Yllättäen päähäni pälkähti ajatus, että voisiko minulla olla kaksisuuntainen mielialahäiriö. Toivottavasti kotidiagnoosini ei ole lähelläkään oikeaa, sillä enhän tiedä koko asiasta yhtään mitään. Tällä hetkellä olen lähes maaninen. Mielessä on koko ajan tuhat asiaa. Töitä teen noin 16-tuntisia päiviä ja nukkumisesta ei tule mitään. Elämä on hienoa, kaikki onnistuu, minä osaan ja pystyn mihin vain, suunnitelmia on pilvin pimein ja järjellä ajateltuna ymmärrän, ettei niiden toteuttaminen ole mahdollista, mutta silti tavallaan "uskon" niihin ja teen asioita toteuttaakseni niitä. Joudun jatkuvasti palauttamaan itseäni maan pinnalle ja yrittämään selittää itselleni, että olen vain ihminen enkä pysty yliluonnollisiin suorituksiin. Alkoholi kiinnostaa koko ajan ja aivan liikaa, joskin pidän todella väkisin itseäni sen verran siitä erossa, että juomiseni pysyy kohtuudessa. Tällainen olen ollut koko kesän, jostain toukokuusta lähtien.
Muistan jostain kaukaisuudesta ajan, jolloin vain makasin sängyssä tai ainakin vain halusin sitä. Vääntäydyin väkisin tekemään sen, mikä pakollista on. En oikein käynyt töissä (oma yritys, joten työajat ovat vapaat), en tehnyt käytännössä mitään kotitöitä. Pohdin itsemurhaa. En viihtynyt lasteni seurassa tai en yleensä keksinyt yhtäkään asiaa, mitä voisin haluta tehdä. Tämä tuntuu käsittämättömän ihmeelliseltä ja kaukaiselta, mutta kun ihan kalenteria lukee, niin se oli viime kevättalvella, tammi-huhtikuussa.
Tämä nykyinen vaihe on upea. Voisin mielelläni elää lopun elämäni tällä tavalla. Tosin järki taas sanoo, ettei se voi olla mahdollista, koska tarvitseehan ihminen varmasti enemmän unta kuin pari tuntia yössä. Mitä seuraavaksi tapahtuu? Putoanko kerralla taas takaisin tuollaiseen depressioon? Vai voiko tämä olla vain jotain muuta? Miten tästä selviää?
Mainittakoon, että koko elämäni muistan noita tappofiiliksiä (jotka kestävät kuukausia) ja näitä adhd-fiiliksiä, jolloin on vauhti päällä. Minusta vain kumpikaan ei ole aikaisemmin ollut yhtä voimakas kuin nyt tänä vuonna. Ja toisaalta jotain normaaleiksikin laskettavia kausia on ollut.
Tuntuuko tällainen tutulta?
Muistan jostain kaukaisuudesta ajan, jolloin vain makasin sängyssä tai ainakin vain halusin sitä. Vääntäydyin väkisin tekemään sen, mikä pakollista on. En oikein käynyt töissä (oma yritys, joten työajat ovat vapaat), en tehnyt käytännössä mitään kotitöitä. Pohdin itsemurhaa. En viihtynyt lasteni seurassa tai en yleensä keksinyt yhtäkään asiaa, mitä voisin haluta tehdä. Tämä tuntuu käsittämättömän ihmeelliseltä ja kaukaiselta, mutta kun ihan kalenteria lukee, niin se oli viime kevättalvella, tammi-huhtikuussa.
Tämä nykyinen vaihe on upea. Voisin mielelläni elää lopun elämäni tällä tavalla. Tosin järki taas sanoo, ettei se voi olla mahdollista, koska tarvitseehan ihminen varmasti enemmän unta kuin pari tuntia yössä. Mitä seuraavaksi tapahtuu? Putoanko kerralla taas takaisin tuollaiseen depressioon? Vai voiko tämä olla vain jotain muuta? Miten tästä selviää?
Mainittakoon, että koko elämäni muistan noita tappofiiliksiä (jotka kestävät kuukausia) ja näitä adhd-fiiliksiä, jolloin on vauhti päällä. Minusta vain kumpikaan ei ole aikaisemmin ollut yhtä voimakas kuin nyt tänä vuonna. Ja toisaalta jotain normaaleiksikin laskettavia kausia on ollut.
Tuntuuko tällainen tutulta?
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.