Ikävä on ihan sairas asia.
Menetin mummini kolarissa pian 2 vuotta sitten. Hän oli minulle elämäni tärkeimpiä ihmisiä,
sillä hän kasvatti minut, ja on ollut minulle aina kuin oma äiti.
Asia on edelleen minulle vaikea, enkä osaa käsitellä sitä mitenkään.
Pystyn kyllä puhumaan muille asiasta avoimesti ja itkemättä, mutta silti sisälläni riehuu tuska.
Muiden edessä olen iloinen ja huumorintajuinen. Kotona yksin yleensä olen masentunut, ja itken ikävään.
Kipu tuntuu niin musertavalta että välillä tekisi mieli mennä vain ulos huutamaan niin kovaa kuin keuhkoista lähtee. Olen yrittänyt puhua asiasta paljon, mutta se ei auta. Psykologille on ollut vaikea puhua asiasta sillä yleensä silloin itselleni tulee itku, ja häpeän itkeä muiden edessä, joten sen takia en pidä yhtään puhua psykologien kanssa asiasta.. Onko kenelläkään samaa ongelmaa ?
Menetin mummini kolarissa pian 2 vuotta sitten. Hän oli minulle elämäni tärkeimpiä ihmisiä,
sillä hän kasvatti minut, ja on ollut minulle aina kuin oma äiti.
Asia on edelleen minulle vaikea, enkä osaa käsitellä sitä mitenkään.
Pystyn kyllä puhumaan muille asiasta avoimesti ja itkemättä, mutta silti sisälläni riehuu tuska.
Muiden edessä olen iloinen ja huumorintajuinen. Kotona yksin yleensä olen masentunut, ja itken ikävään.
Kipu tuntuu niin musertavalta että välillä tekisi mieli mennä vain ulos huutamaan niin kovaa kuin keuhkoista lähtee. Olen yrittänyt puhua asiasta paljon, mutta se ei auta. Psykologille on ollut vaikea puhua asiasta sillä yleensä silloin itselleni tulee itku, ja häpeän itkeä muiden edessä, joten sen takia en pidä yhtään puhua psykologien kanssa asiasta.. Onko kenelläkään samaa ongelmaa ?
Vastaukset 8
Vanhimmat
Sääliäkö narsisti täältä haet?? Että heität tollasia tarinoita.Huh,huh.
en tiedä kyllä miten sääliä kerjään, mutta itse kolaristakin uutisoitiin. keksittyä se ei ole. yllättävää myöskin että meillä oli sama sukunimi hänen kanssaan, ja yllättävää kuinka hän sattuikin olemaan isäni äiti, ja helvetin yllättävää että meitä on tässä maailmassa vain 69 (sukunimen perustella). olkoot tarina kenen mielestä tahansa. kerroin vain omat tunteeni, mutta nekään eivät ole näköjään sallittuja. hanki itsellesi elämä. ymmärrän yskän, sua vituttaa olla yksin sun ongelmien kanssa koska ketään ei vois paskan vertaa kiinnostaa sun asias.
Voi, se on sinulle valtava menetys..mutta kyllä se tuska loivenee ajan kanssa, ei ole muuta sitten kun muistot ja kiitollisuus :)
kyllä se loivenee kun kymmenen vuotta itket täällä. Mene tonne suru osastolle.
elämäsi tärkeimpiin henkilöihin nyt, sillä elämästä ei ikinä tiedä miten se kulkee. Olet varmasti äärettömän rakas ja tärkeä monelle ihmiselle, he haluavat onneasi ja iloasi ja ovat varmasti tekemään paljon sen eteen. Elämä menee ohi vain surren.
http://www.youtube.com/watch?v=qxmvhso0Y9o&feature=related
Ihmisen nimenomaan pitää surra surut pois.
Olen samaa mieltä. Surua ei saa padota sisälleen, on se sitten mistä tahansa johtuvaa.
Ei itkua tarvii hävetä. Ei psykologien luona varmasti kovin monet naura, että se on heille tietenkin ihan arkipäivää. Rakkaan ja tärkeän ihmisen yhtäkkinen menetys on vaikea ja raskas asia. Aika auttaa.
johonkin seurakunnan sururyhmään tai puhumaan papille. He ovat ammattilaisia kuoleman kanssa, eikä itkemistä tarvitse tuollaisissa tilanteissa hävetä.
Onko sinulla ketään sukulaista tai muuta läheistä jonka kanssa voisit viettää mummosi muisteluillan. Polttaisitte kynttilää, katselisitte valokuvia ja puhuisitte mummista.
Monissa kirkkokunnissa, kuten esim. katolisilla ja ortodokseilla ei vainajan muistelua suinkaan jätetä siihen, kun hänet on haudattu, vaan on vakituisia muistelu- ja rukoushetkiä.
Reaktiosi on mitä normaalein ja kyllä itkut pitää itkeä, muuten ne jää sisuksiin kiertämään.