Hei, olen pari kymppinen nainen, asun omillani, en seurustele tällä hetkellä eikä minulla ole omia lapsia. Minulla on 2 itseäni vanhempaa siskoa, jotka ovat naimisissa. Heillä on molemmilla 3 tyttöä, kouluikäisiä. Olen molempien perheiden nuorimmaisten kummi, koska en ollut isompien lasten kohdalla vielä käynyt rippikoulua. Perheet eivät kauhean paljon ole keskenään tekemisissä (aviomiesten keskenäiset huonot välit), mutta minä tapaan molempia porukoita ainakin kerran kuussa, toisia, lähempänä asuvia useamminkin.
Ongelmakseni on nyt lasten kasvamisen myötä muodostunut se, että osaanko olla tarpeeksi tasapuolinen heille kaikille, vai voiko ja täytyykö täydellistä tasa-arvoa ollakkaan heidän kaikkien 6 välillä. Aikaisemmin he olivat minulle vain ne '6 vauvaa', kaikki samanlaisia ja ihan sama ketä heistä hoiti tai kenen kanssa istui lentokoneessa tai kenen huoneessa nukkui ollessaan heillä kylässä.
Nyt viimeisen vuoden aikana olen vähitellen havahtunut siihen, että enää he eivät ole minulle vaan 'ne lapset' vaan jokainen omia yksilöitään, osa läheisempiä, osa vieraampia (eikä tämä jakaudu siten, että toinen perhe olisi läheisempi, vaan aivan sattuman varaisesti molemmista perheistä 1 lapsista (tai toisesta tavallaan 2 lasta) muodostunut läheisemmäksi.) Heräsin asiaa miettimään tarkemmin kun lähdimme koko suvun kanssa (vanhempani, siskojeni perheet, pikkuveljeni ja minä) reissuun viime kuussa, johon kuului pitkät lentomatkat. Toinen siskoni heitti, että istuisinko joidenkin lasten kanssa koneessa ainakin osan matkasta, en heti vastannut keiden kanssa, mutta vastaus tuli päähäni silmän räpäyksessä kysymyksestä - tiesin tarkalleen kenen kanssa tahdon ja kenen kanssa en tahdo matkustaa yli 6 tunnin lentoa samassa penkkirivissä. Itsekästä ehkä, mutta toisten kanssa vaan on kivempaa ja keksii paremmin tekemistä luonnostaan, ilman että täytyy väkisin vääntää.
Toisessa perheessä läheisin on kummityttöni 7v (tämä perhe on se kauempana asuva). Toisessa taas läheisimmäksi on noussut vanhin tytöistä 11v, joka asuu lähellä ja tapaamme siis usein. Pidän heistä paljon kaikista, siitä ei ole kyse, vaan enemmänkin on kyse yhteisistä mielenkiinnon kohteista ja luottamuksellisista väleistä näiden parin-kolmen tytön kanssa. Sekä siitä että luonteemme vaan jotenkin kohtaavat ja olemme 'samalla aallolla' kun toisten kanssa taas juttelu takkuaa ja kahdestaan olo ei vaan oikein suju.
Kauempana asuvan perheen lapsista luonani on yökylässä käynyt nykyään vain kummityttöni 7v, eikä isommat (12v ja 13v) pyydäkään luokseni juurikaan, tainneet kerran olla luonani yötä kahdestaan ollessaan n. 9 ja 10, muistan siitä sen kun toinen katosi kauppakeskukseen suututtuaan.... He ovat kuudesta tytöstä ne kaikkein 'vieraimmat'. heistä varsinkin vanhemmalla on ollut jo pitkään ongelmia auktoriteetin kanssa, karkailua, tavaroiden paiskomista jne. joten en kirkuen häntä luokseni tahtoisikaan. Keskimmäinen (vuoden nuorempi) seuraa vanhimman esimerkkiä perässä, vähän lievemmin tosin. Kummityttöni on toista maata, hänen kanssaan on aina ollut todella leppoisaa olla. Lisäksi jos vanhempien tyttöjen kanssa on kaupassa tai viettää aikaa heidän kanssaan muuten, he vinkuvat koko ajan jotain; tivoliin, sirkukseen, tavaroita, karkkia jne.. kyllästyttää! pienin ei vingu, vaan on aina tyytyväinen siihen mitä tehdään.
Lähempänä asuvan perheen tytöt käyvät kaikki (6v kummityttö, 9v ja 11v) luonani toisinaan yökylässä. Pidän heistä kaikista, mutta kuten aiemmin ilmaisin, viihdyn paljon paremmin 11-vuotiaan kuin pienempien kanssa, vaikka heistäkin pidän. 11v käy usein luonani, osaa jo itse tulla julkisilla. Pienemmät pyytävät myös luokseni usein mutta varsinkaan kummityttöäni en jaksa pyytää kylään läheskään niin usein kuin kahta vanhempaa. Tämän perheen 9v on myös ns. 'suosikkini', mutta hän on kesän aikana ollut kipeä paljon ja joutunut olemaan sairaalassakin, joten hän on tässä kohtaa hieman ollut 'poissa laskuista' kyläilyn suhteen. Ennen sairasteluaan, hän kävi luonani lähes yhtä usein kuin 11v. .......
Ongelmakseni on nyt lasten kasvamisen myötä muodostunut se, että osaanko olla tarpeeksi tasapuolinen heille kaikille, vai voiko ja täytyykö täydellistä tasa-arvoa ollakkaan heidän kaikkien 6 välillä. Aikaisemmin he olivat minulle vain ne '6 vauvaa', kaikki samanlaisia ja ihan sama ketä heistä hoiti tai kenen kanssa istui lentokoneessa tai kenen huoneessa nukkui ollessaan heillä kylässä.
Nyt viimeisen vuoden aikana olen vähitellen havahtunut siihen, että enää he eivät ole minulle vaan 'ne lapset' vaan jokainen omia yksilöitään, osa läheisempiä, osa vieraampia (eikä tämä jakaudu siten, että toinen perhe olisi läheisempi, vaan aivan sattuman varaisesti molemmista perheistä 1 lapsista (tai toisesta tavallaan 2 lasta) muodostunut läheisemmäksi.) Heräsin asiaa miettimään tarkemmin kun lähdimme koko suvun kanssa (vanhempani, siskojeni perheet, pikkuveljeni ja minä) reissuun viime kuussa, johon kuului pitkät lentomatkat. Toinen siskoni heitti, että istuisinko joidenkin lasten kanssa koneessa ainakin osan matkasta, en heti vastannut keiden kanssa, mutta vastaus tuli päähäni silmän räpäyksessä kysymyksestä - tiesin tarkalleen kenen kanssa tahdon ja kenen kanssa en tahdo matkustaa yli 6 tunnin lentoa samassa penkkirivissä. Itsekästä ehkä, mutta toisten kanssa vaan on kivempaa ja keksii paremmin tekemistä luonnostaan, ilman että täytyy väkisin vääntää.
Toisessa perheessä läheisin on kummityttöni 7v (tämä perhe on se kauempana asuva). Toisessa taas läheisimmäksi on noussut vanhin tytöistä 11v, joka asuu lähellä ja tapaamme siis usein. Pidän heistä paljon kaikista, siitä ei ole kyse, vaan enemmänkin on kyse yhteisistä mielenkiinnon kohteista ja luottamuksellisista väleistä näiden parin-kolmen tytön kanssa. Sekä siitä että luonteemme vaan jotenkin kohtaavat ja olemme 'samalla aallolla' kun toisten kanssa taas juttelu takkuaa ja kahdestaan olo ei vaan oikein suju.
Kauempana asuvan perheen lapsista luonani on yökylässä käynyt nykyään vain kummityttöni 7v, eikä isommat (12v ja 13v) pyydäkään luokseni juurikaan, tainneet kerran olla luonani yötä kahdestaan ollessaan n. 9 ja 10, muistan siitä sen kun toinen katosi kauppakeskukseen suututtuaan.... He ovat kuudesta tytöstä ne kaikkein 'vieraimmat'. heistä varsinkin vanhemmalla on ollut jo pitkään ongelmia auktoriteetin kanssa, karkailua, tavaroiden paiskomista jne. joten en kirkuen häntä luokseni tahtoisikaan. Keskimmäinen (vuoden nuorempi) seuraa vanhimman esimerkkiä perässä, vähän lievemmin tosin. Kummityttöni on toista maata, hänen kanssaan on aina ollut todella leppoisaa olla. Lisäksi jos vanhempien tyttöjen kanssa on kaupassa tai viettää aikaa heidän kanssaan muuten, he vinkuvat koko ajan jotain; tivoliin, sirkukseen, tavaroita, karkkia jne.. kyllästyttää! pienin ei vingu, vaan on aina tyytyväinen siihen mitä tehdään.
Lähempänä asuvan perheen tytöt käyvät kaikki (6v kummityttö, 9v ja 11v) luonani toisinaan yökylässä. Pidän heistä kaikista, mutta kuten aiemmin ilmaisin, viihdyn paljon paremmin 11-vuotiaan kuin pienempien kanssa, vaikka heistäkin pidän. 11v käy usein luonani, osaa jo itse tulla julkisilla. Pienemmät pyytävät myös luokseni usein mutta varsinkaan kummityttöäni en jaksa pyytää kylään läheskään niin usein kuin kahta vanhempaa. Tämän perheen 9v on myös ns. 'suosikkini', mutta hän on kesän aikana ollut kipeä paljon ja joutunut olemaan sairaalassakin, joten hän on tässä kohtaa hieman ollut 'poissa laskuista' kyläilyn suhteen. Ennen sairasteluaan, hän kävi luonani lähes yhtä usein kuin 11v. .......
Vastaukset 2
Vanhimmat
....... Kohtelen kuitenkin kaikkia kuutta tyttöä tasapuolisesti kun olemme yhdessä, tasa-arvoinen olen myös lahjoissa jne. ainoastaan heidän kanssaan vietetty aika on se, joka ei enää ole samaa jokaiselle ja tiedostan kyllä että se johtuu täysin itsekkäistä syistä - viihdyn itse parhaiten varsinkin tämän 11v:n kanssa.
Kauempana asuvan kummityttöni 7v kanssa soittelen ja lähetän tekstareita ja sähköpostia (hän yleensä on aktiivisempi minuun päin, n. kerran/vko), heidän isompien tyttöjen kanssa, joskus harvoin sähköpostia, heidän saldorajat estää soittelun ja tekstailun.
Lähempänä asuvan perheen 11v:n kanssa sähköpostia, tekstareita,puheluita useamman kerran viikossa, joskus päivittäin, jutellaan kaikesta, kyselee apua kavereiden kanssa, puhuu kaikesta maan ja taivaan väliltä, sellaisestakin, josta kotona ei voi. 9v kanssa sähköpostia sillon tällöin, soittaa joskus, nyt vähemmin kun on ollut kovin sairaana, minä oon soitellut hänelle, kun on joutunut olemaan sängyssä jne..pienimmän (kummityttö) yhteyden pito rajoittunut joihinkin puheluihin (ei omaa puhelinta) sekä lyhyisiin sähköposteihin.
Nyt kysynkin teiltä palstalla pyörivät, että olenko epäreilu, missä kulkee raja tasa-arvon kanssa, kuitenkaan lasten kasvaessa aikuiseksi, kaikkien 6 kanssa ei millään voi olla samanlainen suhde, missä vaiheessa tämä 'eronteko' kuuluisi tapahtua, kun täällä meillä se tapahtuu selvästi nyt. Samassa tilanteessa olleita, miten ootte toiminut?? sekä esim. äitien mielipiteitä?? tai kokemuksia kaikista näkökulmisa?? myös tälläisten 'epätasaisesti kohdelluitten' lasten?
No huh huh! Onko sinulla mitään omaa elämää, vai meneekö kaikki aikasi sukulaislasten hyysäämiseen?
Ihmissuhteet muodostuvat myös lasten kanssa sen mukaan, mitä intressejä molemmilla on toisiinsa nähden. Eihän se ole mitenkään automaattista, että kaikki mainitsemasi lapset haluavat olla edes sinun kanssasi tai istua lentokoneessa vieressäsi. Kuten kerroit mikä sinulle on pakkopullaa ja väkinäistä jonkun kanssa, aivan yhtälailla se voi olla sitä samaa toiselle osapuolelle sinun kanssasi.
Kuitenkin vaikuttaa siltä, että olet ihana täti lasten mielestä (siis kaikkien..), kun olet jaksanut heistä noin kovasti välittää. Luota vain omiin tuntemuksiisi asioiden suhteen ja tee kuten parhaaksi näet.