Tässä kuitenkin surullinen totuus siitä,
mihin kaikki kustannustoiminta nykyisin perustuu:
(Pahoittelemme punaisen rusetin puuttumista tiedotteemme vasemmasta reunasta) :
m o n e y
mihin kaikki kustannustoiminta nykyisin perustuu:
(Pahoittelemme punaisen rusetin puuttumista tiedotteemme vasemmasta reunasta) :
m o n e y
Vastaukset 19
Vanhimmat
surullinen? Jos kirja ei tuota rahaa, seuraavaa kirjaa ei tule.
Ihan yhtä hyvin voit surra, että siivooja joutuu tekemään töitä, jotta saisi RAHAA ostaakseen leipää.
muuta osakkeenomistajat haluavat?
Luonnollista.
Kustannustoiminta on aina perustunut rahan tienaamiseen. Johan jo pelkkä sana "kustannus" tarkoittaa rahoitusta. Ei tilanne nykyään ole miksikään muuuttunut vaikkapa Mika Waltarin ajoista. Kustantaja harkitsee tykönään millä käsikirjoituksella se pystyy tekemään itselleen tuottoa. Ei kustantajalla ole mitään yleishyödyllistä funktiota tässä yhteiskunnassa tai kirjallisuustaiteessa. Ei kustantajalla myöskään ole minkäänlaista velvoitetta tukea tai pönkittää jotakuta aloittelevaa kirjailijaa. Ja heitähän on paljon.
Nämä yllä mainitut tosiasiat pitää ymmärtää siinä vaiheessa, kun tuntee frustraatiota kustantajien nuivaan suhtautumiseen.
ja kirjailijan on hankittava kannuksensa tulevien vuosien aikana esikoiskirjan jälkeen; kirjallisuuspalkintoehdokkuudet, apurahat, stipendit, haastattelut, mielikuva ja koko kirjallisen instituutin vastaanotto vaikuttavat.
Esikoiskirjailijan on tehtävä paljon työtä jos haluaa, että kustantaja alkaa uskoa sijoituksensa tuottavan hedelmää niin kulttuurisella kuin taloudellisella puolella.
Mainitse muita hyviä motiiveja.
(raha on usein sitä että palvelee laajasti ihmisiä, Coca-Cola, Vokswagen, Nokia, Enskyklopedia)
tulee mieleen itseilmaisun tärkeys. Ja ehkä pitkät omakohtaiset opiskelut taiteessa, taiteen historiassa ja halussa olla osa suomalaista taidekirjallisuutta.
suomalaisella taidekirjallisuudella? Onko rakennettava jotain eroa taidekirjallisuuteen yleensä?
kirjallisen instituutin legitoimaa kirjallisuutta. Ei kai siinä mitään eroa maailman taidekirjallisuuden kanssa ole, suomalainen taidekirjallisuus tietysti kulkee kotimaisen taidekirjallisuuden historiaansa ja maailman omaansa.
Asia on aina aikakaudesta kiinni, mikä genre, tyyli, näkökulma halutaan nähdä taidekirjallisuuteen sopivana.
Mutta jokainen kirjoittaa sitä, mikä itseään kiinnostaa ja kiehtoo. Itse olen aina ajautunut proosan puolelle. Ja koska se aikanaan meni läpi, siihen sitten jämähti.
ja hukuttaa kaiken muun alleen. turha selittää markkinavoimien fasismia muuksi kuin mitä se on.
"suomalainen taidekirjallisuus tietysti kulkee kotimaisen taidekirjallisuuden historiaansa ja maailman omaansa."
Miten maailman taidekirjallisuutta lainkaan syntyy jos työt ovat "kansallisia"?
Mamontov sanoi Shaljapinille että taide on tunteen ilmaisua, mitä suuremman tunteen, sitä suurempaa taidetta. Hän ei puhunut valtiosta mitään, että esim suurinta olisi valtiollisen tai yhteen kansaan liittyvän tunteen ilmaisu. Shaljapin itse siirtyi vallankumouksen alta Pariisiin ja hänen taiteensa vain kasvoi.
Minusta hyvällä työllä on taipumus tulla pidetyksi kansainvälisenä ja miksei myös tulla kopioiduksi kaikkialla. Tai uusien töitten ruokamullaksi eri maissa. Minusta esim Hollywoodin vaikutusta ei voi enää poistaa maailmasta. Se on kaikkialla. Ja Hollywoodin työt taas ovat kopioituja ja jatkokehitettyjä kaikesta maailman sisällöstä mikä vain arvioidaan puhuttelvaksi. On käynnissä jatkuva lainailu ja kehitys, johon sekoittuu kaikista maista kaikki.
mutta suomalainen kirjallisuus on maailmankirjallisuuden historiassa, ollut ja tällä hetkellä marginaalissa, joten en elättele kovin suuria odotuksia suomalaisten mahdollisuuksista Hollywoodin tai Nobel -kisan palkintohuippupaikoille... Pieni terve nöyryys on aina paikallaan. Ainakin kun on tarpeeksi kauan kustannusmaailmassa touhunnut. Nuorena aloittelijana on tietysti aina unelmia. Ja saakin olla. Kyllä se Frankfurtin kirjamessuilla tasaantuu sitten...
Mutta uskon siihen, että kotimainen kirjallisuutemme on hyvin leimallisesti omaansa, ei Hollywoodin leimaamaa. Kuten Eeva Kilpi, Petri Tamminen, Aapeli, Hannu Salama, Paavo Haavikko, Mirkka Rekola, Eila Kostamo, Väinö Kirstinä, Maarit Verronen jne. Missä se Hollywood heidän taidekirjallisuudessaan näkyy? Ja maailman kumartelu heidän töilleen? Hmmh...
........Pappani sanoi aikoinaan: “Rahalla saa ja hevosella pääsee”.
Niinpä.
Kyllä Telluksella kaikenlaista sattuu ja tapahtuu... löysin netistä tässä päivänä muutamana selaillessani allaolevan, joka mielestäni erittäin hyvin sopii tähän ketjuun:
-
“Miksi sitten eräs lammasruoka on epigrammi?
Vastaus löytyy gastronomian historiasta. Ranskalainen Philéas Gilbert selittää ruokalajin synnyn näin: Joskus 1800-luvun puolivälin tienoilla sattui nuori markiisitar kuulemaan, kuinka eräs hänen vieraansa kertoi toiselle nauttineensa Vaudreuilin kreivin luona erinomaisista epigrammeista. Markiisitar, joka ei tiennyt, että kyseessä oli runojen lausunta, luuli sanan tarkoittavan ruokalajia. Niinpä hän komensi keittiömestarinsa Micheletin tarjoamaan seuraavan päivän illallisella epigrammeja. Keittiömestari raukka ei saanut selville keittokirjoista eikä kollegoiltaan, millaisesta ruoasta on kyse, mutta koska ranskalainen keittiömestari ei koskaan jää vastausta vaille, hän kehitti itse uuden ruokalajin. Illallisella vieraat sitten kiittelivät hienoa ruokaa ja kysyivät sen nimeä. Kokki ilmoitti ylpeänä, että ruoan nimi on Épigrammes d'agneau à la Michelet. Illallisvieraat purskahtivat nauruun eikä emäntä raukka ymmärtänyt, miksi heillä oli hauskaa. Joka tapauksessa jäi gastronomiaan tällä illallisella uusi ruokalaji.”
suomalaisen työt ovat suomalaisia töitä ja jo sattuu johtamaan New Yorkissa teatteria lähes 40v kuten aitini eno, teatteria kaiketi johdettiin suomalaisittain. Mielestäni raja tehdään itse. Ei sitä ehkä ole todellisuudessa. Homo sapiens on homo sapiens.
Kalevala on laajasti kopiotu Hollywoodin töihin mm Tolkienin kautta. Haavikon Rauta-aika oli myös askel Hollywoodin suuntaan, avata myyttejä helpommin sulavaan muotoon. Sitä Los Angeles juuri tekee. Helpottaa asioita yleisölle.
Väinö Kirstinän tunsin henkilökohtaisesti. Herrasmies ja oman tien kulkija. Persoonana täysin kansainvälinen. Haavikkoa tunsin myös jonkin verran ja vierailin hänen kotonaan ehkä 5 kertaa.
Aivan toinen asia on sitten "kokea itsensä ulkopuoliseksi", kuten vaikkapa maorit, jotka oitis kameran saapuessa paikalle alkavat toistaa riittejään kuin peläten sulautuvansa johonkin ja kadottavansa jotain. Mutta ei ihminen mitään kadota vaikka kuinka kansainvälistyy. Pikemmin päin vastoin. Mikä itsessä on aitoa, ei lainkaan kaipaa "tekemistä ja korostamista". Se on siellä.
Ja sitten ehkä tärkein asia: ei voi menestyä tiellä jota ei kulje. Yrittäminen on miehelle ja naiselle vain kunniaksi. Vaari haukkui pataluhaksi jos ei yrittänyt. Tappioita hän ei pitänyt minään. Nöyryys on liittoutumista, kun tietää että yksin ei selviä. Se on sitä että haetaan lisävoimia niiltä joilla sitä projektiin on antaa. Ei muurien rakentelua oman yrittämisensä eteen tai päätösvallan luovuttamista itseltä pois.
Olen epäonnistunut usein vuosikymmenten aikana, se ei ole muutanut luonnettani. En ole huomannut ainakaan. Olen myös muutamia kertoja onnistunut huikeasti. Se on hieno tunne.
tuo uuden ruuan nimi on hieno "kokin runoja karitsasta", kyllä se voi naurattaakin on se niin hieno.
En näe tuossa mitään pahansuopaa ulottuvuutta. Sitäpaitsi sivistynyt ihminen on ennen kaikkea luonteva, ei mitään - jos ei sitä. Luontevuus kertoo että olet tasapainossa itsesi ja osaamistesi kanssa. Jos jännittää, pitää sanoa että "hyvänen aika kun jännittää".
Ensimmäinen askel sivistyksen tiellä on käsittää että "sivistyneitten parissa ei voi mokata". Sinua yksinkertaisesti neuvotaan ja jokainen kertoo oitis omista munauksistaan. Ellei ympäristö toimi näin, ympäristö on moukkia. MItä suurempi suhtinas sitä tavallisempi ihminen näkyy päälle.
kirjallisella alalla vaatii mm. kustantajan heittäytymistä ja uskomista näkemykseesi taiteesta. Mukavaa jos niin on käynyt kohdalla, Lauri, minun kohdallani se on aina ollut epäilevämpää. En tiedä mikä merkitys syvätasolla menestyksellä tai sen etsinnällä on, oleellista on kulkea polkuaa. Se mitä se herättää muissa, ei ole itsestä kiinni. Kirjoittaminen on taide-elämistä, elämäntapa, en koe sitä yritteliäisyytenä, vaikka KELA sen niin luokitteleekin ja yrittäjäeläkettä itselleni maksan. Pointti on muualla.
Hollywood ei ole ilmiönä erityisemmin kiinnostanut minua, olen kirjallisuusihminen, en elokuvaihminen. Paavo Haavikossa en koskaan kokenut inspiraatiota Hollywoodia tai helppoa menestystä kohtaan.
eli siis trilleri. Jos siinä on taiteellisia ulottuvuuksia (ei kai sitä voi valttää kun vuosia muokkaa romaania) ne ovat viihteen ehdoin mukana. Viihdekirjallisuuden markkina on suuri ja käsitykseni mukaan myös asian voi laittaa karamellin sisään, jos asiaaa on.
Hollywood on tarinatehdas tai kertomusten Piilaakso. Alkutuotannossa voi olla satoja ihmisiä tutkimassa perusteita ja valmis työ sitältää huikeita työtuntimääriä jotka ylittävät moninkertaisesti ihmisen eliniän. Walt Disney käytti tohtoreita analysoimaan yhden piirroshahmon psykologiaa jossain yhdessä tilanteessa.
Ei ole oikein olla kunnioittamatta työtä jonka siirtolaiset pakkasivat tyhjästä pariin merenrannan laaksoon ja alkoivat mm Edisonin keksintöjen myötä puhutella koko planeettaa liikkuvilla kuvillaan joissa oli "yleis-ihminen", kaikkialla sama. Keaton, Chaplin jne. Siellä on aivan rehellisesti tehty hirvittävä määrä työtä. Jo se että lopputulos näyttää helpolta, vaatii valtavasti lisää työtä kaiken päälle.
En katso että tarinat olemukseltaan (kirja tai elokuva) olisivat muurin takana toisistaan. On hyvin mahdollista että kustannusmaailma vanhakantaisuudessaan (pitkät traditiot) on onnistunut vahingokseen lykkäämään hollywood-ilmiön (kansainvälinen yhteisosaaminen, kansaainvälisen yhteismaun hyödyntäminen - ja uusi jakelutie) syntyä sisällään / vaiheillaan.
Vaateteollisuudessa ero on räätäli / valmisvaatteet. Ravintoteollisuudessa kokki / vamis-einekset. Ehkä kirjallisuudessa minä kirjoitan itselleni / minä kirjoitan teille. Suomalainen Kalevalan traditio, ainakin yli 4k vuotta vanha (Kuusi, "Kalevala-lipas") on tyypillisesti tarinoita muille laulettavaksi, paljon mm opetusta nuoremmille, historiikkeja sodista jne.
Tiukka "itselle kirjoittaminen" saattaa olla esim yhteydessä apuraha-tradition muutokseen. Vielä ruhtinaat maksoivat siitä että "heitä ylistettiin".
minä vain katson, että elokuva on eri taidemuoto kuin kirjallisuus. Tarkoitettu kollektiiviseen katsomiskokemiseen ja sen muotokieli on eri kuin kaunokirjallisuuden. Kirjat ovat subjektiivisen lukukokemuksen tarjoajia. En näe syytä hakea niiden yhtenäiväisyyksiä tai dramaturgisia lähestymisyrityksiä.
Hollywoodin historia on omansa, länsimaisen kirjallisuuden ja elokuvan omansa. Kumpaakin myös tukee Suomessa apurahalliset eri taidetoimikuntien osastot. Elokuvaihmiset tulevat omista oppilaitoksistaan, niiden suhdemaailma elää siellä. Kaunokirjallisuuden usein muualla. Tietenkin on kummankin lajin alla kulkijoita, mutta se on kuitenkin pieni osa valtaosaan verrattuna.
Yhdysvaltalaisessa kirjallisuudessa on mielenkiintoisia ilmiöitä, niin historiassa kuin elävässä kaunokirjallisuudessa. Hollywoodin tuotantoon en ota kantaa, en ole niin paljon sitä tutkinut, en elokuvia tehnyt, että osaisin sanoa siihen mitään painavaa tai relevanttia.
Ahaa, olet siis viihdekirjailija? Okei, trilleri on minulle suht tuntematon lajityyppi. Kustannusmaailma on niistä kovin innostunut. Varmasti se saa oman huomionsa omalla sarallaan.
elokuva ja kirja on jo yhdistetty.
Luet pätkän, katsot elokuvaa pätkän ja taas luet. Ja se on kokonaisuus, yhtä ja samaa kokemusta. Ja tietysti tämäkin tulee Yhdysvalloista jossa ei ole tradition kahleita. Leikitään ja kokeillaan. Jos loppukäyttäjä on myyty, homma toimii ja leviää.
Oopperan historia on myös tällainen hetken mielijohteesta tehty kaiken yhdistäminen. Vatikaanin idea renessanssin yleisessä rehevyydessä. Pannaan lavalle kaikki mitä ihminen osaa tanssista veistoksiin, maalauksiin ja lauluun. Ja komeuden tuli ylistää Vatikaania.
Mua kiinnostaa pitää kirjallisuus ja leffa erillään. Muutenkin olen kiinnostunut näkemään klassisen taiteen mestariteokset omissa lokeroissaan: kuvataiteessa, musiikissa, kirjallisuudessa, elokuvana. Lienee tämän ajan ilmiö sotkea kaikki yhteen, tehdä kaikesta helppoa ja sensaatiohakuista viihdettä.
Saan enemmän irti japanilaisesta kaunokirjallisuudesta kuin pakkoluodusta kioskikirjallisuuden trillerijännityksestä. Ihmisen sisäinen maailma on kiehtovampi kuin ylituunattu ulkopuolinen, fyysinen toiminta. Runous antaa mulle enemmän kuin lakisalien juonittelu.
En ymmärrä miks hehkuttaa ohimenevän viihteen puolesta? Siks kun se on sun lajis? Sit on mut onko se pysyvää ja vaikuttavaa? Epäilen. Mut on kai se ymmärrettävää, jos keskustelua teoksestasi ei lehdistössä ja mediassa käydä, niin jossakin on kai pakkomainostettava. Hyvä taide ei kaipaa pakkomainostusta, se elää omilla ehdoillaan. Mun mielipide.