Olenko olemassa toteuttaakseni vanhempieni ääneen lausuttuja tai lausumattomia toiveita ja odotuksia? Jos vanhempani ovat sitä ikäluokkaa, jossa kaikki teräväpäiset eivät päässeet kouluttautumaan, ja elämässä onnistuminen mitattiin sillä kuinka hyvin täytti tietyt kunnon kansalaisen ideaalielämän kriteerit, niin pitääkö minun toistaa sitä samaa? Jos itse mieluummin maalaisin, kirjoittaisin, tekisin jotain luovaa työtä käsilläni ja päälläni - vaikka sitten matalampaan elintasoon tyytyen - niin miksi silti pinnistelin itselleni yliopistotutkinnon ns. "järkevältä" alalta ja hankkiuduin ns "järkeviin" töihin, joissa tunnen syvää onttoutta joka päivä?
Lapsuudessani sain kuulla kliseitä siitä, miten ainoat lapset ovat pilalle hemmoteltuja ja itsekkäitä ja pääsevät kaikessa liian helpolla, ikäänkuin olisi ainoan lapsen velvollisuus kokea syvää katumusta ja häpeää jo siitä ainokaisuudestaankin, joka ei suinkaan ole hänen oma valintansa. Vanhempani pelkäsivät kai suunnattomasti että nuo kliseet kävisivät toteen, joten sain oikein korostuneesti sellaisen kasvatuksen, jolla noita ainoan lapsen pahoja ominaisuuksia koitettiin saada pysymään loitolla. Hyvää työtä siinä taisivatkin tehdä, kun kolmekymppisenä en edelleenkään tiedä millainen arvoidentitettini oikeastaan on, olen nääs ollut niin keskittynyt suorittamaan sitä roolia jota minulta on toivottu. Mitä siitä, että olen koko ajan levoton, koen eläväni jonkun toisen elämää, olevani roolissa, kärsin univaikeuksista ja syön jo kolmatta kertaa mielialalääkkeitä. Kun opiskeluaikoina sain ensimmäisen masennusjaksoni, ja diagnoosin jälkeen kerroin vanhemmilleni konkreettisia esimerkkejä siitä miltä minusta tuntui, isäni vastaus oli että "ei tuo oo normaalia, lakkaa ajattelemasta noin." Ihan kuin kukaan omasta vapasta tahdostaan piinaisi itseään masentuneen harhoilla...!?
Pystynköhän koskaan elämään itseni näköistä elämää? Mistä enää edes tiedän millaista se olisi, kun olen viisitoista vuotta niin koin pontevasti keskittynyt muuttumaan toisenlaiseksi? Miltä elämäni mahtaisi nyt näyttää, jos minua olisikin rohkaistu tekemään niitä valintoja, jotka itsestä tuntuivat oikeilta sen sijaan, että haluttiin sada minut omaksumaan samat tavoitteet joita vanhemmillani oli minulle varattuina? Onko minun lopun ikääni lunastettava ikäänkuin olemassaoloni oikeutusta sillä, että minusta tulee sellainen minkälaisena vanhempani minut toiveissaan ovat nähneet?
Kohtalotovereita? Kokemuksia oman tien löytämisestä? Oivalluksia, kirjoja tai mitä hyvänsä materialia, josta voisi olla apua?
Lapsuudessani sain kuulla kliseitä siitä, miten ainoat lapset ovat pilalle hemmoteltuja ja itsekkäitä ja pääsevät kaikessa liian helpolla, ikäänkuin olisi ainoan lapsen velvollisuus kokea syvää katumusta ja häpeää jo siitä ainokaisuudestaankin, joka ei suinkaan ole hänen oma valintansa. Vanhempani pelkäsivät kai suunnattomasti että nuo kliseet kävisivät toteen, joten sain oikein korostuneesti sellaisen kasvatuksen, jolla noita ainoan lapsen pahoja ominaisuuksia koitettiin saada pysymään loitolla. Hyvää työtä siinä taisivatkin tehdä, kun kolmekymppisenä en edelleenkään tiedä millainen arvoidentitettini oikeastaan on, olen nääs ollut niin keskittynyt suorittamaan sitä roolia jota minulta on toivottu. Mitä siitä, että olen koko ajan levoton, koen eläväni jonkun toisen elämää, olevani roolissa, kärsin univaikeuksista ja syön jo kolmatta kertaa mielialalääkkeitä. Kun opiskeluaikoina sain ensimmäisen masennusjaksoni, ja diagnoosin jälkeen kerroin vanhemmilleni konkreettisia esimerkkejä siitä miltä minusta tuntui, isäni vastaus oli että "ei tuo oo normaalia, lakkaa ajattelemasta noin." Ihan kuin kukaan omasta vapasta tahdostaan piinaisi itseään masentuneen harhoilla...!?
Pystynköhän koskaan elämään itseni näköistä elämää? Mistä enää edes tiedän millaista se olisi, kun olen viisitoista vuotta niin koin pontevasti keskittynyt muuttumaan toisenlaiseksi? Miltä elämäni mahtaisi nyt näyttää, jos minua olisikin rohkaistu tekemään niitä valintoja, jotka itsestä tuntuivat oikeilta sen sijaan, että haluttiin sada minut omaksumaan samat tavoitteet joita vanhemmillani oli minulle varattuina? Onko minun lopun ikääni lunastettava ikäänkuin olemassaoloni oikeutusta sillä, että minusta tulee sellainen minkälaisena vanhempani minut toiveissaan ovat nähneet?
Kohtalotovereita? Kokemuksia oman tien löytämisestä? Oivalluksia, kirjoja tai mitä hyvänsä materialia, josta voisi olla apua?
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.