistumista ns riskianalyyseillä. Hukuttautuminen on ollut toinen vaihtoehto silloin kun olen miettinyt sitä, että ruumista ei ainakaan ihan heti löydettäisi (teräspainot, vettä >10m). Tarkempia yksityiskohtia en halua kertoa. Onnettumuus näkökulma tuli esiin kun mietin läheisiäni siitä ei minulla ole tarkkaa suunnitelmaa vielä. Yleensäkin toimin niin että asia kypsyy ja kehittyy ikäänkuin itsekseen. Jossain vaiheessa vaan pulpahtaa ajatus kesken kaiken muun, että näihän se hoituukin. Mietin sitä ja tutkailen heikkouksia (siinä olen todella hyvä) ja niin jää taas asia hautumaan. jossain vaiheessa rupean tekemään muistiinpanoja ja piirtelemään kaavioita asioiden kulusta.
Puhuminen asiasta kannattaa uskon että ei kukaan sen vuoksi tee itsaria. Puhumattomuus pikemminkin johtaa siihen. Puhuessa tai muistiinpanoja tehdessä on pakko miettiä asioita tarkemmin ja silloin ne rupeavat jäsentymään.
Hei taas
Minua on ahdistanut valtavasti se etten ole keksinyt mitään täysin varmaa keinoa. Itse puhuit autosta, minulla ei tuollaista mahdollisuutta ole. Hukkumiseen vähintään tarvitaan nuo painot, ja toisaalta en jaksa tällä hetkellä yhtään mitään, en hankkia varusteita, en miettiä tarpeeksi syrjäistä paikkaa jonne mennä, ajankohtaa jne, hyvä jos jaksan kaupasta ruokaa hakea. en jaksaisi millään edes peseytyä, tiedän, ällöttävää, en muista milloin olisin viimeksi pessyt pyykkiä. olen toisin sanoen elossa mutten elä. olen. suihkuun päästyäni en koe onnistumisen kokemusta vaan päässä takoo että tämäkin tarvitsee tehdä vielä miljoona kertaa elämän aikana. sama syödessä. kaikessa. miten turhaa.
Nyt uutena ajatuksena on sairaassa päässäni kypsynyt toisenlainen tukehtuminen, häkääkin siis olen aiemmin miettinyt, mutten halua löytyä kotoani koska siinä on pelastumisen mahdollisuus kun ei asu yksin, kuulostaa hullulta; ihminen ei voi tahtomalla lopettaa hengittämistä, entä jos laittaa jytyllä pikaliimalla sieraimet umpeen ja huulet kiinni toisiinsa? Toisena vaihtoehtona päässä pyörii että ottaisi purkillisen antabustabletteja ja pullon viinaa. En vain ole varma että toimisivatko nämä varamsti? :(