Olen 23-vuotias nainen. Olen perheellinen ja lapseni on 4-vuotias.
Ennen olen ollut "normaali" eli rento, avoin ja iloinen. Lapsen saamisen jälkeen olen alkanut pelkäämään lähes kaikkea. Mm lentopelko, kuolemanpelko, ahtaanpaikankammo, pelkään olevani sairas, pelkään läheisteni kuolemaa, pelkään laivamatkustamista, pelkään huvipuistolaitteita, hammaslääkäriä, en liiku ulkona pimeällä, pelkään ilmastonmuutosta, pelkään luonnonmullistuksia, asteroideja.. listaa voisi jatkaa loputtomiin. Ja tämä kaikki on siis alkanut tyttäreni syntymän jälkeen, joten voisiko pelot liittyä siihen?
Nämä rajoittavat elämää toden teolla. Haluaisin nauttia asioista ja ylittää pelkoni, en ole tässä vielä onnistunut. Ensi kesänä olisi edes lentomatka, hermoilen siitä jo nyt. Välillä joudun matkustamaan laivalla Tallinnaan pakosta, ja laivamatkat ovat yhtä helvettiä. Päätä särkee, en voi istua paikallani, vatsassa kiertää ja sattuu.. todella inhottavia oireita.
Haluaisin matkustella, mutta pelkoni rajoittavat sen. Nykyään nämä heijastuvat myös sosiaalisiin tilanteisiin, eli vieraiden ihmisten seurassa olen jännittynyt tuppisuu, vaikka ennen olin täysin puhelias ja ystävällinen.
Mistä kaikki tämä johtuu? Mistä siihen saa apua? Syön lääkkeitä masennukseen, mutta ne eivät tunnu auttavan tähän "tautiin".
Miten saisin elämäni takaisin?
Ennen olen ollut "normaali" eli rento, avoin ja iloinen. Lapsen saamisen jälkeen olen alkanut pelkäämään lähes kaikkea. Mm lentopelko, kuolemanpelko, ahtaanpaikankammo, pelkään olevani sairas, pelkään läheisteni kuolemaa, pelkään laivamatkustamista, pelkään huvipuistolaitteita, hammaslääkäriä, en liiku ulkona pimeällä, pelkään ilmastonmuutosta, pelkään luonnonmullistuksia, asteroideja.. listaa voisi jatkaa loputtomiin. Ja tämä kaikki on siis alkanut tyttäreni syntymän jälkeen, joten voisiko pelot liittyä siihen?
Nämä rajoittavat elämää toden teolla. Haluaisin nauttia asioista ja ylittää pelkoni, en ole tässä vielä onnistunut. Ensi kesänä olisi edes lentomatka, hermoilen siitä jo nyt. Välillä joudun matkustamaan laivalla Tallinnaan pakosta, ja laivamatkat ovat yhtä helvettiä. Päätä särkee, en voi istua paikallani, vatsassa kiertää ja sattuu.. todella inhottavia oireita.
Haluaisin matkustella, mutta pelkoni rajoittavat sen. Nykyään nämä heijastuvat myös sosiaalisiin tilanteisiin, eli vieraiden ihmisten seurassa olen jännittynyt tuppisuu, vaikka ennen olin täysin puhelias ja ystävällinen.
Mistä kaikki tämä johtuu? Mistä siihen saa apua? Syön lääkkeitä masennukseen, mutta ne eivät tunnu auttavan tähän "tautiin".
Miten saisin elämäni takaisin?
Vastaukset 5
Vanhimmat
kävi samoin lapsen syntymän jälkeen, aloin pelkäämään kaikkea mahdollista ja mahdotonta maan ja taivaan väliltä. Kait se liittyy jotenkin siihen, että tulee paljon vastuuta pienestä ihmisestä ja miettii omaa pärjäämistä. Hormoonit synnytyksen jälkeen heittelee pitkän aikaa. Olin 26 v. saadessani lapsen, nyt jo 43 vuotias, mutta muistan hyvin tuon ajan ja pelot. Kävin MTK:ssa keskustelemassa vuosia ja sain lääkityksenkin, nykyään suuret elämänmuutokset ja varsinkin lapseen liittyvät (joka nyt teini-iässä) aiheuttavat ahdistusta, vaikka kuinka yrittäisin järjellä ajatella. Itse olen huomannut, että tilanteet joita pelkää, niihin kannattaa vaan hakeutua ja altistaa itsensä tilanteille ja kun huomaa että selviääkin tilanteista, se jo helpottaa oireita. Joskus jos tulee kauppaanmenokammo, teen vaikka tikusta asiaa ja menen hakemaan jonkun jutun kaupasta jne. Jos alkaa välttelemään näitä tilanteita, hyvin äkkiä ei uskalla mennä enää mihinkään kotoa. Lapsen kanssa vaan hiekkalaatikolle toisten äitien joukkoon jne. Onko sulla mies kotona, jolle voit kertoa asiasta ja saada häneltä tukea?
Siten, että masentavat vielä enemmän. Jos käytät ehkäisypillereitä missä on progesteronia niin kyllä ahdistaa ja masentaa. Vähennä kahvin/kofeiinin käyttöä sillä sekin pahentaa ahdistusta, pelkoja j.n.e ja liian pitkät yli kolmen tunnit ruokailu-/välipala-välit. Musiikin kuuntelu parantaa muistia, masennusta ja sosiaalisuutta sekä puhetaitoa. Musiikkia pitäisi kuunnella vähint. 10 min. ennen nukahtamista. Ei klassista eikä jazia. Kylmä suihku kaksi kertaa päivässä helpottaa ahdistusta/masennusta koska se lisää aivojen hermosolujen välittäjäainetta serotoniinia. Käytä Keijua voileivän päällä, sillä siinä on hermosoluille hyvää omega-3 rasvahappoa. Yritä saada Xanoria se piristää ja rentouttaa, kunhan käyttää vain tarvittaessa ja ottaa vain puolikkaan, niin ei koukuta liikaa.
Uskon, että
Hei, kuulostaa yleistyneeltä ahdistuneisuushäiriöltä. Itselläni sama diagnoosi. Olen kärsinyt siitä enemmän ja vähemmän lapsesta saakka, lapsenakin pelkäsin kuolemaa. Aina on ollut "normaaleja" pätkiä elämässä, kun pelot ovat väistyneet elämän tieltä, mutta (yleensä) elämän kriisien ja muutosten ansioista, tasapaino järkkyy ja ahdistuneisuus herää. Häpeä on hirveä, kun minä (24-vuotias nainen), juoksen sydänfilmeissä ja muissa kun rintaa puristaa ja pelkään kuolevani. Pelkään vanhempieni kuolemaa, miten sitten jaksaisin 4-vuotiaan tyttöni kanssa kun olen yksinhuoltaja, ja isä lopetti lapsensa tapaamisen eromme jälkeen. Pelkään myös hulluksi tulemista, skitsofreniaa, psykoosiin joutumista... Pelkään ilmanstonmuutosta. Kai sitä pelkää ylipäätänsä lähes kaikkea minkä kokee uhkaavan omaa tai läheisten elämää. Uskon sen olevan myös kontrolointiin liittyvää, halua kontroloida kaikkea ja kun ymmärtää ettei voikaan elää kuplassa, eikä kukaan voikaan luvata ettei tapahdu mitään pahaa, tuntee olonsa turvattomaksi. Juuri itkin asiaa tuossa pari päivää sitten: Heräänkö esim. 50-veenä siihen, että elämäni on mennyt ohitse, enkä olen tehnyt niitä asioita mitä olisin halunnut, sen takia että pelkään. Haluaisin myös matkustella, mutta sain 17-vuotiaana sairaskohtauksen lentokoneessa, ja olin viikon sairaalassa lomakohteessani. Koskaan ei lopullisesti selvinnyt syytä. Se oli hyvin traumaattinen kokemus ja en ole lentänyt sen jälkeen. En voi olla pelkäämättä, että sama toistuu, tai jotain muuta. Mutta olen 24! Minunhan pitäisi voida nauttia elämästä niinkuin "normaalit" ihmiset. Kamalinta on ettei tätä voi hallita järjellä, vain hiukan. Ihmiset jotka eivät koe tätä, hyssyttelevät ja joskus nauravatkin "turhille" peloille... se tuntuu pahalta. Joskus itsekin tosin nauran, vaikkei se poista pelkoja, joskus vain ymmärtää omien pelkojen älyttömyyden. Silti sitä huolehtii. Minulla ei ole tarjota sinulle vastauksia tai tietä parantumiseen, mutta itse aloitin kongnitiivisen terapian. Kehoitan sinua lääkityksestäsi huolimatta hakeutumaan uudelleen psykiatrille ja hakemaan terapiaa joko kelalta tai sitten sairaanhoitopiireillä ja kaupungeilla on rahastoja terapioita varten. Sitten kai yksi keino on luovuttaa.. mutta se taitaa olla mahdollista vasta silloin kun on 100% kyllästynyt omaan huolehtimiseen. Olen välillä saanut "mini-luovutus kohtauksia", kun oikein vihastuu itselleen ja kyllästyy koko paskaan ja kauheisiin ajatuksiin, tulee sellainen kädet levälleen- olo: Minä en voi mitään jos saan tässä sydärin, saan sen todennäköisemmin jos tässä höyryän ja huolehdin.
Viimeisen kirjoittajan ajatukset ovat kuin suoraan minun päästäni. Olen myös pahimpina masennuksen ja ahdistuneisuuden kausina ollut 3 kertaa sydänfilmissä, koska rinta ja selkäkivuista kärsineenä olin varma, että minulla on jokin sydänsairaus. Onneksi olin jokaisella kerralla osaavan lääkärin vastaanotolla, joka suhtautui pelkoihini asiallisesti ja yritti rauhoitella minua parhaani mukaan. Melkein vuoden ajan minulla oli myös tunne, että kurkussani on jotakin. Olimme lomalla mieheni kanssa ja siellä jotenkin ahdistukseni iski niin pahasti, ja olin varma että tukehdun, jolloin mies ei nähnyt muuta vaihtoehtoa kamalaan paniikkikohtaukseeni, kuin tilata hotelliin ambulanssi, ja minut vietiin päivystykseen. Jälkeenpäin on kyllä nolottanut.
Tuntuu myös, että pelkojani ei kukaan ulkopuolinen ota tosissaan, tai niitä pidetään juurikin naurettavina, ajattelen itse myös joskus näin, mutta silti en pääse peloistani eroon.
Myös lapsen hoitoon jättäminen pidemmäksi aikaa muille kuin omille läheisilleni (eli esim. mieheni vanhemmille) on iso kynnys. Näen painajaisia nuo ajat, ja en pysty nauttimaan lapsivapaasta samoin tavoin, vaikka toisaalta tiedän, että he huolehtivat lapsesta parhain mahdollisin tavoin. Mutta jos kuitenkin jotain tapahtuu. Usein joku isovanhemmista haluaisi viedä lasta pidemmille reissuille, enkä haluaisi lasta päästää. Toisaalta on lapsen kannalta mukavaa, kun pääsee reissaamaan ja näkemään maailmaa muidenkin kuin vanhempien kanssa. Minulle tuo aika on tuskaa.
Usein ennen nukkumaanmenoa ajatukseni karkaavat maailmanloppuun, mitä jos painovoima yht`äkkiä katoaisi (nyt kirjoitettuna kuulostaa todella huvittavalta, mutta minä itken hysteerisenä näitä ajatellessani), pelkään että talo romahtaa jne jne.. Välillä on pakko ottaa lapsi kainaloon ja rutistaa kovaa. Ehkä tosiaan vain pelkään läheisteni menettämistä ja omaa kohtaloani niin paljon, että pelkään jo ihan kaikkea mahdollista.
Vaikka totuus on, että kaikelle ei vain voi mitään, ja jos jotain tapahtuu, niin tapahtuu, ei se ole vielä ihan mennyt tuonne alitajuntaan.. järki sanoo, että lopeta jo murehtiminen ja elä, mieli tekee tepposia.
Luin edellä kirjoitetut ja kylläpä suurelta osin näin myös itseni kirjoituksissa. Olen reilu 30kymppinen perheellinen nainen ja lapsesta saakka pelännyt sairauksia sekä kuolemaa. Viisi vuotta sitten, tyttäreni syntymän jälkeen pelkoni kymmenkertaistuivat ja pahenivat.Nykyään pelkään hirvittävästi sairauksia, seuraan itseäni ja jokaista kolotusta/puutumista/särkyä(ja nitä riittää),olen JOKA kerta varma että kyseessä on jotain todella vakavaa ja kuolettavaa. Kerron usein paikalla olijoille ohimennen oireitani,jotta he tarvittaessa voisivat kuvailla oireita sairaankuljetukselle..Seuraan myös tytärtäni ja säikähdän melkoisesti pienimmästäkin vaivasta,joskin pyrin peittämään paniikkini hänen seurassaan.Rakastan matkustamista mutta pelkään lentämistä ja mannertenväliset matkamme ovatkin olleet minulle helvettiä koska pyöritän päässäni vain sitä, mitä teen tyttärelleni jos kone tippuu tai mitä tapahtuu jos saan sairauskohtauksen tai tai tai..pelkään tauotta jotain ja siirryn jouhevasti oireesta toiseen ja pelosta seuraavaan.Pelkoni ovat viime kuukausina alkaneet ahdistaa minua siinä määrin että haluaisin apua. En vain tiedä mistä apua saisi leimautumatta "hulluksi"ja niin,että jatkossa ei tulisi joka vaivaan diagnoosia luulosairas (ja mahdollinen oikea vaiva jäisi tutkimatta..sitäkin tietenkin pelkään =D).Koen olevani huono äiti ja puoliso,koska pelkoni ovat alkaneet määrittää arkielämääni todella paljon, lisäksi minulla on erinäisiä vaivoja runsaasti mutta en enää tiedä mistä minun todella pitäisi olla huolestunut ja mitkä ovat hysteriani tuotosta. Tuntuu että kierrän noidankehää ja tilanne vain pahenee, onko muilla vastaavia kokemuksia?