siitä unelmasta, että meillä olisi jotakin yhteistä tulevaisuudessa. Kauan se kestikin, viimeksi nähtiin yli vuosi sitten eikä seuraavaa kertaa ole edes näköpiirissä. Ihastuin sinuun kyllä tosissani ja tunteet vaikuttivat olevan molemminpuolisia. Mutta se kai siitä sitten, muistotkin vaikka kauniitkin, haalistuvat ajan myötä unohtuen lopulta kokonaan. Ylpeyteni ei anna periksi ottaa yhteyttä edes kuulumisiasi kyselläkseni, joten loppu hyvin, kaikki hyvin. Ja sinullahan on aina ollut paljon ihailijoita, joille et tietenkään sinkkuna ole vastannut ei, joten minut olet varmasti unohtanutkin jo aikoja sitten saamattomana vässykkänä. Aina silloin tällöin yksinäisenä hetkenä tulee muisteltua menneitä ja jossiteltua...Turhaahan se tietenkin on, myönnän sen.
Alan jo
päästä irti
12863
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 12
Vanhimmat
jos joku onnistuu pääsemään irti unelmista noin vain. Itse en pääse.
Mistä tiedät jos hän kuitenkin vaikka ajattelee sinua edelleen, jos ei vain uskalla ottaa yhteyttä.
No itselläni se on juuri uskalluksesta kiinni. Ei ainakaan mies voi nykyaikana ottaa jälkeenpäin vastakkaiseen sukupolveen leimautumatta ahdistelijaksi. Toisaalta olen miettinyt että tätähän feministit halusivatkin, tasa-arvoa. Odotan siis ratkaisevaa sanaa häneltä.
"No hyvä ylivuodenikävöinyt.21.9.2010 17:49
jos joku onnistuu pääsemään irti unelmista noin vain. Itse en pääse.
Mistä tiedät jos hän kuitenkin vaikka ajattelee sinua edelleen, jos ei vain uskalla ottaa yhteyttä."
En ole täysin vielä päässytkään, kirjoitinhan että "Alan jo päästä..." Taitaa tuokin olla liikaa luvattu, koska nytkin iski toivottoman riipaiseva ikävä...:(
En tiedäkään, ajatteleeko hän minua edelleen; sekin tässä ahdistaa ja lisää epätietoisuutta. Olen ihan neuvoton, enkä tiedä miten menettelisin. Tunnustan itse ajattelevani häntä vieläkin paljon. Vässykkä mikä vässykkä olen...
hänelle tuollaista tunnisteitta.
Jos tämä taas olisi häneltä mulle, totean vaan, että tuo kuulostaa puolusteluilta , jos on palannut
exänsä luo, tai on löytänyt rakkaamman, jonka kanssa olisi rohkeampi ja nöyrempi toimimaan ja tuntemaan. Noista aloittajan ajatuksista mikään ei täsmää minuun. Enkä voi sille mitään, että hän ei usko minuun.
Toivon kuitenkin, että jos jotain tuollaista on tapahtunut, se pitää kertoa, se on pakko kestää, sitä en tiedä miten.
Jos hän noin ajattelee minusta, ei hän menetä mitään, eihän kukaan mitättömiä kaipaa.
Olen ollut vuoden parisuhteessa ja asutaan saman katon alla miehen kanssa.
Muuten ihana mies ja ihan satavarmasti rakastaa, niin rakastan minäkin, mutta niin saamattoman laiska. Viimeiset 6 kuukautta olen elättänyt hänet täysin.
Maksanut laskut, asumisen, ruoat jne. Hän ei saa aikaseksi edes soittaa työpaikkoja.
Hän ei saa aikaseksi hoitaa asioitaan liittoon että saisi edes päivärahat sieltä. Ymmärsin ensimmäisen ja jo toisenkin kuukauden, mutta nyt alkaa palaa pinna. Kotonakaan ei saa aikaseksi mitään ei edes tiskejä tiskattua. Kuteinkin käyn itse töissä pitkää päivää, tuon kotiin ruokaa, teen ruokaa, pyykkään, siivoan ja maksan, mutta tämä miehenkuvatus joka muistuttaa enemmän liian kypsäksi keitettyä makaroonia olemukseltaan...Hän rakastaa varmasti. Niin minäkin rakastan, mutta rakkaus ei taida enää riittää. Millä saisin potkittua tuohon lisää virtaa..vai onko täysin tuhoontuomittua koko juttu? Onko kukaan onnistunut eteenpäin potkimisessa? Mies on muutoin hellä ja rakastava, mutta tuo saamattomuus ottaa pannuun. On välillä, kuin elättäisi kakaraa. Viimeisin tempaus tältä laiskamadolta oli, että hän väitti soittaneensa liittoon jne. mutta ei saanut ketään kiinni. Jotenkin ensimmäisen kerran jäi semmonen olo, että noinkohan on perhana, kun ei ole saanut ketään puoleen vuoteen kiinni. Olin inhottava ja tutkin puhelimen (jep, tein rikoksen) ja niin vain valehteli, ei hän ollut soittanut muille kuin minulle ja kavereilleen. Ymmärtäisin yskän jos kyse olisi parikymppisestä teinistä, mutta ollaan molemmat kolmisenkymmentä joten ymmärrys loppuu..neuvoja? En aio elättää häntä joten kenkää tulee, mutta onko mitään mahdollisuuksia edes saada laiskamakaroonia muuttumaan? Ikävöin miestä joka oli ennen MIES!
Miten olisi vierailu mielenterveystoimistoon?
Ei tuo enää vain laiskuudelta kuulosta.
Ei jumalauta minkä luuserin olet onnistunut hankkimaan :D
Hanki hyvä nainen menestyvä mies.
Mun ukkoni ei saa tehtyä mitään mitä lupaa, tai siihen menee aina monta monta viikkoa / kuukautta ennen kuin edes aloittaa. Ja nämä kaikki on sellaisia juttuja, joita mä en valitettavasti osaa tehdä.
Tässä hommia mitkä hänellä on ollut vireillä useamman kuukauden, jotkut jopa yli vuoden: makuuhuoneen yhden seinän pakkelointi ja maalaus, suihkukopin pohjan tiivistys, tv-tason kokoaminen, pikkupöydän kuskaaminen kaverilleen ja siellä lakan poisto hiekkapuhaltimella, yhden lattialistan vaihtaminen, auton imurointi kaverinsa koiran karvoista, tavarakasan kuskaaminen työpaikalleen...
Yöpöydät lojuivat kokoamattomana sängyn alla yli kuukauden, kunnes mulla paloi käämi ja muitten töitten ja 5kk 2v lasten hoitamisen ohella kokosin niitä yhden kokonaisen päivän - mulla on peukalon täysin keskellä kämmentä mitä tulee kokoamisiin, nikkarointiin, tavaroitten ja sähkövempainten korjaamiseen ja muihin "miesten"hommiin.
Ja lisään vielä, että toki tekisin, jos osaisin. Olenkin joutunut paljon opettelemaan, mutta kun äijä ei tunnu "jaksavan" tehdä yhtään mitään himassa. Hänellä on normaali virastotyö, eikä käytännössä koskaan ylitöitä. Työ ei ole myöskään erityisen vastuullista, että sen takia olisi stressiä. Enkä myöskään jaksa nalkuttaa tekemättömistä hommista sille, koska se ei auttaisi mitään. Ihmettelen vain, että millä ihmeellä saisin sen tekemään edes jotain mitä on luvannut hoitaa.
Mun vastuulla on kaikki kodin ja arjen pyörittäminen: muksujen hoito, ruuan laitto & kaupassa käynti, siivous, pyykkäys, roskien ja lehtien vienti, kierrätys, vaatehuolto, lamppujen vaihto, laskujen maksu, pankki-, kela-, vakuutus- ja muitten vastaavien asioitten hoito.
jatkuu tää: mies on luvannut nikkaroida lapsille leikkimökkiin tuolit ja pöydät, on puhunut siitä jo kolme vuotta ja likat on hihkunut onnesta ja odottanut sitä... Vieläkin tekemättä! Vaikka on taitava käsistään ja nuorempana teki vaikka mitä. EI vaan saa aikaiseksi.
Ja jos pyytää roskat ottamaan ja viemään roskikseen niin tekemättä jää, aina. Samoin omien vaatteitten keruu lattialta, jälkien siivous... Auton osia korjataan keittiön pöydän ääressä ja siihen ne kaikki romut jää. Kerran meinas mulla palaa tukka kun jätkä oli lainannut mun hiustenkuivaajaa johonkin autonosan tai laitteen kuivattamiseen. Sinne kuivaajaan oli mennyt jotain mönjää ja kun pistin seuraavan kerran päälle ja aloitin kuivaamaan hiuksia niin 5min päästä lieskat vaan löi laitteesta!
vastata tähän vaikka, en nykyään enää mihinkään näihin juurikaan vastaile. Kunhan luen ja kidutan itseäni.
Tää nyt vaan kolahti, koska itse en myöskään ole Häntä nähnyt yli vuoteen ja ajatukseni ovat samanlaisia, kuin sinulla.
Oikeastaan halusin "kadota" kartalta juurikin ylpeyteni takia ja näin oletan myös hänen tehneen. Ei mitään suurta muutosta, mutta kaikki ne pienetkin mahdollisuudet joutua samaan tilaan olen pyrkinyt eliminoimaan. Ei siksi, ettenkö enää välittäisi vaan juurikin siksi että välitän ja pelkään joutuvani taas tuskailemaan. Kun kumpikaan ei voi kai ylpeyttään ja osittain ujouttaan tehdä asiasta totta. Typerää? kyllä mutta totta.
Häntä en edelleenkään ole unohtanut ja kauniit muistot saavat edelleen hymyn huulilleni. Ihailijoita on kai ollut, mutta ei minua ole kiinnostanut kukaan heistä. Ei kukaan ole vienyt Hänen paikkaansa. Valitettavasti olen aina huomannut vertailevani toisia "ehdokkaita" Häneen. Olenkin miettinyt voinko koskaan päästä kokonaan Hänen ylitseen. Tuleeko koskaan enää ketään joka voisi viedä minulta jalat alta kuten Hän. Enkä koskaan pitänyt Häntä saamattomana vässykkänä.
Olen myöskin yrittänyt sisäistää ajatuksen ettei ehkä yhteistä tulevaisuutta ole eikä tule. Minun ylpeyteni ei myöskään anna periksi enää yhteyttä ottaa. Sitä odotan Häneltä, vaikka tiedän sisimmässäni että näin taitaa ajatella Hänkin. Hassua, mutta totta.
Tähän varmaan satelee kohta vastauksia tyyliin, nielkää ylpeytenne, miksi ette voi, sitä saa mitä tilaa jne. Niinhän se on, mutta luulen että kohtalon täytyisi puuttua peliin kohtalaisen raskaalla kädellä, että kaksi "ylpeätä ääliötä" ;) joutuisi taas törmäyskurssille.
Et kaiketi ollut Hän tai mistäpä minä sitä tiedän, mutta toivon sinulle/Hänelle kaikkea hyvää
hyvin voimakkaan vaikutuksen tehneestä ihastuksestaan. Se meitä ainakin yhdistää. Tavallaan haluaisi jo päästä elämässä eteen päin, mutta kun se yksi ja sama henkilö on mielessä aina vaan! Näin suurta ihastusta en ole ikinä tuntenut. Muistot saavat siis minutkin hymyilemään ja samoin olen harmissani, että asiat jäivät jotenkin kesken...
Kannattaa ainakin varmistaa, ei kannata hukata elämää yhtään enempää.. You can do it if you want it. ;)