Jutellaanko?

(Tämäntapaisia keskusteluita saattaa jo ollakin, mutta olkoot vaan rauhassa minäpä tein uuden.)

Eli siis, masentuneet ja mikseivät muutkin - kirjoittakaa. Kirjoittakaa tarinanne, tämän hetkinen mietteenne, kysymys, mitä vaan. Itse ainakin yritän lukea ja vastata jokaiseen.

Sen verran itsestäni, että olen alle 18-vuotias tyttö. Hyväksikäytetty, pahoinpidelty, kiusattu alkoholiperheen lapsi. Keskivaikeasti masentunut viiltelijä.
Ei siis tarvitse olettaa, että järkyttyisin kirjoittamastanne. Mutta en pidä kenenkään pahaa mieltä tai sen lähdettä turhempana tai arvottomammalta, oli syy ja seurais enemmän tai vähemmän raadollinen.

Joten... Jutellaanko?
12709
Äänestä

Muut lukivat myös

Vastaukset 12

Vanhimmat

Tarinani ei ole mikään ihmeellinen tai järkyttävä tai ylipäätään mitään oikeastaan. Mutta kun tällainen topic on tehty niin ajattelinpa kertoa mitä kaikkea pääni sisällä liikkuu.
Olen melkein 17-vuotias tyttö ja vihaan itseäni ylikaiken ja elämänikään ei ole hääppöistä. En tiedä mistä tämä kaikki kumpuaa, ehkä siitä että olin kovin yksinäinen lapsena, sisaruksia ei, kavereita ehkä mutta heilläkin paremmat kaverit. Olen siis kasvanut ujoksi ja epävarmaksi ihmiseksi mitä olen tänäänkin.
Välillä minulla on huonoja päiviä, välillä hyviä. Mielialani menee vuoristorataa, yhtenä päivänä nauran kavereiden kanssa ja toisena käperryn sänkyyn ja itken pahaa oloani. Tuntuu että elämälläni ei ole mitään sisältöä, minulla ei ole mitään väliä. Minulla on kaksi hyvää ystävää, mutta he ovat toistensa parhaat ystävät olleet jo kauan, joten minulle tulee välillä sellainen kolmas pyörä olo.
En ole kertonut kenellekkään että minun on välillä todella paha olla ja tekisi mieli hakata päätä seinään tai jotain muuta, paitsi yhdelle parhaalle ystävälleni jolle todellakin voin kertoa kaiken ja hän ymmärtää ja auttaa, mutta ei sekään helpota kun asuu 400km päässä ja puhuminen käy tekstareilla.
Tälläistä minulla. Haluaisin tehdä jotain asialle, mutta en tiedä uskallanko/viittinkö. Katsotaan nyt jos tämä pahenee entisestään niin ehkä olisi avun paikka.

Mutta toivotan kaikille täällä kävijöille hyvää syksyä ja tsemppiä keskustelun aloittajalle.

Äänestä
  • Aloittaja

    Älä vähättele kokemaasi. Olet joutunut kokemaan jonkun verran yksinäisyyttä ja ehkä jopa tuntenut itsesi kokonaan ulkopuoliseksi.
    Äläkä anna itseinhon kehittyä itsetuhoisuudeksi. Edes sellaisen ajattelu on mielesi hälytyskellojen ääni, jota voi verrata fyysiseen kipuun: Kipu pysäyttää ihmisen, kertoo, että jossain on jokin hätänä mikä pitää korjata.
    Yksinäisyys ja itsensä ulkopuoliseksi tunteminen voi todella johtaa siihen, että ensin ajattelee "mikä tässä on vikana kun ei noi tahdo olla mun kanssa", sitten "no minähän tässä oon vikana" ja lopulta "kaikkihan mussa on vikana." Jokaisessa on kuitenkin jotain hyvää, ihan varmasti sinussakin.

    Myös ikäisesi mielenmyllerrys on omiaan saamaan pahaa oloa aikaan yhdistettynä epävarmuuteen ja ujouteen. Mieti, tarvitsetko apua vai löydätkö luotettavan kuuntelijan lähipiiristäsi. Jokatapauksessa sinun olisi hyvä jutella jonkun ymmärtävän kanssa tuntemuksistasi.
    Se, että kirjoitit tänne, on jo jotain. Minä arvostan todella sitä että vastasit. Itsellesikin jaksamista, minä en vihaa sinua! :)

    Äänestä

  • UPDATE_9443616 kirjoitti:

    Kiitos tuo piristi hieman muuten huonoa päivääni. Olen miettinyt jo kauan että pitäisikö hakea apua vai odottaa että ehkä tämä menee ohi tai jotain. Mikäli apua olisi tarjolla tällaiseenkin tapaukseen niin ottaisin mielelläni vastaan, koska haluaisin ottaa elämästä kaiken irti jne mutta en tällä hetkellä kykene siihen. Mieleni seilaa jatkuvasti edestakaisin ajatusten että tarvitsen apua ja en tarvitse apua välillä. Olisi ehkä helpottavaa kumminki mennä jonnekkin lääkäriin katsomaan josko saisi jonkunlaisen diagnoosin. Se jo helpottaisi paljon jos sen diagnoosin saisi, sillä sitten tiedän ette tämä ole "normaalia" ja tätä voidaan hoitaa ja ehkä saisin elämäni takaisin.

    Äänestä

  • Aloittaja

    Hannnnah kirjoitti:

    Aivan, tavallaan saisit otteen koko jutusta ja apua siihen. Ihanaa että ajattelet noin, moni luovuttaisi tai salaisi asiaa ja lakaisisi sen maton alle. Onneksi sinä olet tarpeeksi vahva - ensin toteamaan ettei kaikki välttämättä ole normaalia ja hyvin, sitten myöntämään että on olemassa mahdollisuus että tarvitset apua.

    Ja hei, tosi mukavaa kuulla jos piristi edes vähän. Kirjoittele toki enemmän, minulle joka tavu on tärkeä. :)

    Juuri näin. Mutta toisaalta pelkään, että lääkäri tai kukavaan sanoo että ei minulla ole mitään vikaa, kaikki on normaalisti, että ei tälle voi tehdä mitään että olen tällainen oikeasti. eli just live with it.
    Ahdistaa niin pirusti nykyään, kun on koeviikko ja treeneissäkin alkaa ahdistaa kun en osaa tai kykene tekemään yhtä hyvin kuin muut. Ahdistaa kokeet vaikka toisaalta olen jo antanut periksi, ettei kiinnosta yhtään.
    Onneksi on sentään kaverin synttärit tulossa pian, että jotain hyvää tulossa tämän ankeuden keskellä.:)

    Ahdistus ja kiinnostuksen puute tehtäviin/kokeisiin ovat ehkä syy ja seuraus? Olet ahdistunut, joten et jaksa ajatella opiskelua? Siis tältä se minusta kuulostaa.
    Ehkä sinulla on jäänyt jokin asia käsittelemättä hampaankoloon, ja se ilmoittaa itsestään ahdistuneisuudella. Suosittelen kyllä sitä lääkärissä käyntiä, jos asia todella häiritsee opiskeluasi tai muuta elämääsi. Kaikkia koeviikot ahdistavat, joitakin vähän enemmän, mutta elämää häiritsevä ahdistus ei ole enää normaalia.

    Noniin, siitä vaan juhlimaan ja pitämään hauskaa. Rentoudu. :D

    Äänestä

"Can we pretend that airplanes
In the night sky
Are like shooting stars
I could really use a wish right now"

Musta on tullut katkera. Aiemmin en ole kauheasti ajatellut elämätöntä elämääni, mutta nyt alkaa katkeroittaa. Nuoruuden olisi pitänyt olla hienoa aikaa.

Äänestä
  • Aloittaja

    Nuoruus on ailahtelevaista ja vaikeaa aikaa kaikille, enemmän tai vähemmän.
    Elämään saat sisältöä hyvistä ihmissuhteista, tavoitteista ja sinua kiinnostavista harrastuksista. Jälkimmäisestä saat todennäköisesti kaikkia; jos löydät mukavan harrastuksen jossa haluat edetä, saatat löytää samasta aiheesta kiinnostuneita ihmisiä.

    Kiitos vastauksestasi! :)

    Äänestä

Siihenpä otsikkoon se kaikki kiteytyy mukavasti. Mutta aloitetaan aivan alusta. Olen 23-vuotta täyttävä naisihminen. Synnyin aviottamana lapsena suhteellisen vanhoille vanhemille, jotka myöhemmin purkivat kihlauksensa. Onneksi en muista mitään lapsuudestani. Minulla on heidän aiemmista liitoistaan sisaruspuolia, joista ainakin yksi vihaa minua silmittömästi. Ainoat hänen sanansa minulle ovat olleen kaikkien näiden vuosien aikana "haista *****!". Eivätkä vanhempanikaan niin täydellisiä ole, no kukapa olisikaan. Äitini on hyljännyt minut kotiinsa lähtiessään juopottelureissuille, heittänyt muovisella tuttipullolla (onneksi ei osunut), ei tänä päivänäkään vielä ole kiinnostunut kuulumisistani. Isäni on pikkutarkka sovinisti, joka on koko ikäni arvostellut ulkonäköäni ja tekemisiäni. Koskaan en ole tarpeeksi hyvä, vaikka kirjoitin lukiossa älliäkin useamman, vaan hänen mielestään olisi pitänyt enemmän, kuten hän totesi lakkiaisjuhlissa.

Kavereita oli ala-asteella tasan yksi. Muut kiusasivat minua, lähinnä henkisesti. Kuulin mitä uskomattomimpia haukkumasanoja aina huorasta lehmään. Yläasteella meininki jatkui, lisäksi tuli kamppiminen ja "olet ilmaa meille" -käyttäytyminen. Sain uuden ystävän lukiossa, vaikka kiusaaminen oli edelleen arkipäivää, mutta hänet menetin myöhemmin. Luultavasti siksi, koska en osaa olla hyvä ystävä.

Tajusin lukioisässä, että olen sairastanut masennusta 12-vuotiaasta saakka, mutten kuitenkaan vielä hakenut apua, vaikka kärsin toisinaan harhoista, pelkotiloista, ahdistuksesta ja yritin jopa tappaa itseni (huonoin tuloksin ilmeisesti). Tilanne paheni päästessäni opiskelemaan ammattikorkeaan, josta onneksi terkkari toimitti eteenpäin. Minulle tyrkättiin mitä erilaisimpia lääkkeitä käteen. Kävin terapiassa muutaman kerran, mutta en tullut siellä viisaammaksi. Lopetin lääkkeet ja terapian itsenäisesti vuoden kuluttua siitä kun ne aloitin (nyt siitä on aikaa 2 vuotta). Minulla pyyhki hyvin, paremmin kuin koskaan ennen.

Tällä hetkellä opinnäytetyöni venyy venymistään, kun minulla ei ole voimia jatkaa sen tekemistä. Tuloja ei ole mistään, kun sosiaalitoimistokaan ei anna mitään. Työttömyyskorvauksiin ja työmarkkinatukeen olen liian nuori kuulemma sekä kelalta ei myöskään heru. Elän isäni ruuilla, mikä hävettää minua suuresti. Olisi kiva hankkia jotain omaakin niin kuin vaatteita tai muuta, mitä naisihmiset nyt yleensäkin hankkivat.

Tähänkään päivään mennessä minulla ei ole kuin tämä yksi ystävä ala-asteelta. Tuttavia on toki, mutta ei niistä koskaan voi syntyä sen syvempää. Poikaystäväni tietää kaiken minusta, mutta siltikään ei kye tukemaan minua mitenkään. Kerroin hänelle aamulla, ettei hän kuule minusta vähään aikaan eikä hän ole edes yrittänyt ottaa yhteyttä. Tälle ainoalle ystävällenikään en voi puhua, sillä hänen elämänsä on aivan toista kuin minun. Hän tosin tietää myös historiastani.

Kaikki on mennyt taas puihin, vähitellen niin kuin ennenkin, samat vanhat tutut tunteet hiipivät luokseni ihan huomaamatta. Oloni on tällä hetkellä yhtä paha, ellei pahempikin, kuin ennen niitä lääkityksiä ja terapiaa.

Tänä aamuna en jaksanut nousta sängystä ylös. Äsken itkin kokonaisen tunnin ja mietin: Miksi minulla ei ole ketään, joka kuuntelisi, joka tulisi luokseni kysyen "oletko kunnossa?", joka ei arvostelisi minua? Haluaisin vain sen yhden ihmisen. Yksikin riittäisi. Enkä minä häntä kokoajan kuormittaisi vaivoillani. Haluaisin vain, että minulla olisi joku, johon nojata, ja hänellä myös olisi joku elämääkin tärkeämpi. Olisi aivan sama sille, kuka hän on. Olen tähän saakka uskonut, että jossain tuollainen henkilö piileksii, mutta enää en jaksa uskoa.

Olen kuullut monilta, jopa terapeutiltani, olevani normaali, nätti, mukava nuori nainen, joten miksi elämäni on tällaista? Haluaisin vastauksen siihen.

Minulla ei ole elämässäni yhtään mitään, minkä vuoksi elää.

Äänestä
  • Kuulostat ihan kohtalotoveriltani, mulla on ihan samanlaiset fiilikset ettei ole ketään joka todella ymmärtäisi ja kuuntelisi! Olen myöskin 23-vuotias tyttö, yliopistossa kirjoilla mutta opiskelu on vaikean masennuksen takia venynyt joten varmaan lopetan siellä pian. Mullakaan ei ole ystäviä, ainoan hyvän ystäväni menetin reilu vuosi sitten ja suren sitä joka päivä. Poikaystävä on, mutta hän on arvaamaton, aggressiivinen ja joskus ollut väkivaltainenkin (esim heittänyt lautasella päähän), ja lisäksi käyttää erilaisia aineita. Perhe toki on mutta he ovat etäisiä enkä halua enää kuormittaa heitä yhtään enempää ongelmillani mistä he ovat joutuneet kärsimään tähänkin mennessä aivan liikaa. Tuntuu aivan samalta että ei ole mitään tai ketään minkä vuoksi jatkaa tätä elämää. Mutta täällä edelleen sinnittelen. Olis todella mukavaa jutella sun kanssa asioista, jos sulla on messengeriä lisää mut: [email protected]. Voitais varmasti auttaa toisiamme paljon :)
    paljon halauksia ja jaksamista tähän päivään sulle!

    Äänestä

  • meukku kirjoitti:

    Kuulostat ihan kohtalotoveriltani, mulla on ihan samanlaiset fiilikset ettei ole ketään joka todella ymmärtäisi ja kuuntelisi! Olen myöskin 23-vuotias tyttö, yliopistossa kirjoilla mutta opiskelu on vaikean masennuksen takia venynyt joten varmaan lopetan siellä pian. Mullakaan ei ole ystäviä, ainoan hyvän ystäväni menetin reilu vuosi sitten ja suren sitä joka päivä. Poikaystävä on, mutta hän on arvaamaton, aggressiivinen ja joskus ollut väkivaltainenkin (esim heittänyt lautasella päähän), ja lisäksi käyttää erilaisia aineita. Perhe toki on mutta he ovat etäisiä enkä halua enää kuormittaa heitä yhtään enempää ongelmillani mistä he ovat joutuneet kärsimään tähänkin mennessä aivan liikaa. Tuntuu aivan samalta että ei ole mitään tai ketään minkä vuoksi jatkaa tätä elämää. Mutta täällä edelleen sinnittelen. Olis todella mukavaa jutella sun kanssa asioista, jos sulla on messengeriä lisää mut: [email protected]. Voitais varmasti auttaa toisiamme paljon :)
    paljon halauksia ja jaksamista tähän päivään sulle!

    Voih, kaltoin se on elämä sinuakin kohdellut. Ystävän menetys, se vasta onkin..... :( Tiesin, että varmasti kohtalotovereita löytyy, mutta en todellakaan olettanut, että kukaan haluaisi keskustella kanssani näistä tai tutustua ylipäätään tällaiseen reppanaan. Tiedät varmasti, mitä tarkoitan.

    Mutta mutta... Tekisi varmasti molemmille hyvää puhua näistä jutuista ja ylipäätään yrittää olla tukena, kun kuitenkin molemmat tietävät tämän olotilan kauheuden. Lisään sinut meseeni tässä parin minuutin sisään, niin voidaan siellä jatkaa höpinöitä, kunhan satutaan yhtä aikaa olemaan paikalla. :)

    Äänestä

Elikkä olen 20 vuotias tyttö, jota elämä on kolhinut moneenkin otteeseen. Jospa vaikka sitten kerotisin tarinani.

Olen lapsuuteni elänyt perheessä, jossa piti esittää ulkopuolisille että kaikki on hyvin, vaikka niin ei todellisuudessa ollut. Isäni on alkoholisti ja pahoinpiteli äitiäni aina kun oli juovuksissa. Muistan elävästi, kun noin viisi vuotiaana makasin sängyssäni peiton alla ja kuuntelin koko yön kun äitini huusi ja kirkui alakerrassa. Pahoinpitelyä jatkui pari vuotta, välillä isä heitti meidän ulos talostamme, mutta aina me menimme takaisin. Asiaan kuitenkin tuli muutos, kun eräänä yönä tätini tuli herättämään minut ja käski minun pakata tavarani ja lähteä hänen mukaan. Kun olin lähdössä huomasin, että talomme pihassa oli poliisi auto. Myöhemmin minulle selvisi, että tuona iltana isäni oli yrittänyt tappaa äitini ja äitini oli joutunut sairaalaan.

Tuon tapahtuman jälkeen vanhempani erosivat, mikä oli todella iso helpotus minulle. Kaikki ongelmat eivät kuitenkaan loppuneet siihen. Kaiken tämän lisäksi minua on kiusattu ja syrjitty niin kauan kun olin koulua käynyt. Minua haukutiin läskikisi ja tyhmäksi, eikä minulla ollut ollenkaan kavereita. Vanhempien eron jälkeen ollessani kymmenen vuotias aloin laihduttamaan siinä toivossa, että saisin ystäviä eikä minua enään kiusattaisi. Kiusaaminen tosiaan loppui, mutta 12 vuotiaana jouduin sairaala hoitoon anoreksian takia. Olin sairaalahoidossa pari kuukautta ja sen jälkeen aloin käymään kaksi kertaa viikossa psykologilla. Tuohon aikoihin aloin myös eristäytyä, en käynyt enäänä koulussa ja nukuin vain kaikki päivät kotona. Viiltelin etsiäni päivittäin ja 14 vuotiaana yritin itsemurhaa ottamalla yliannostuksen unilääkkeitä. Jouduin ensiapuun vatsanhuuhteluun ja ensiavusta suoraa nuorten psykiatrisella osastolle.

Siitä alkoikin sitten elämiseni psykiatrisella osastolla josta pääsin vasta 16 vuotiaana pois. Osasto aikanakin minulle sattui kaikenlaista pahaa. Minut muunmuassa raiskattiin 14-vuotiaana. Minulla diagnosoitiin vaikea masennus johon sain masennus lääkkeet. Vaikka osastolla eläminen ei ollut aina helppoa, sain sieltä elämäni ensimmäiset todelliset ystävät. 16-vuotiaana muutin takaisin kotiin ja jatkoin normaalia koulua, mistä olin pahasti muita jäljessä. Peruskoulusta sain huonon todistuksen, keskiarvo taisi olla alle 7. Päätin kuitenkin mennä lukioon äitini toivomuksesta.

Kun lukio alkoi, otin itseäni niskasta kiinni ja raadoin niska limassa koko lukio ajan. Sain usein luokkamme parhaat numerot ja myös kirjoitukset menivät hyvin. Valtava työmäärä mitä lukio toi tullessaan, auttoi minua unohtamaan ikävät asiat. Lukion lopulla lopetin myös masennuslääkkeiden syönnin äidin painostuksesta. Muistan kuinka tunsin itseni voittamattomaksi ylioppilasjuhlissani. Siitä päivästä lähtien alkoi kuitenkin uusi alamäki.

Nyt noista ylioppilasjuhlista on melkein kaksi vuotta ja nykyisin opiskelen ammattikorkeakoulussa ja asun avomieheni kanssa. Elämä olisi muuten kaikin puolin täydellistä, paitsi että olen edelleen masentunut. Viime aikoin olen ollut erityisen alakuloinen. Minulla on jatkuvastu kauhea stressi päällä kaikesta. Jossen muusta keksi stressata niin stressaan vaikka "epäsiistiä" asuntoamme. Käsittelen ahdistustani usein sillä, että hinkkaan ja puhdistan joka paikkaa asunnostamme, enkä saa mielenrauhaa ennen kuin on täysin puhdasta. Joki ilta pyörin asuntouamme ympäri tarkistamassa että kaikki on siististi, jotta voin mennä hyvillä mielin nukkumaan. Minua saattaa esimerkikisi suunnattomasti häiritä se jos kaukosäädin on vinossa pöydällä. Minulla on valtava tarve olla kaikille mieliksi ja olen huomannut, etten enään ajattele paljoakaan mitä haluasin itse tehdä, vaan ajattelen, että mitä muut haluaisivat minun tekevän.

Minä suunnittelen lähes jokaisen päivän aina etukäteen ja minun on pakko suorittaa tietyt rutiinit ennen kun voin tehdä mitään muuta. Uskon että tämä pakonomainen siivoaminen ja muiden miellyttäminen johtuu siitä, että yritin hallita sillä sisäistä kaaostani. Pelkään hetkiä jolloin minulla ei ole mitään tekemistä, koska silloin joudun ajattelemaan kaikkia niitä asioita jotka kalvavat minua sisältä. En tiedä mitä tekisin. Tuntuu, että kohta romahdan lopullisesti.

Äänestä

Kommentoi aloitusta

UPDATE_9443616 kirjoitti:

(Tämäntapaisia keskusteluita saattaa jo ollakin, mutta olkoot vaan rauhassa minäpä tein uuden.)

Eli siis, masentuneet ja mikseivät muutkin - kirjoittakaa. Kirjoittakaa tarinanne, tämän hetkinen mietteenne, kysymys, mitä vaan. Itse ainakin yritän lukea ja vastata jokaiseen.

Sen verran itsestäni, että olen alle 18-vuotias tyttö. Hyväksikäytetty, pahoinpidelty, kiusattu alkoholiperheen lapsi. Keskivaikeasti masentunut viiltelijä.
Ei siis tarvitse olettaa, että järkyttyisin kirjoittamastanne. Mutta en pidä kenenkään pahaa mieltä tai sen lähdettä turhempana tai arvottomammalta, oli syy ja seurais enemmän tai vähemmän raadollinen.

Joten... Jutellaanko?

Anonyymi
5000

Ilmoita asiaton sisältö

  • Sisältää materiaalia, joka on loukkaavaa, herjaavaa, rasistista, uhkailevaa tai ahdistelevaa.

  • Materiaali sisältää nimiä, yhteystietoja tai muita henkilökohtaisia tietoja. Julkisuuden henkilöistä, julkisissa viroissa toimivista ihmisistä sekä yritysten vastuuhenkilöistä saa keskustella työhön liittyen. Myös yksityiselämään liittyvistä asioista voi keskustella siltä osin, kuin niistä on julkisesti kerrottu.

  • Sisältää lapsille haitallista tai heiltä kiellettyä materiaalia. Seksuaalinen sisältö on sallittua aiheeseen tarkoitetuilla palstoilla, joiden ikäraja on 18 vuotta.

  • Lainvastaista sisältöä voi olla mm. yksityiselämää loukkaavan tiedon levitys, kiihottaminen kansanryhmää vastaan, laiton uhkaaminen, alaikäisiin liittyvä seksuaalinen sisältö/grooming, petokset, identiteettivarkaudet, kunnianloukkaukset ja tekijänoikeusrikkomukset.

  • Sisältö ei liity palstan tai keskusteluketjun aiheeseen.

  • Viesti ei ole suomea tai ruotsia (pl. International Forums), se sisältää mainontaa, se sisältää tekijänoikeuksin suojattua materiaalia, se on massapostitus tai jokin muu syy.

Jaa keskustelu