EN tiedä olenko ihan terve.
Kaikkia alkoi kun...
Minut raiskattiin puolitoista vuotta sitten 16 vuotiaana. Olin sinisilmäinen herkässä elämäntilanteessa ja päädyin väärien ihmisten pariin. :( ja ajauduin huonoon porukkaan jossa käytettiin huumeita yms. Minua käytettiin paljon hyväksi pari kuukautta, myös raiskauksia. Kohdeltiin kuin huoraa, vaikka en sellainen ole.
Pääsin piireistä onneksi pois. Ja noin vuosi sitten minua käytettiin taas hyväksi ollessani pitkästä aikaa kannabiksen vaikutuksen alaisena. Alkoholin vaikutuksen alaisena olin ollut jo viikkoja. Tässä vaiheessa minulla oli jo ihana poikaystävä jonka avulla raitistuin pian kokonaan. Minun ei olisi tullut mieleenikään pettää häntä, mutta hän syytti minua siitä mitä minulle tehtiin. Sitten sanoi, että mitäs olin muiden jätkien seurassa. Jos olisisin välittänyt hänestä, en kuulema olisi ollut edes heidän seurassaan, mutta ei asia niin yksinkertainen olekaan, en alun perin ollut heidän seurassaan. Asia oli onneksi nopeasti anteeksiannettu ja olemme taas yhdessä.
Mutta olen jatkuvasti muistellut tapauksia, itkeskellyt, välillä avautunut poikaystävälleni miltä tuntuu. Hän on tehnyt selväksi ettei syytä minua, vaikka aikoinaan syyttikin. Mutta välillä hän taas jollakin tapaa syyllistää, ja olen alkanut inhoamaan itseäni paljon. Olen monta kertaa päättänyt, että nyt unohdan menneet ja kaikkea, mutta ne palaavat mieleeni aina. Tuntuu, että käännyn yhä enemmän ja enemmän sisäänpäin. Olen lakannut pitämästä yhteyttä oikein keneenkään. Poikaystävän kanssa asutaan yhdessä, mutta hän käy kavereidensa kanssa usein jossain, minä en ikinä missään. Sydämeeni sattuu koko tilanne. Rakkaani ja viimeisin raiskaajani ottivat yhteen ja sitä todisti monta ihmistä... Raiskaaja väittää, että olisin tahtonut. Minua hävettää, että niin moni on kuullut tapahtuneesta, eikä kukaan kuitenkaan edes uskoisi minua. Enkä tahtoisi että kukaan olisi kuullut siitä... Osa minusta toivoo, että poikaystäväni ei olisi ottanut minua takaisin, niin tältä olisi vältytty. Vähän väliä mielessäni välähtelee se traumaattinen hetki. En pysty kuvailemaan miltä se tuntuu. Kärsin siitä niin paljon, ja lisäksi olen aivan varma että kaikki ajattelevat että olisin itse vain pettänyt rakastani ja väittänyt muuta. JA se hävettää aivan sanoin kuvaamattoman paljon. En kehtaa enää liikkua missään vaikka ennen oli tapana lähteä poikaystävän kanssa kaikkialle näkemään kavereita jne. Olen aivan yksin, kukaan ei tajua miten yksinäinen olenkaan, tavallaan tahtoisin vain olla yksin ettei tarvisi hävetä. Kukaan ei välitä.. Voipi olla, ettei nämä ongelmat ratkeaisi edes puhumalla.
Kaikkia alkoi kun...
Minut raiskattiin puolitoista vuotta sitten 16 vuotiaana. Olin sinisilmäinen herkässä elämäntilanteessa ja päädyin väärien ihmisten pariin. :( ja ajauduin huonoon porukkaan jossa käytettiin huumeita yms. Minua käytettiin paljon hyväksi pari kuukautta, myös raiskauksia. Kohdeltiin kuin huoraa, vaikka en sellainen ole.
Pääsin piireistä onneksi pois. Ja noin vuosi sitten minua käytettiin taas hyväksi ollessani pitkästä aikaa kannabiksen vaikutuksen alaisena. Alkoholin vaikutuksen alaisena olin ollut jo viikkoja. Tässä vaiheessa minulla oli jo ihana poikaystävä jonka avulla raitistuin pian kokonaan. Minun ei olisi tullut mieleenikään pettää häntä, mutta hän syytti minua siitä mitä minulle tehtiin. Sitten sanoi, että mitäs olin muiden jätkien seurassa. Jos olisisin välittänyt hänestä, en kuulema olisi ollut edes heidän seurassaan, mutta ei asia niin yksinkertainen olekaan, en alun perin ollut heidän seurassaan. Asia oli onneksi nopeasti anteeksiannettu ja olemme taas yhdessä.
Mutta olen jatkuvasti muistellut tapauksia, itkeskellyt, välillä avautunut poikaystävälleni miltä tuntuu. Hän on tehnyt selväksi ettei syytä minua, vaikka aikoinaan syyttikin. Mutta välillä hän taas jollakin tapaa syyllistää, ja olen alkanut inhoamaan itseäni paljon. Olen monta kertaa päättänyt, että nyt unohdan menneet ja kaikkea, mutta ne palaavat mieleeni aina. Tuntuu, että käännyn yhä enemmän ja enemmän sisäänpäin. Olen lakannut pitämästä yhteyttä oikein keneenkään. Poikaystävän kanssa asutaan yhdessä, mutta hän käy kavereidensa kanssa usein jossain, minä en ikinä missään. Sydämeeni sattuu koko tilanne. Rakkaani ja viimeisin raiskaajani ottivat yhteen ja sitä todisti monta ihmistä... Raiskaaja väittää, että olisin tahtonut. Minua hävettää, että niin moni on kuullut tapahtuneesta, eikä kukaan kuitenkaan edes uskoisi minua. Enkä tahtoisi että kukaan olisi kuullut siitä... Osa minusta toivoo, että poikaystäväni ei olisi ottanut minua takaisin, niin tältä olisi vältytty. Vähän väliä mielessäni välähtelee se traumaattinen hetki. En pysty kuvailemaan miltä se tuntuu. Kärsin siitä niin paljon, ja lisäksi olen aivan varma että kaikki ajattelevat että olisin itse vain pettänyt rakastani ja väittänyt muuta. JA se hävettää aivan sanoin kuvaamattoman paljon. En kehtaa enää liikkua missään vaikka ennen oli tapana lähteä poikaystävän kanssa kaikkialle näkemään kavereita jne. Olen aivan yksin, kukaan ei tajua miten yksinäinen olenkaan, tavallaan tahtoisin vain olla yksin ettei tarvisi hävetä. Kukaan ei välitä.. Voipi olla, ettei nämä ongelmat ratkeaisi edes puhumalla.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.