jatkoa ensimmäiseen viestiini:
Poikaystävä haluaa olla mun kanssa koko ajan, me jatkuvasti joko tekstataan, mesetetään tai sitten ollaan toistemme luona. Se huolehtii niiin paljon.. Tuntuu että mulla on ollut mun poikaystäviin sellainen vaikutus, että ne alkaa loppujen lopuksi vaan murehtia mun tekemisiä ja elämä pyörii vaan mun ympärillä.. Se oikeasti tuntuu siltä. Mulla ei ole enää oikein muita kavereita kuin tuo poikaystävä. Laura muutti kauas toiselle paikkakunnalle, ei olla oikein pidetty yhteyttä enää, se on saanut kavereita ja muuta. Hyvin ei sillä kuitenkaan vielä mee..
Sain opiskelupaikan -09, en mennyt sinne. Esitin kaksi viikkoa käyväni sitä koulua, kunnes vanhemmat tajusivat. Asiasta juteltiin ja sain olla vuoden kotona, tein molempien työpaikkoissa hommia aina välillä. Sama juttu tapahtui taas tänä vuonna.. Mä vaan kammoan olla ihmisten kanssa tekemisissä niin paljon, varsinkin ilman ketään tuttua lähellä. En halua mennä edes kävelylle yksin. Koko elämä on aivan sekaisin, arkiset asiat ei onnistu. Kukaan ei tunnu tajuavan, että pelkään ihmisiä.
Olen 17-vuotias, vasta tän vuoden puolella oon alkanut tajuamaan, että mä tarvitsen apua. Oon tehnyt netissä testejä ja lukenut erilaisista "sairauksista". Beckin masennustestissä olen saanut tulokseksi vaikean masennuksen. Lisäksi olen melko varma, että mulla on sosiaalisten tilanteiden pelko. Kysykää ihmeessä lisää jos jotain kysyttävää tulee, olen itse aika poikki tän kirjoittamisen jälkee, kellokin on jo aika paljon.. Ongelma vaan on se, etten uskalla mennä vaan soittamaan aikaa jollekkin lääkärille tms. Ja jos vaikka uskaltaisin soittaa, en tiedä miten kaiken kertoisin. Otettaisiinko mua edes vakavasti? En tiedä.
Toivottavasti joku jaksaa tämän lukea ja ehkä jopa vastata. Viiminen niitti oli tänään se, kun vain turhauduin nii paljon, että aloin itkemään. Olen niin turhautunut itseeni, tiedostan pelkojen ja muiden "ongelmien" olevan turhia, en vain voi niille mitään.. Nyt tämä kaikki on vain pahentunut, kun en pääse kertomaan ongelmista kellekkään. Vanhempani ovat yrittäjiä, joten he ovat olleet koko elämäni ajan erittäin paljon poissa kotoa.. Olen nuorin lapsi perheessä, muut ovat jo yli 20-vuotiaita. Kuten aiemmin sanoin, kysykää jos kysyttävää on. Tämä jo hieman helpottaa, kun saa purettua jotain ulos pääkopasta..
Poikaystävä haluaa olla mun kanssa koko ajan, me jatkuvasti joko tekstataan, mesetetään tai sitten ollaan toistemme luona. Se huolehtii niiin paljon.. Tuntuu että mulla on ollut mun poikaystäviin sellainen vaikutus, että ne alkaa loppujen lopuksi vaan murehtia mun tekemisiä ja elämä pyörii vaan mun ympärillä.. Se oikeasti tuntuu siltä. Mulla ei ole enää oikein muita kavereita kuin tuo poikaystävä. Laura muutti kauas toiselle paikkakunnalle, ei olla oikein pidetty yhteyttä enää, se on saanut kavereita ja muuta. Hyvin ei sillä kuitenkaan vielä mee..
Sain opiskelupaikan -09, en mennyt sinne. Esitin kaksi viikkoa käyväni sitä koulua, kunnes vanhemmat tajusivat. Asiasta juteltiin ja sain olla vuoden kotona, tein molempien työpaikkoissa hommia aina välillä. Sama juttu tapahtui taas tänä vuonna.. Mä vaan kammoan olla ihmisten kanssa tekemisissä niin paljon, varsinkin ilman ketään tuttua lähellä. En halua mennä edes kävelylle yksin. Koko elämä on aivan sekaisin, arkiset asiat ei onnistu. Kukaan ei tunnu tajuavan, että pelkään ihmisiä.
Olen 17-vuotias, vasta tän vuoden puolella oon alkanut tajuamaan, että mä tarvitsen apua. Oon tehnyt netissä testejä ja lukenut erilaisista "sairauksista". Beckin masennustestissä olen saanut tulokseksi vaikean masennuksen. Lisäksi olen melko varma, että mulla on sosiaalisten tilanteiden pelko. Kysykää ihmeessä lisää jos jotain kysyttävää tulee, olen itse aika poikki tän kirjoittamisen jälkee, kellokin on jo aika paljon.. Ongelma vaan on se, etten uskalla mennä vaan soittamaan aikaa jollekkin lääkärille tms. Ja jos vaikka uskaltaisin soittaa, en tiedä miten kaiken kertoisin. Otettaisiinko mua edes vakavasti? En tiedä.
Toivottavasti joku jaksaa tämän lukea ja ehkä jopa vastata. Viiminen niitti oli tänään se, kun vain turhauduin nii paljon, että aloin itkemään. Olen niin turhautunut itseeni, tiedostan pelkojen ja muiden "ongelmien" olevan turhia, en vain voi niille mitään.. Nyt tämä kaikki on vain pahentunut, kun en pääse kertomaan ongelmista kellekkään. Vanhempani ovat yrittäjiä, joten he ovat olleet koko elämäni ajan erittäin paljon poissa kotoa.. Olen nuorin lapsi perheessä, muut ovat jo yli 20-vuotiaita. Kuten aiemmin sanoin, kysykää jos kysyttävää on. Tämä jo hieman helpottaa, kun saa purettua jotain ulos pääkopasta..
Vastaukset 1
Vanhimmat
Ota yhteyttä mielenterveystoimstoon esimerkiksi, kyllä kirjoittamasi perusteella tajuaa että tarvit apua. Masennus ainakin luultavasti on ja ehkä jotain muuta taustalla. Kun alkaa käymään psykologilla, niin eihän sitä yhellä kertaa saakaan kaikkea kerrottua, vyyhteä aletaan pikkuhiljaa purkamaan. Uskon että ottavat sinut terveyskeskuksessa vakavasti. Olet kumminkin nuori ja elämää edessä, sulla on hyvä hetki todellakin pysähtyä ja alkaa hakemaan apua, koska edessäsi on esim kouluttautuminen, ja kumminkin sen koulutuksen tarvit rakentaaksesi itsellesi hyvää tulevaisuutta. Ota siis yhteyttä terveyskeskukseen.