Ennen vauvan syntymää juteltiin miehen kanssa siitä, kuinka usein avioliitot päättyvät eroon juuri ensimmäisen lapsen ensimmäisen elinvuoden jälkeen. Tuumattiin, että kun tiedetään, ettei se ensimmäinen vuosi ole kovin helppo, niin tiedetään olla tekemättä mitään radikaaleja ratkaisuja vaikka pinna olisikin kireällä.
Vauva on nyt neljän kuukauden ikäinen. En tällä hetkelläkään eroa mieti, mutta pakko on myöntää, että parisuhde on ihan persiillään. Ainakin siltä tuntuu nyt tämän väsymyksen kourissa. Ja väsymys on ollut jatkuvaa muutamaa hyvää viikkoa lukuun ottamatta koko tämän neljän kuukauden ajan. Vauva on ihana, hymyilevä ja hyväntuulinen tyttö, mutta todella huono nukkumaan. Äiti ei sitten olekaan kovin hymyilevä ja hyväntuulinen. Tuntuu, että unen puute on muuttanut jo persoonallisuuttanikin siten, että olen jatkuvasti vihainen, ärtynyt ja kyllästynyt kaikkeen - paitsi vauvaan. Erityisesti hermoille käy mies. On ihan järkyttävää, kuinka kaunaisia ja katkeria ajatuksia sinkoilen miehen suuntaan päivittäin.
Suurimmat katkeruuden tunteet syntyvät siitä, että mies katsoo, ettei hänen tarvitse ottaa mitenkään osaa yövalvomisiin, koska minä "saan nukkua päivälläkin". Niinpä. En vain osaa päättää, nukkuisinko siinä välissä, kun lapsi nukkuu 15 minuuttia vai silloin kun työnnän vaunuja, että lapsi nukkuisi edes puolisen tuntia. Tokihan mies tekee päivät töitä, mutta onko ihan oikeasti reilua, että toinen nukkuu järjestään 8-9 tunnin yöunia ja toinen muutaman, maksimissaan parin tunnin pätkän kerrallaan? Onko lapsen hoitaminen niin vähäpätöistä puuhaa, että sitä voi huoletta tehdä monta kuukautta jaksamisensa äärirajoilla?
Toinen katkeruuden aiheuttaja on -yllätys, yllätys- kotityöt ja niiden kasaantuminen yksin minun niskoilleni, mutta niistäkin selviytyisin kyllä, jos vain saisin joskus levätä kunnolla. Eipä silti, kyllähän apuakin ottaisin mielelläni vastaan, mutta kun sitäkään ei kauniisti pyytämällä enää saa, niin antaa olla.
Olen yrittänyt puhua miehelle, mutta eipä sillä juuri ole vaikutusta. Yksi syy on tietysti se, että väsyneenä ja pahantuulisena en puhu kovinkaan rakentavasti. Toisaalta kauniisti puhuminenkin jää vain yritykseksi, koska siihen mies suhtautuu lähinnä vitsinä. Nyt ollaan sitten sellaisessa tilanteessa, että mies on minulle oikeastaan ihan yksi ja sama. En jaksa yrittää panostaa parisuhteeseen eikä siihen oikein ole motivaatiotakaan. On sellainen olo, että miksi välittäisin miehestä, kun ei häntäkään minun hyvinvointini ja jaksamiseni kiinnosta.
Että tällaista... Hyviä vinkkejä kenelläkään, miten tällaisesta montusta noustaan?
Vauva on nyt neljän kuukauden ikäinen. En tällä hetkelläkään eroa mieti, mutta pakko on myöntää, että parisuhde on ihan persiillään. Ainakin siltä tuntuu nyt tämän väsymyksen kourissa. Ja väsymys on ollut jatkuvaa muutamaa hyvää viikkoa lukuun ottamatta koko tämän neljän kuukauden ajan. Vauva on ihana, hymyilevä ja hyväntuulinen tyttö, mutta todella huono nukkumaan. Äiti ei sitten olekaan kovin hymyilevä ja hyväntuulinen. Tuntuu, että unen puute on muuttanut jo persoonallisuuttanikin siten, että olen jatkuvasti vihainen, ärtynyt ja kyllästynyt kaikkeen - paitsi vauvaan. Erityisesti hermoille käy mies. On ihan järkyttävää, kuinka kaunaisia ja katkeria ajatuksia sinkoilen miehen suuntaan päivittäin.
Suurimmat katkeruuden tunteet syntyvät siitä, että mies katsoo, ettei hänen tarvitse ottaa mitenkään osaa yövalvomisiin, koska minä "saan nukkua päivälläkin". Niinpä. En vain osaa päättää, nukkuisinko siinä välissä, kun lapsi nukkuu 15 minuuttia vai silloin kun työnnän vaunuja, että lapsi nukkuisi edes puolisen tuntia. Tokihan mies tekee päivät töitä, mutta onko ihan oikeasti reilua, että toinen nukkuu järjestään 8-9 tunnin yöunia ja toinen muutaman, maksimissaan parin tunnin pätkän kerrallaan? Onko lapsen hoitaminen niin vähäpätöistä puuhaa, että sitä voi huoletta tehdä monta kuukautta jaksamisensa äärirajoilla?
Toinen katkeruuden aiheuttaja on -yllätys, yllätys- kotityöt ja niiden kasaantuminen yksin minun niskoilleni, mutta niistäkin selviytyisin kyllä, jos vain saisin joskus levätä kunnolla. Eipä silti, kyllähän apuakin ottaisin mielelläni vastaan, mutta kun sitäkään ei kauniisti pyytämällä enää saa, niin antaa olla.
Olen yrittänyt puhua miehelle, mutta eipä sillä juuri ole vaikutusta. Yksi syy on tietysti se, että väsyneenä ja pahantuulisena en puhu kovinkaan rakentavasti. Toisaalta kauniisti puhuminenkin jää vain yritykseksi, koska siihen mies suhtautuu lähinnä vitsinä. Nyt ollaan sitten sellaisessa tilanteessa, että mies on minulle oikeastaan ihan yksi ja sama. En jaksa yrittää panostaa parisuhteeseen eikä siihen oikein ole motivaatiotakaan. On sellainen olo, että miksi välittäisin miehestä, kun ei häntäkään minun hyvinvointini ja jaksamiseni kiinnosta.
Että tällaista... Hyviä vinkkejä kenelläkään, miten tällaisesta montusta noustaan?
Vastaukset 6
Vanhimmat
Minäkin olen kotiäitinä, neljäs lapsi tulossa tammikuussa.
Tilanteesi kuulostaa kovin tutulta myös omiin korviini.
Ens alkuun voisit näyttää tuon kirjoittamasi viestin miehellesi. Siinä oli kaikki sanottu oikein ytimekkäästi
ilman että haukut miestäsi. Olet oikein hyvä kirjoittamaan tunteistasi!
Suurin ongelma sinulla varmasti on väsymys. Jos et olisi väsynyt, jaksaisit tehdä kotitöitäkin paremmin, olisit iloisempi ja pirteämpi ja näkisit miehesikin paremmassa valossa.
Miehesi ei taida ollenkaan ymmärtää sitä kuinka väsynyt olet. Hänen päähänsä pitää saada iskostettua se tosiasia että sinä et saa nukuttua IKINÄ kuin max 2h kerrallaan. Väsymys on ihan yhtä kamala tunne töissä kuin kotonakin. Ei sitä loputtomiin jaksa!
Minun mielestäni olisi hyvä idea että vuoroöin hoitaisitte vauvaa. Kun olisi miehen "yöhoitovuoro", sinä nukkuisit eri huoneessa yksin, vaikka korvatulpat korvissa. Tämä ei tietenkään välttämättä toimi jos täysimetät vielä. Olisiko mahdollista että esim. viikonloppuisin saisit nukkua yöt rauhassa, tai aamulla nukkua pidempään?
Muista että teidänkin vauva kyllä aikanaan alkaa nukkua kokonaisia yöunia. Valvominen ei kestä loputtomiin. Tällä hetkellä sinä kuitenkin tarvitset apua ja lepoa. Miehesi on velvollinen auttamaan sinua!
Me ollaan tehty semmoinen työnjako että kun minä olen kotiäitinä, hoidan kaikki kotityöt ja lasten hoidon päivisin. Mies hoitaa oman päivätyönsä. Iltaisin kun mies tulee kotiin, hän hoitaa myös lapsiamme ja leikkii heidän kanssaan. Minä saan mennä jumppaan tai mihin milloinkin haluan. Yleensä menen vaan jumppaan kerran-pari viikossa. Hoidan kyllä kotityöt myös viikonloppuisin, koska meillä on juuri valmistunut omakotitalo ja täällä on kaikenlaista rakentamista vielä sekä sisällä että ulkona. Miehen kotityöt ovat siis niitä töitä =).
Olen monesti miettinyt että entä jos hän oppii liian hyvälle kun teen aina kaikki kotityöt ja ruuatkin...eihän tämä kuitenkaan mikään hotelli ole...ja olen sanonut hänelle että sitten aikanaan kun minäkin lähden takaisin päivätyöhöni, niin kotityöt ja ruuanlaitot jaetaan että molemmat tekee. Että jos ei onnistu niin sitten otan eron! Huh, aika rankkaa uhkailua mutta olenpahan ajoissa sanonut ja varoittanut. Mutta niin kauan kun olen kotona, hoidan kodin.
Ehkä teidänkin pitää tehdä yhdessä semmoiset selkeät pelisäännöt. Ensin kartoitatte (vaikka kirjoitatte paperille) työt mitä pitää tehdä, kuka ne tekee, missä tarvitsee apua. Voitte tehdä myös toisen lapun mihin kirjoitatte suurimmat ongelmat, esim. juurikin se väsymys.
Miettikää mihin haluatte käyttää aikaa. Tehkää semmoinen ympyrä johon lohkotte osioita: oma yksinäinen aika, parisuhteen aika, perheen yhteinen aika, työaika, nukkumisaika. Kaikelle pitäisi olla paikkansa. Kuinka paljon tilaa mikäkin osio ympyrästä tällä hetkellä vie? Tehkää semmoinen ihanneympyrä ja miettikää miten pääsisitte siihen tavoitteeseen.
Miehet on monesti semmoisia että puhuminen menee ihan kuuroille korville koska se aina kuulostaa nalkutukselta. Tällainen paperille kirjaus ja ympyröiden piirtäminen voi vähän auttaa asiaa =) liimaatte vaikka jääkaapin oveen ne laput!
Sitten, ystävälilnen lähestyminen toimii paremmin kuin hyökkäävä. Kerro mitä tarvitset äläkä pelkästään moiti miestä laiminlyönneistä. Keskity haluamisiin ja tarpeisiin.
Parisuhde kokee melkoisen kriisin vauvan syntymän jälkeen. Varmasti se ottaa oman aikansa että elämä asettuu uomiinsa. Tärkeintä on vaan luoda yhteiset pelisäännöt minkä mukaan toimitaan. Puhukaa puhukaa ja kirjoittakaa. Kukaan ei ole ajatustenlukija, varsinkaan mies ;D
Tsemppiä!!! Ootte ajatuksissa! ja näytä tämä minunkin vastaus sille miehellesi!!
Ois kiva jos joku mukava kotitöissä ja lastenhoidossa auttavainen perheenisäkin vastaisi tähän viestiin niin saadaan yhdessä taottua järkeä aloittajan miehen päähän. =)
Minä huomasin jo raskausaikana, että ton miehen kanssa ei tästä tule mitään. Sitä ennen kaikki oli loistavaa, mutta kun tulin raskaaksi mies alkoi "kiukuttelemaan", ja elämä oli ihan sietämätöntä. Tiesin, että yhteiselämämme tulee loppumaan jossakin vaiheessa.
Sain tehdä kaikki yksin, mutta ainoa mikä piti minut järjissäni kaiken väsymyksen keskellä oli se, että nukuin lauantaisin melkein koko päivän. Heräsin toki lauantai aamuna aikaisin kuudelta, kun lapsella oli ikävä kyllä tapana herätä. Mutta kun mies (ex-mies nyt siis) suostui heräämään, työnsin lapsen hänelle, laitoin makuuhuoneen oven kiinni ja NUKUIN. Ja heräsin vasta joskus iltapäivällä laittamaan ruokaa.
Tietysti olin väsynyt aina, mutta se lauantai nukkuminen auttoi selviämään kaikesta edes joten kuten.
Tuttua täälläkin.
Sovimme mieheni kanssa, että joka viikonloppu saan nukkua la tai su niin pitkään kuin huvittaa.
Usein nukuin puoleen päivään. Nyt on lasten harrastuksia tosin la ja su aamuisin..grrr...
Mutta tiedän, ettei minun tarvitse aina olla mukana ;) Nukkuminen on elinehto kaikille, myös suhteelle.
Joten, vaadi uniaikaa!!!
Miehet vedättää muuten loppuun...aina menoa, töitä yms. äkkinäistä, kun luottavat, että kyllä vaimo hoitaa...Ja sitten toteavat eron tullen kavereilleen (sivusta seuranut miehen kavereiden eroja): muija vaan paloi loppuu/sekos...
Tsemppiä!
meillä vauva kohta 6kk ja myös ollut todella huono nukkumaan päiväunia koko ajan. Ekat 3kk meni vauvaa kannellessa koska oli todella huono viihtymään missään muualla kuin sylissä ja useimmiten myös liikettä vaadittiin, ainakin jotta nukahti. Öisin vauva söi 1,5-2h välein noin 5kk ikään asti. Kiinteiden ruokien aloittaminen ja perhepedistä pinnasänkyyn siirtyminen helpotti hieman vauvan yösyömisiä jotka hoidin ja hoidan edelleen, imetän öisin 2 kertaa. Nyt tosin yöllä heräillään sitten muuten vaan ja jos vauva on hereillä, en osaa nukkua vaan jään kuuntelemaan tuleeko itku ja mitä tapahtuu... Päivisin oleminen on onneksi helpottunut paljon alusta kun vauva viihtyy sitterissä ja huovalla. Usein iltapäivisin (kun tuppaan väsähtämään ruuan ja ulkoilun päälle) sängyllä yhdessä köllötellään ja katsellaan kirjoja, leluja, tuulessa heiluvia oksia ikkunasta...
Mies ei paljoakaan hoida vauvaa, kuulema ottaa osaa enemmän sitten kun imetys loppuu. Nähtäväksi jää. Tosin nyt kun vauva selkeästi jo osoittaa kiintymystään, huomaan miehen terästäytyneen hoitamisessa jotta ei jäisi ihan rannalle ruikuttamaan. Meillä mies ihan avoimesti myöntää että vauvanhoito on kovaa puuhaa eikä hänestä olisi siihen, mikä - kummallista kyllä - on helpottanut mun oloa. Ainakin ymmärtää mitä minulta vaaditaan joka ikinen päivä ja yö, eikä lauo sellaisia kommentteja että "sähän olet kotona kaikki päivät, mikä on ongelma".
En ole vaatinut että mies osallistuisi yövalvomisiin yms. yöjuttuihin koska hänen täytyy jaksaa fyysisesti kuormittavassa työssä, välillä 12h päiviä, välillä kyllä lyhyitäkin päiviä, mutta kuitenkin. Vaikken saakaan nukkua päivisin (päiväunet on lyhyitä tai tapahtuvat liikkuvissa vaunuissa), ei minun tarvitse tehdä mitään korkealentoista (älkää ymmärtäkö väärin...vauvanhoito on työtä, mutta ei se mitenkään korkeata aivokapasiteettia tai huimaa fyysistä venymistä vaadi) joten pärjään väsyneenäkin. Olen itsekin huono nukkumaan päivisin, joten en osaa nukkua silloin kun esim. äitini tulee hoitamaan vauvaa. Joskus harvoin oma ja vauvan nukkumistarve osuu yksiin ja silloin otetaan 30min unet, mutta niistäkin tahtoo vain mennä enemmän sekaisin. Siis minä. Konstini on ollut mennä aina silloin tällöin 2-3 illan kuurina siinä yhdeksän paikkeilla nukkumaan. Yöunile valmistautuvaa vauvaa imettäessä alkaa itseäkin nukuttaa ja sitten vaan peitto korville... Pari tällaista pidempää (vaikkakin pätkissä nukuttua) yötä ja taas on hiukan helpompaa.
Voisiko sama toimia sinulla? Josko saisit edes sen verran enemmän unta, että voisit puhua asioista rakentavampaan sävyyn miehelle? tai onko teillä mahdollista jonkun muun (mummo tms.) tulla hoitamaan vauvaa että saisit nukuttua? Meillä mies ehdottaa helposti minun äitiäni hoitoavuksi itsensä sijaan ja siitäkin olen välillä kilahtanut (onhan vauva ensisijaisesti vanhempiensa hoidettava, eikö?, ei minun ja äitini), mutta mummon hoitoavulla voisi saada sen verran lepoa että jaksaisi setviä suhdeasioita kuntoon. Omalla kohdalla olen huomannut että vaikken nukkuisikaan, sängyllä löhöily vauvan kanssa freesaa jonkin verran, saahan edes kroppa lepoa (vrt. alkuajat kun piti laukata ympäri huushollia itkevä lapsi sylissä/olkapäällä).
Tuosta parisuhteen huonosta huomioimisesta tulee helposti kierre, siis "kerran tuo ei tajua mitään, en minäkään viitsi tehdä mitään". Ja tilanne pahenee koko ajan. Kohta on kuilu välissä, vaikkei todellakaan näin pitänyt käydä. Ja sitten se ero alkaa tulla mieleen yhä useammin.
Niin ja vauvan kasvu ja kehittyminen voi helpottaa myös tilannetta, meillä ainakin ero 4kk ja nyt liki 6kk iässä selvä. Unet päivisin edelleen lyhyehköjä, mutta vauva nukahtaa niille paremmin (=nopeammin ja omatoimisemmin, toki tassuttelua tarvii) ja päivärytmi on selkeämpi. Pinnäsängyssä nukkuminen aiemman perhepedin sijaan myös helottanut omaa väsymystä, saan nukuttua paremmin senkin 1,5 tuntia...
Tsemppiä!
Kiitos teille, jotka olette vastanneet. Tosi asiallisia ja kannustavia vastauksia, vaikka etukäteen ajattelin, että kuraa tulee kuitenkin niskaan.
Ekasta viestistä on nyt menty yöunien kannalta vieläkin huonompaan suuntaan. Olen saanut lapsen muutamana iltana nukahtamaan n. tuntia aikaisemmin kuin yleensä, että itse ehtisin syödä iltapalaa ja hoitaa muut iltatoimet rauhassa ja silti vielä ihmisten aikaan itsekin nukkumaan. Ihan mukavaa, kyllä, mutta sitten onkin taas herätty yöllä tunnin välein syömään ja jokaisen syöttökerran jälkeen tytön on saanut nukuttamalla nukuttaa uudelleen. Kuuden jälkeen ei sitten uni ole enää maistunutkaan ollenkaan. En enää saa itse nukuttua edes sitä pientä hetkeä syöttöjen ja nukuttamisen välillä, kun tavallaan tietää jo, että heti kun saa unen päästä kiinni, joutuukin jo heräämään uudestaan. Eikä päivällä nukkuminen vain onnistu vaikka vauva onkin nukkunut yllättävän hyvin päikkäreitään. Jotenkin silloinkin vain odottaa, että koska itkuhälyttimestä taas kajahtaa.
Onneksi mies on tällä viikolla mennyt vasta iltapäiväksi töihin, joten ollaan saatu sovittua, että ottaa vauvan mukaansa kahvinkeittoon herätessään ja hoitaa vaipanvaihdon, jolloin minä saan jäädä vielä hetkeksi huilaamaan. Se on auttanutkin yllättävän paljon, koska sängystä ylöspääsy ja vauvan aamutoimien hoitaminen rikkonaisen yön jälkeen on tavallaan kaikkein raskain hetki väsymyksen kannalta. (Vauva on allergikko ja atoopikko, joten aamutoimiin kuuluu ahkera rasvaaminen, jota vauva luonnollisesti inhoaa... ;) Päivä lähtee ihan eri tavalla käyntiin, kun on saanut nukkua tunninkin pidempään ja herätä omaan tahtiinsa.
Minä pyysin mieheltä anteeksi että olen ollut niin tyly ja yritin parhaani mukaan ja kauniisti selittää, miltä jatkuva yöheräily tuntuu ja mitä se teettää. Mieskin on tullut jonkin verran vastaan noiden aamutoimien tekemisen lisäksi. Taisi kerran jopa nukuttaa vauvan uudelleen yöllä... Nyt sovittiin, että mies nukkuu muutaman yön eri huoneessa, että saa varmasti nukkua rauhassa alkuyön ja jos vauva herää aikaisin eikä enää millään nukahda uudestaan, voin antaa hänet miehelle ja nukkua itse vielä vaikka seuraavaan syöttöön asti. Tällaista tiimityötä olen kaivannut ja tuntuu niiiiiin ihanalta, että mies on lopultakin valmis hiukan nipistämään omasta hyvinvoinnistaan minun hyväkseni. Toivottavasti pian helpottaa jo muutenkin eikä jouduttaisi kovin pitkäksi aikaa eri huoneisiin nukkumaan. Parin tunnin syöttövälikin olisi jo luksusta ja vaikuttaisi paljon.
Olen yksi sinulle vastanneista; kieltämättä sitä välillä jää miettimään, että mitä aloittajille kuuluu hetken päästä. Mukava kuulla että tilanne kohentunut työnjaon osalta. Olen samaa mieltä että välillä pienetkin tirsat piristää, tai just toi sängyllä makoilu, mistä edellä kirjoitin. Koitetaan jaksaa...krooh. :)