Ootteko hei, Te 50 - 65 -vuotiaat samaa mieltä kanssani, että mahdotonta ja vaivalloista olisi sormia uusia ystävyyksiä tässä iässä! Tarkoitan nyt vain ystävyyksiä, en seurusteluja. Itse viihdyn ja voin kai kohtuu hyvin yksinään (vihdoin!), kuten koko ikäni olenkin elänyt. Välillä ajattelen, että olisiko jotenkin piristävämpää, että olisi läheinen ystävä tai kaksi, joiden/jonka kanssa kokisi asioita, keskustelisi usein. Olen kohdallani jättänyt taakse todella monia vanhoja syvällisiä ystävyyssuhteita, koska ne ovat käyneet taakoiksi, mitä en tässä enempää selitä. On ollut pakko etäännyttää ja kuin jättää. Ikävä tilanne, mutta jokin ei enää vanhemmiten skulaa. Esimerkiksi kertomusten aiheiksi tuppaa tulemaan vain sairaudet/vaivat. Ei, se ei ole hyväksi.
Kun ja jos joskus on tarjolla ystävä, kuten hiljattain sanoi joku, että mentäisiinkö joskus yhdessä kävelylle... Niin, mulle siitä tulee heti kauhea 'tehtävä', en jaksa tutustua hänen elämäntarinaansa, en jaksa kertoilla omaa monimutkaista juttua miten tähän on tultu... Tuntuu tehtävältä, että tarvitsisi alkaa kuunnella ihan uutta ihmistä ja tarvitsisi (väärinkäsitytenkin) jälkeen osata kuvata itseään tuolle toiselle... Sehän kestäisi 20 vuotta! Tämmöinen 'vaade' tulee mielestäni eteen syvällisellä, pohtivalla, isoja asioita seuraavalla ihmisellä.
Olen päätynyt siihen, että harjoittelen jo nyt totaalista yksinoloa ja puhumattomuuttakin, koska se kuitenkin sitten oikeasti vanhana on edessä, jos elää. Harjoitan tilannetta nyt, kun vielä olen pirteä ja vapaa kulkemaan. Ystävyyden solmiminen uuden ihmisen kanssa ei kyllä enää toimi? Ennen se oli helppoa. Eikä taatusti vanhainkodissakaan, toimi. Mikä tässä mättää? Käykkö tässäkin niin, että tulee kriittisesti ja heti kättelyssä kokee, että 'en taida jaksaa tota'. Apua.
Tulee tunne kuin kiintiö ystävistä ja tuttavista koko pitkän elämän ajalta olisi totaalisesti täyttynyt. - Vaihdoehdoksi jää, että jatkaa itsekseen oloa ja menoa elämänsä loppuun. Lopulta, vaivattominta. Mitä sanot? Tämmöinen tilanne tulee ihmisillä, jotka eivät ikinä ole olleet ryhmäihmisiä tyyliin, hei, meillä on kivaa kimpassa. Enemmän nyt puhun kahdenkeskisestä ystävyydestä.
Kun ja jos joskus on tarjolla ystävä, kuten hiljattain sanoi joku, että mentäisiinkö joskus yhdessä kävelylle... Niin, mulle siitä tulee heti kauhea 'tehtävä', en jaksa tutustua hänen elämäntarinaansa, en jaksa kertoilla omaa monimutkaista juttua miten tähän on tultu... Tuntuu tehtävältä, että tarvitsisi alkaa kuunnella ihan uutta ihmistä ja tarvitsisi (väärinkäsitytenkin) jälkeen osata kuvata itseään tuolle toiselle... Sehän kestäisi 20 vuotta! Tämmöinen 'vaade' tulee mielestäni eteen syvällisellä, pohtivalla, isoja asioita seuraavalla ihmisellä.
Olen päätynyt siihen, että harjoittelen jo nyt totaalista yksinoloa ja puhumattomuuttakin, koska se kuitenkin sitten oikeasti vanhana on edessä, jos elää. Harjoitan tilannetta nyt, kun vielä olen pirteä ja vapaa kulkemaan. Ystävyyden solmiminen uuden ihmisen kanssa ei kyllä enää toimi? Ennen se oli helppoa. Eikä taatusti vanhainkodissakaan, toimi. Mikä tässä mättää? Käykkö tässäkin niin, että tulee kriittisesti ja heti kättelyssä kokee, että 'en taida jaksaa tota'. Apua.
Tulee tunne kuin kiintiö ystävistä ja tuttavista koko pitkän elämän ajalta olisi totaalisesti täyttynyt. - Vaihdoehdoksi jää, että jatkaa itsekseen oloa ja menoa elämänsä loppuun. Lopulta, vaivattominta. Mitä sanot? Tämmöinen tilanne tulee ihmisillä, jotka eivät ikinä ole olleet ryhmäihmisiä tyyliin, hei, meillä on kivaa kimpassa. Enemmän nyt puhun kahdenkeskisestä ystävyydestä.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.