Taas tulee se tunne, ihan kuin tukehtuisi. Olen kai sitten yksinäinen, pitää myöntää. Vaikka vieressä onkin seurustelukumppani, niin silti jotain tuntuu puuttuvan. Ikinä ei ole ollut mitään sydänystäviä, joskus ollut hyviä kavereita mutta välit katkenneet syystä tai toisesta. Nyt tuntuu ettei ole ketään muuta kuin poikaystävä. Ei, en ole mikään himotakertuja joka haluaa tukahduttaa poikaystävän rakkaudella ja viettää tämän kanssa aikaa 24/7 ... pikemminkin asia on toisinpäin. Poikaystävä haluisi viettää suunnilleen kaiken aikansa kanssani eikä näytä kyllästyvän ikinä/näytä haluavansa omaa aikaa. Minä taas nimenomaan haluisin enemmän omaa aikaa, mutta mitä mä sillä teen?? Ei ole ketään kenen kanssa viettää aikaa, muuta kuin jotain epämääräisiä tuttuja/kännikavereita joiden kanssa en edes osaa jutella luontevasti. Jotenkin tuntuu, että sitten pakoilen sinne poikaystävän kainaloon tätä yksinäistä tunnetta enkä edes pysty tekemään asialle mitään.
Olen koko elämäni yrittänyt etsiä samanhenkisiä ihmisiä, mutta onnistunut pilaamaan kaiken tai muuten vain ärsytän kaikkia. Eniten viihdyn poikien seurassa ja siitäkös tuli ongelmia kun se hyvä kaveri sitten aina ihastui muhun. EIEI. Varsinkin tytöillä tuntuu olevan vahvat ennakkoluulot minua kohtaan, saanut aina kuulla vaikka mitä ilkeyksiä joiden takia melkein pelkään kaikkia vähänkin ilkeän tuntuisia muijia ja luulen että selän takana kaikki jauhaa p#skaa. Pienenä se oli lähinnä sitä, että olin ruma, nykyään kai sitä, että koska olen ihan nätiksi kehuttu, niin vaikutan kai leuhkalta, diivalta ja itsekeskeiseltä. Tosiasiassa olen hyvin huono itsetuntoinen ja surullinen, itseeni tyytymätön ja katkera. Jos hetkittäin satun olemaan onnellinen siitä mitä olen, sekin on väärin. Pelkään myös sosiaalisia kontakteja jonkun verran, jonka takia saatan vaikuttaa varmaan vihaiselta ja siltä ettei mua kiinnosta yhtään. Tosiasiassa janoan sosiaalisia kontakteja ja sitä että jotain kiinnostaisi jutella mun kanssa ja muodostaa ystävyyssuhde. Edellinen hyvä kaveruussuhde katkesi siihen, etten kyennyt tulla kotoolta pois. Kamalat paineet sen suhteen miltä näytän ja seurustelun myötä kuvittelin rumentuneeni ja ettei ketään enää kiinnosta jutella tai mitään. Siltä se kyllä tuntuukin jos nykyään yritän jonnekin mennä. Tuntuu että olen näkymätön.
Ennen seurustelua olin ihme kyllä jonkun verran edes sosiaalinen. Kirjaimellisesti pakotin itseni pelottaviin tilanteisiin ja siinä samalla itsetunto edes hieman kohosi. Menemisestä tuli tuttu juttu, siis baariin menemisestä. Muuten sitten kaikki muu meneminen kyllä jännitti. Kun pitikin olla selvänä ja oikeasti jutella jonkun kanssa, niin hittovie ei siitä tullut mitään. Varmaan joka ikinen ihminen ajattelee, että olen ujo tuppisuu. Mutta kun en miellä olevani ujo. En vain yksinkertaisesti keksi kaikkien kanssa jauhettavaa, joidenkin kanssa ei ole mitään yhteistä. Jos tunnen olevani epätervetullut tai muuten vaan epävarma olo, on turha odottaa että juttelisin paljoakaan. Joidenkin kanssa sitten juttua tuleekin ja pystyn olemaan melkein oma itseni, koska heidän olemuksensa on lämmin ja hyväksyvä enkä mieti ihan niin paljoa mitä puhun ja teen. Mutta kai jotenkin olen masentunut lisää siitä, että seurustelun myötä baareilu on vähentynyt dramaattisesti. Jotenkin tuntuu, että se olis toista kohtaa väärin, eikä se tunnu enää yhtä hyvältä. Ehkä ihan hyvä, koska ei ole tervettä että on kavereita vain kännissä. Tosin nyt ei ole ketään. Jeejee. Mihinkään ei uskalla/kehtaa mennä. Jotenkin tunnun syyttävän kumppaniani tästä, vaikka eihän hän ole mitään tehnyt. Itseasiassa hän on antanut minulle niin paljon, että mun pitäis olla kiitollinen. Mutta ei, minä vain mietin että olempa yksinäinen jne. Jotenkin kun toinen on siinä vieressä kokoajan, niin siitä tulee yhtä arkinen kuin hammasharja ja välillä haluaa jotenkin erkaantua toisesta hieman. Sekin tässä suututtaa kun ajattelin tämän suhteen olevan yhtä vaahtokarkkia, kuin elokuvissa. Nääh, se on se alkuhuuma ja kun se katoaa niin taas kyllästyn ja masennun ja kaipaan sitä omaa tilaa. Ei pitäisi. En vain osaa nähdä enää toista niin romanttisessa valossa ja sekin ahdistaa. Joku varmaan sanoo, että hommaa niitä ystäviä ja plaaplaa harrastuksia. Mutta ei se vaan onnistu! En jaksa enää yrittää, ei kukaan vaan tajua mua millään tasolla tai jaksa katsella mun naamaa. Ehkä olen jäänyt paitsi sosiaalisista taidoista. Enkä yksinkertaisesti jaksa edes yrittää. Kaikilla muilla on kavereita ja ystäviä pilvin pimein, kai olen jotenkin friikki sisältä. Olen ihan väsynyt ja parisuhdekin on kohta pelkkää kiukuttelua.
Plaah. :(
Olen koko elämäni yrittänyt etsiä samanhenkisiä ihmisiä, mutta onnistunut pilaamaan kaiken tai muuten vain ärsytän kaikkia. Eniten viihdyn poikien seurassa ja siitäkös tuli ongelmia kun se hyvä kaveri sitten aina ihastui muhun. EIEI. Varsinkin tytöillä tuntuu olevan vahvat ennakkoluulot minua kohtaan, saanut aina kuulla vaikka mitä ilkeyksiä joiden takia melkein pelkään kaikkia vähänkin ilkeän tuntuisia muijia ja luulen että selän takana kaikki jauhaa p#skaa. Pienenä se oli lähinnä sitä, että olin ruma, nykyään kai sitä, että koska olen ihan nätiksi kehuttu, niin vaikutan kai leuhkalta, diivalta ja itsekeskeiseltä. Tosiasiassa olen hyvin huono itsetuntoinen ja surullinen, itseeni tyytymätön ja katkera. Jos hetkittäin satun olemaan onnellinen siitä mitä olen, sekin on väärin. Pelkään myös sosiaalisia kontakteja jonkun verran, jonka takia saatan vaikuttaa varmaan vihaiselta ja siltä ettei mua kiinnosta yhtään. Tosiasiassa janoan sosiaalisia kontakteja ja sitä että jotain kiinnostaisi jutella mun kanssa ja muodostaa ystävyyssuhde. Edellinen hyvä kaveruussuhde katkesi siihen, etten kyennyt tulla kotoolta pois. Kamalat paineet sen suhteen miltä näytän ja seurustelun myötä kuvittelin rumentuneeni ja ettei ketään enää kiinnosta jutella tai mitään. Siltä se kyllä tuntuukin jos nykyään yritän jonnekin mennä. Tuntuu että olen näkymätön.
Ennen seurustelua olin ihme kyllä jonkun verran edes sosiaalinen. Kirjaimellisesti pakotin itseni pelottaviin tilanteisiin ja siinä samalla itsetunto edes hieman kohosi. Menemisestä tuli tuttu juttu, siis baariin menemisestä. Muuten sitten kaikki muu meneminen kyllä jännitti. Kun pitikin olla selvänä ja oikeasti jutella jonkun kanssa, niin hittovie ei siitä tullut mitään. Varmaan joka ikinen ihminen ajattelee, että olen ujo tuppisuu. Mutta kun en miellä olevani ujo. En vain yksinkertaisesti keksi kaikkien kanssa jauhettavaa, joidenkin kanssa ei ole mitään yhteistä. Jos tunnen olevani epätervetullut tai muuten vaan epävarma olo, on turha odottaa että juttelisin paljoakaan. Joidenkin kanssa sitten juttua tuleekin ja pystyn olemaan melkein oma itseni, koska heidän olemuksensa on lämmin ja hyväksyvä enkä mieti ihan niin paljoa mitä puhun ja teen. Mutta kai jotenkin olen masentunut lisää siitä, että seurustelun myötä baareilu on vähentynyt dramaattisesti. Jotenkin tuntuu, että se olis toista kohtaa väärin, eikä se tunnu enää yhtä hyvältä. Ehkä ihan hyvä, koska ei ole tervettä että on kavereita vain kännissä. Tosin nyt ei ole ketään. Jeejee. Mihinkään ei uskalla/kehtaa mennä. Jotenkin tunnun syyttävän kumppaniani tästä, vaikka eihän hän ole mitään tehnyt. Itseasiassa hän on antanut minulle niin paljon, että mun pitäis olla kiitollinen. Mutta ei, minä vain mietin että olempa yksinäinen jne. Jotenkin kun toinen on siinä vieressä kokoajan, niin siitä tulee yhtä arkinen kuin hammasharja ja välillä haluaa jotenkin erkaantua toisesta hieman. Sekin tässä suututtaa kun ajattelin tämän suhteen olevan yhtä vaahtokarkkia, kuin elokuvissa. Nääh, se on se alkuhuuma ja kun se katoaa niin taas kyllästyn ja masennun ja kaipaan sitä omaa tilaa. Ei pitäisi. En vain osaa nähdä enää toista niin romanttisessa valossa ja sekin ahdistaa. Joku varmaan sanoo, että hommaa niitä ystäviä ja plaaplaa harrastuksia. Mutta ei se vaan onnistu! En jaksa enää yrittää, ei kukaan vaan tajua mua millään tasolla tai jaksa katsella mun naamaa. Ehkä olen jäänyt paitsi sosiaalisista taidoista. Enkä yksinkertaisesti jaksa edes yrittää. Kaikilla muilla on kavereita ja ystäviä pilvin pimein, kai olen jotenkin friikki sisältä. Olen ihan väsynyt ja parisuhdekin on kohta pelkkää kiukuttelua.
Plaah. :(
Vastaukset 6
Vanhimmat
Ootkos mistä päin ja minkä ikäinen?
no kirjoitaa ainakin osaat
Kiva kun ihmisillä on jotain järkeviä mielipiteitä :)) ihan helpotti nyt oikein. Justjoo. Miksi edes vaivautuu laittamamaan jotain, missä ei ole mitään pointtia tai tulee tänne vähättelemään muiden ongelmia. Hohhoijaa. Vaikka kuulostais kuinka tyhmältä, niin ehkä aloittajalla on henkisesti todella huono olo. !
Hei, söpöliini
Tosiaan, itseäsi sinä osaat ilmaista. Siitä on hyvä jatkaa. Josset jo sitä harrastakin, niin suosittelen kokeilemaan itselle kirjoittamista, jos sinulle tulee koskaan sellaista impulssia. Siinä saa oman kirjallisen ilmaisutaitonsa valjastettua itsensä kehitykseen.
Se mikä minulle varsinaisesti tuli mieleen on, että haksahdatko vanhanaikaiseen ja haluat muitakin järjestelyssä, jossa olet jokseen sitoutunut vain yhteen? Kuten arveletkin, turhaa tosiaan olla kumppanille katkera, jos häneltä et saa jotain mitä tahtoisit, tai jopa joudut sietämään jotain mitä et tahdo, ei hän sinun katkeruudellasi miksikään muutu. Sinun katkeruudellasi voit muuttua vain sinä itse. Sitten ei auta kuin hakea sitä jotain muualta (tai rauhaa yksinäisyydestä) ja, jos se on ristiriidassa suhteenne kanssa, kunniallisuuden nimissä ryhdistäydyttävä ja sanottava että et ehkä voi jatkaa seurustelua ainakaan sellaisena kuin toinen ehkä näkee suhteenne.
Ilmaiset mukavasti mm. nöyryyttä, mikä on tosiaan hyvä asenne sikäli kuin ongelmissa saattaa olla kyse omasta keskenkasvuisuudestasi. Tämä nyt on pelkkä omaan elämääni pohjautuva esimerkkiheitto, mutta jos vaikkapa tahtoisit vielä nauttia muiltakin osaksesi tulevasta kosiskelusta ja katsoa minkälaisia miehiä oikein on olemassa, niin ehkä et ole valmis sitoutumaan. Minä olen itsekin jotain saman tapaista huomiota naisilta hakenut, enkä edelleenkään ole valmis sitoutumaan pelkästään kehenkään tiettyyn vaan koetan tutustua mahdollisimman monenlaisiin ennen kuin päätän kuka tai mikä on lempityyppiäni.
Tämmöinen kenties saisi ollakin jotain vaahtokarkkimaista. Olen aina ollut vakava, suorastaan vanhoillinen, ja siksi jotain kepeyttä tavoittelenkin. Nyt pyrin siihen, ettei homma pääse liian nopeasti kehittymään liian raskaaksi, etenkään kirjaimellisesti, ja siksi pidättäydyn kokonaan pitkälle menemisestä - pitkät katseet ja ehkä hiuksien sipaisu riittäköön minulle pitkään. Kai tämäkin vaihe on käytävä rehellisesti ja kunnolla läpi ennen kuin on valmis päästämään irti muiden ihailusta. Huumankin kokenena uskon, että huuma on vain maanista harhaa, joka johtaa pettymyksiin varmasti kuin kohtalo, ja että oikeat hyvät löydöt tehdään rauhassa tutustumalla ja tosiseikat puhtaasti hyväksymällä, vapaana katkeruudesta ja epärealistisista toiveista.
Mitä sinä söpöliinittelet täällä varattuja naisia?!
“haksahdatko vanhanaikaiseen…?” “Sitten ei auta kuin hakea sitä jotain muualta…” ?!!? Vitun pervo, mene ahdistelemasta siitä herkässä tilassa olevaa naista! Ei hän valitellut huonoa kumppania, jolle hakisi tässä korvaajaa sinunkaltasesta verkkohuorasta. Painu vittuun vessanpyttypsykologioinesi vitun keskenkasvuinen huora!
Ehkä toi "söpöliini" meni jo vähän mauttomaksi, mutten ehkä sanoisi että tuo teksti oli täyttä roskaa. Olen varmasti keskenkasvuinen kakara ja tuntuu oudolta olla 20 vee. Eihän se ole ikä eikä mikään, mutta jos henkisesti on ihan 17 niin ei ehkä hyvin mene. Tai sitten se on ihan normaalia. Varmaan aikuistuminen pelottaa vaan ja yrittää vaipua takas lapsuuteen ja helppouteen. En silti halua päästä helpolla tässä suhteessani, koska välitän toisesta paljon. Tiedän, että sinkkuna vain kaipaisin seurustelua ja toisen kosketusta ja lämpöä, sitä että joku rakastaa. Sinkkuna lähti mopo käsistä, varsinkin kun täytti samaan aikaan 18. Halusin niin epätoivoisesti rakkautta, että mua loukkasi monetmonet miehet. Yäk, ei edes tee mieli muistaa. Nyt kun taas seurustelen, jotenkin kaipaan sitä "villiä" ja tyhjää menoa. Nyt näillä silmillä se tuntuu hienolta, mutta sitten kun sen taas kokisi, niin varmasti vain haluisin tappaa itseni. Mutta ihminen ei kai oo ikinä tyytyväinen mihkään. Mulla on nyt se mitä halusin, tosin nyt puuttuu edelleen ne kaverit ja ystävät. Ehkä mussa on jotain vikaa, tai sitten vain olen erilainen. Tai sitten en vain yksinkertaisesti kaipaa kenenkään seuraa, koska niin monesti on joku loukannut ja hylännyt, tai ei vain ole yksinkertaisesti välittänyt. Mennyt maku ihmisiin. Ei mulla ole voimia ylläpitää ihmissuhteita, lähinnä huonon itsetunnon vuoksi. En siksi osaa olla rentoa seuraa, vaan pistän ulkonäköni kaiken edelle ja rajoitan siksi menojani. (kesällä esim en olis voinut mennä uimaan ja siitä baariin tms. koska ei rannalle voi meikata kunnolla ja baarissa pitää olla täydet tällingit ja ynnä muuta tämmöistä pinnallista paskaa) Vertailen itseäni jatkuvasti muihin ihmisten ilmoilla. Yksin kotona taas uskon olevani kaunis ja kuuma pakkaus. Se kaikki rapisee pois kun astuu ovesta ulos.
Mutta yksi asia on mysteeri: Jos en pysty muodostamaan ystävyyssuhteita, niin miksi mulla on taito luoda rakkaussuhde?? Vaikka sekin on ollut helvetin vaikeaa, jotenkin rakkausmielessä kykenen päästämään ihmisen tarpeeksi lähelle. Ehkä siksi että toinen osoittaa nimenomaan haluavansa juuri minun seuraa ... hmmh.
Kirjoitan tunteitani ylös runojen muodossa, olen huomannut sen auttavan. Päiväkirjaakin on pidetty, mutta se ahdistaa kun sinne haluaa kirjoittaa aivan kaiken juuri niinkuin se on tapahtunut ja voisin kirjoittaa joka päivästä niin paljon ja jos joku päivä jää väliin alkaa ahdistaa. Tms.