Olen keski-ikäinen nainen. Sairastin vuosia vakavaa masennusta ja olen edelleen poissa työelämästä. Vanhat ystävät ovat kaikonneet jo aikoja sitten. Eläke on pieni, mutta pärjäilen sillä, kun elän vaatimattomasti. Jo pidempään on tuntunut, että tarvitsen muutosta elämääni. En tarkoita harrastuksia tai vastaavaa, vaan jotain isompaa. Mutta mitä se voisi olla? Työelämään palaaminen on melko mahdotonta. Olen korkeasti koulutettu mutta vailla työkokemusta monen vuoden ajalta. Alallani on minua nuorempia ja kokeneempia työttömiä yllin kyllin. Vapaaehtoistyöhön en koe riittävää motivaatiota. Perheen perustamiseen alan olla sillä rajalla, että ei ole realistista odottaa tapaavansa ketään niin nopeasti, että jotain ehtisi tapahtua. Sitä paitsi masennushistoria valitettavasti ei ole eduksi parisuhdemarkkinoilla, vaikka minusta ei ulkopuolinen ikinä arvaisikaan, että olen ollut sängyn pohjalla vuosia. Terveille olen joka tapauksessa liian sairas ja sairaille liian terve.
Jotain pitäisi siis keksiä. Olisiko kellään mitään ehdotuksia? Sen voin jo sanoa, että en halua ottaa lemmikkiä enkä siis myöskään etsi harrastusta. Aika kuluu muutenkin. Mitä tekisitte minun tilanteessani? Mitä tekisitte, jos ei olisi työ- tai perhe-elämän vaatimuksia? Lähtisittekö kiertämään maailmaa vai muuttaisitteko jonnekin erämaahan?
Lopuksi: niin hienoa kuin toipuminen masennuksesta onkin, tajuan selvästi olevani vaarassa masentua uudelleen. Ehkä sitä ei edes voi estää eikä tällainen melko totaaliseen tyhjyyteen toipuminen ainakaan auta asiaa. Mutta haluaisin antaa itselleni mahdollisuuden muutokseen.
Jotain pitäisi siis keksiä. Olisiko kellään mitään ehdotuksia? Sen voin jo sanoa, että en halua ottaa lemmikkiä enkä siis myöskään etsi harrastusta. Aika kuluu muutenkin. Mitä tekisitte minun tilanteessani? Mitä tekisitte, jos ei olisi työ- tai perhe-elämän vaatimuksia? Lähtisittekö kiertämään maailmaa vai muuttaisitteko jonnekin erämaahan?
Lopuksi: niin hienoa kuin toipuminen masennuksesta onkin, tajuan selvästi olevani vaarassa masentua uudelleen. Ehkä sitä ei edes voi estää eikä tällainen melko totaaliseen tyhjyyteen toipuminen ainakaan auta asiaa. Mutta haluaisin antaa itselleni mahdollisuuden muutokseen.
Vastaukset 14
Vanhimmat
Koska viestistäsi päätellen olet hyvä kirjoittaja, mikset kirjoittaisi kirjaa jossa kerrot mitä masennus on?
Kovin harva (edes osittain toipunut) jaksaa masennuksestaan kertoa - ja vielä harvempi osaa kirjoittaa siitä niin, että vaikean masennuksen vaikutusta koko elämään sekä tehtyihin ratkaisuihin ja valintoihin pystyisivät "terveetkin" ymmärtämään.
Joskus on käynyt sama ajatus mielessä. Mutta totta puhuen en usko, että pystyisin keskittymään kirjan kirjoittamiseen. Toisekseen en jostain syystä enää oikein muista, millaisia pahimmat masennusvuodet olivat, enkä tiedä, haluanko muistaakaan. Ehkä mieli jotenkin suojautuu unohdukseen. Lisäksi mahdolliseen kirjaan liittyy tietysti masentavia kysymyksiä. Kustantaisiko sitä kukaan? Lukisiko sitä kukaan? Kestäisinkö sitä, että elämäni kurjuus olisi toisten ihmisten luettavissa?
Voisithan kuitenkin yrittää.
Kustanna itse, jos ei muuten onnistu.
Ymmärrän hyvin omasta kokemuksesta ettei pahimpia aikoja edes halua muistaa, mutta luultavasti ainakin osa tunteista ja teoistakin muistuu mieleen sitä mukaa kuin niitä käy läpi.
Täytyy katsoa, uskaltaako noita vuosia alkaa penkoa. Ehkei niistä olekaan mitään kerrottavaa. Tavallaan elämässä on pitkä tyhjä jakso, joka jäi ikään kuin elämättä.
Juttuseuraa saat myös täältä:
http://psykopatologia.keskustelu.info/index.php
Ekaksi pitää sanoa, että jotenkin kuulostat ihan minulta! :) (paitsi että olen jo lapsentekoiän ohittanut - no, onhan niitä muutamia eivätkä enää asu luonani)
Kun olin ollut vuosia eläkkeellä enkä mitenkään masentunut -korkeintaan koin oloni turhautuneeksi ja pitkästyneeksi- sain idean muuttaa pois Suomesta. Munulla tosin oli taka-ajatuksena mennä nimenomaan vapaaehtoistyöhön.
Nyt olen ulkosuomalainen jo muutamia vuosia. Eläke juoksee kuten ennenkin, enkä ole katunut päätöstäni, vaikka alkuperäiset suunnitelmat ja ajatukset ovat heittäneet häränpyllyä. Täällä elämä on erilaista kuin Suomessa: yksinasuvankaan ei tarvitse olla yksin ellei halua. Ilmasto on ex-masentuneelle huomattavasti suotuisampi kuin pitkän pimeän talven Suomessa.
Haasteita riittää, mutta ne pitävät mielenkiinnon yllä ja virkeänä. On mukava saada onnistumisen elämyksiä; mitään ylipääsemättömän hankalaa en ole kohdannut. Kukaan ei osaisi epäillä minua entiseksi 'koomapotilaaksi'. Jos on tarpeen, sanon yleensä, että olen eläkkeellä kroonisen sairauden vuoksi. Ilman vanhoja leimoja saan elää uutta Elämääni.
Hyvää syksyn jatkoa sinulle! Toivon että innostut jostakin asiasta niin paljon, että se sinkauttaa sinutkin uuteen, entistä mielekkäämpään Elämään!
Olen miettinyt ulkomaille lähtemistäkin ja käynyt jopa tutkailemassa muutamia paikkoja, joista mikään tosin ei välttämättä sopisi minulle. Etenkin talvella on joka tapauksessa ollut todella vapauttavaa päästä vähän kevyempään ympäristöön, jossa on voinut harrastaa kävelyä ja muuta ulkoilmaelämää. Mutta käytännössä tuntuu vaikealta siirtää itseään täältä minnekään muutamaa kuukautta pidemmäksi ajaksi. Ajatuskin muuttamisesta väsyttää eikä minulla ole mahdollisuuksia pitää kahta asuntoa. Tosin tiedän, että sitten kun on jossain muualla, se tuntuu ihan luonnolliselta. Jonkinlainen kokeilujakso voisi olla hyvä.
Minneköhän sitä lähtisi? Missä olisi varaa elellä pienellä eläkkeellä?
Tuttuja tuntemuksia kaikki, mitä tuossa luettelit.
Minä sain niin paljon virtaa päätettyäni elämänmuutoksesta (lue: mullistuksesta), että innolla hankkiuduin eroon tarpeettomasta omaisuudesta ja myin jopa asuntoni itse. Minullakaan ei siis enää ole kiinteää kotia Suomessa.
Kokeiluni ulkomaan elämään rajoittui yhteen talvikauteen, jolloin asuin vuokralla 3kk nykyisessä kotimaassani.
Heti seuraavana keväänä menin ja ostin oman paikan.
Nyt jälkeenpäin jos ajattelen koko rumbaa - ihmettelen itsekin miten kaikki soljui eteenpäin kuin valmistettuna. "Näin oli tarkoitettu." :)
Löysin vuoden ikäisen artikkelin eläkeläisten asumisesta ulkomailla, lähinnä Espanjassa, http://www.ts.fi/online/kotimaa/67766.html
Suomella on Espanjan kanssa eläkeläisiä suosiva verotusopimus, mutta 1000 € eläkkeellä pärjää ihan hienosti täällä levantissakin.
Kuten kyseisessä artikkelissa todetaan, Espanjassa on 'helppo' asua ja maanmiehiä löytyy - muitakin kuin vanhuuseläkeläisiä. Mutta jos ei kauheasti kaipaa suomalaisia, suomen kieltä, ihmisten ja elämisen vertailua suomi-näkökulmasta, on parempi muuttaa seudulle jossa heitä ei ole. :D
Maahanmuuttajana on hyvä motivaatio opiskella uusi kieli (tai parantaa kielitaitoa) Kannattaa myös tutustua paikallisiin ihmisiin ja mentaliteettiin. On vapauttavaa päästä(ä) irti suomalaismelankoliasta ja stressaavasta säntillisyydestä. Näköjään vanhakin koira oppii uuden elämänasenteen, kun antaa mennä maassa maan tavalla!
Sitä on oppinut ajattelemaan, että ulkomaille "saa" muuttaa vasta vanhuuseläkkeellä, vaikka juuri tässä iässä voisi olla helpompaa sukeltaa paikalliseen elämänmenoon. Sitä paitsi niin katkeraa kuin se onkin, niin minua ei taideta tarvita enää täällä kotimaassa. Olisi järjetöntä esimerkiksi alkaa lähetellä työpaikkahakemuksia vakuuttuakseen omasta tarpeettomuudestaan.
Espanja näin äkkiseltään tuntuu vieraalta ja osittain ehkä sen takia, että se on niin suosittu - erityisesti vanhuuseläkeläisten keskuudessa. Kammoksun ajatusta siitä, että joku suomalainen tarkkailisi tekemisiäni ja raportoisi niistä suomalaisyhteisössä.
Olisikohan muuten mahdollista vaihtaa sähköposteja? Haluaisin kuulla enemmänkin kokemuksistasi ja kertoa joitakin asioita, joita en mielelläni paljastaisi täällä.
Reenaa. Reenaa ittes kovaan kuntoon.
Toki täytyy pitää järki päässä ja aloittaa varovasti. Jos en itse saisi reenata, olisin varmaan hajonnut jo kauan sitten. Kuulosti varmaan vähän tyhmältä, mutta addiktionsa kullakin. Reeniaddiktio on kuitenkin parempi kuin monet muut addiktiot. Kyllä sekin antaa sisältöä elämään, vai eikö muka? Jos joku väittää toisin, niin sitten vois perustella, että miksi jokin muu tekeminen olisi jollain lailla "arvokkaampaa". Kun se reeni monesti vaikuttaa myös yläpäähän, positiivisesti.
Kummallista kyllä, mutta olen tuotakin tässä joskus ohimennen ajatellut. Ajatuksen toteuttaminen on tyssännyt toisaalta masennukseen ja tietysti mukavuudenhaluunkin ja toisaalta yksinäisyyteen. Pitäisi olla joku kannustamassa ja neuvomassakin. En hallitse enkä tunne omakseni mitään urheilulajia. Uskon kyllä, että liikunta voisi tuoda mielihyvää. Olen kuitenkin vasta opettelemassa mielihyvän tuntemista. Niin monta vuotta meni, kun kaikki myönteisetkin asiat tuottivat vain tuskaa ja pitkään elin kuin ruumiista irtautuneena masennuksen kourissa.
Mistähän kannattaisi aloittaa?
Vaeltaminen, ehtisit ehkä ruskaa ihailemaan vielä Lapissa, tuli mieleen heti. Santiago de Compostelan patikointi on monen haaveena. Siinä ei haittaa että on yksin, jatkossa voit joskus jonkin porukan kanssa lähteä toki. Madeiran levadoissa, Kanarian vuorilla, Skotlannissa,Norjan lapissa, noilla seuduilla ainakin itse tykkäisin joskus kuunnella tuulen huminaa ja luonnon ääniä.
Talvella hiihto.
Ehkä sitten jos ja kunto joskus kohenee riittävästi, voisin patikoidakin. Juuri nyt tuntuu, että tarvitsisin vain minkä tahansa muutoksen. Tutussa ympäristössä mikään ei kiinnosta. Päivät ovat aina samanlaisia. Pelkään, että olen toipunut masentuakseni vain vähitellen uudestaan.
Nimimerkki a,m,v ei ilmeisesti halunnut vaihtaa sähköpostiosoitteita. Haluaisiko joku muu?
Mielenkiintoista tarinaa kerrankin täällä... Kosketti tuo alkuperinen aihe ja vastauksetkin asiallisia... Laittaisin itsekin roponi likoon tänne, mutta ainakaan just nyt en ole sellaisessa mielentilassa, että jaksasin kaivaa sanoja korvieni välistä.