Kielletty kysymys

en ole,ainoa paniikki kerta oli ensimmäistä odottaessa kun kävi miettimään että loppuuko oma elämä sit tähän:):)lienee normaalia ajatuksen juoksua tuossa vaiheessa ja ohi menevää...
Mutta on varmasti tilanteita että joku ajattelee että oliko sittenkään hyvä idea lapsi tehdä,esim parisuhde hakoteillä,lapsi syntyy vaikeasti sairaana tms

Äitiys on ihanampaa kuin olisin koskaan uskonut. Toista tekisi kovasti mieli, mutta mies ei ole vielä innostunut. Esikoinen nyt 7,5kk.

Mmm...katuminen tarkoittaa mielestäni sitä, että jos nyt saisin päättää, tekisin toisin. Oon kyllä joskus ajatellu että elämä olisi ollut helpompaa ilman lasta ja haikailen menetettyä vapautta ja omaa tilaa. Mutta silti jos aikakoneella palaisin noin 1,5v. takaiseen aikaan tämän äitiys-tietämyksen kanssa, tekisin todennäköisesti ihan samoin. Eli, ei, en ole mielestäni katunut.

Esikoisen kohdalla en ole katunut vaikka raskasta välillä on ollut. Tämän toisen kanssa taas.. Pikkuinen on edelleen mahassa (rv15) ja välillä tulee sellaisia ajatuksia, että oliko liian aikaista (esikoinen nyt 9kk), miten pärjään kahden kanssa, mitä jos tällä toisellakin on samanlainen koliikki-itku-parku-sairastelu -alku kuin esikoisella, onko esikoinen mustasukkainen, tunteeko esikoinen etten välitä kun hoidan vauvaa, mitä teen kun täytyy lähteä synnyttämään ja joudun olemaan esikoisesta erossa, miten esikoinen suhtautuu jne. Paljon kysymyksiä.. Välillä kaduttaa välillä ei.. Riippuu ihan väsymyksen ja "vitutuksen" tasosta jos näin voi sanoa..

Olen kolmen lapsen äiti ja kotiäitinä olo on ollut elämäni parasta aikaa. Kaksi vanhinta lasta on jo aikuisia ja heidän kanssa vietin viisi vuotta kotona. Nuorimman kanssa vain kolme vuotta. Olen jo 50 ikäinen mutta jos saisin jotain menneessä muuttaa, tekisin useamman lapsen. Äitinä olo on siis ollut ihanaa silloin kun lapset olivat pieniä. Olen yhä äiti mutta rooli on muttunut. Vieläkin lapset ovat iso osa elämääni ja rikastuttavat sitä monella tavalla. Olen mielenkiintoisessa työssä, vapaa-aikaa on ja talouskin on kunnossa mutta en näistä asioista nauti niin kuin silloin kun paljon pienemmällä rahamäärällä, vähemmällä vapaa-ajalla jne. olin kotiäitinä.

Tänä iltana tulee Liviltä ohjelma vanhemmista, jotka katuvat perheen perustamista. Eli katuvia tosiaan on. Varmasti on hirveän vaikeaa myöntää asiaa edes itselleen.

Olen katunut sitä että ensimmäinen oli vahinko, emme olleet mieheni kanssa ehtineet olla kuin 1,5v yhdessä kun lapsi ilmoitti tulostaan..olimme tammikuussa muuttaneet yhteen kun helmikuun alussa teimme testin...Emme kerenneet tehdä mitään yhdessä, mitä pitempään lapsettomana olleet pariskunnat on ehtinyt, esim reissata, opiskella, toteuttaa unelmiaan yms mikä itselle on ollut tärkeää..
Olen myös monesti miettinyt miten paljon helpompaa kaikki olisi jos ei olisi lapsia..ja joskus mietin myöskin että "no onko nää nyt niin ihania mitä kaikki puhuu" mutta kyllä ne on

mutta mietin usein kun olen oikein väsynyt että miten helppoa olisikaan jos olis vaan yks lapsi. meillä on kaks, toinen 1v 8kk ja toinen 6kk. esikoinen on niin kiltti ja herttanen, sen kanssa oleminen on hauskaa ja helppoa, mutta vauva pistää arkeen vipinää. Olis toden totta miljoona kertaa helpompaa ilman toista lasta, mutta en silti kadu että toinen tehtiin, rakastan häntä

nuoren äitinä kerron. En voi sanoa, että olisin katunut. Mutta esikoisen syntymän jälkeen kärsin jonkinlaiesta ahdistuksesta tai masennuksesta. Elämänmuutokseen ei osannut valmistautua vaikka lapsi oli toivottu ja odotettu. Olin jo 31 vuotias. Tuolloin välillä ajattelin, miten tämän paketin saisi palautettua tai mitä voisin tehdä, jotta elon sen hetkinen rajoittuneisuus helpottaisi.

Toisen lapsen syntymän jälkeen oli samanlaista hetken aikaa. Ja välillä lasten ollessa leikki-ikäisiä. Joskus aamulla eka ajatus oli, kunpa pian olisi ilta ja menisivät nukkumaan ja saisin olla rauhassa.

Mutta varsinaista katumusta en ole tunnistanut. Nyt kasvaa kaksi selväjärkistä nuorta aikuiseksi. parhaita kiitoksia olen heiltä saanut, kun eräissä juhlissa julkisesti kiittivät äitiään.

Täytyy sanoa että en ole katunut.
Esikoisen kanssa on ollut välillä tosi vaikeaa, mutta en silti ole katunut hänen saamistaan. Enemmän olen pohtinut omaa osaamistani ja katunut etten ole osannut pyytää apua hänen kasvattamiseensa.
Lapsia on yhteensä 3.

Muutaman päivän. Silloin kun ultrassa näkyi että meille on tulossa kaksoset. Yksikin lapsi ois ollut ISO juttu, ja se, että lapsia oli tulossa kaksi kerralla, tuntui katastrofilta. Tilannetta ei helpottanut se että ihmisten raskaus"onnittelut" olivat lähinnä taivastelua ja kauhistelua miten kamalaa elämästä tulee kahden vauvan kanssa. (Mikä on muuten aivan järjettömän tökeröä mutta valitettavan yleistä käytöstä tulevia vanhempia kohtaan. )

Ei kaduta enää. En olisi ikinä uskonut että kaksosperheen elämä voi olla näin mukavaa ja leppoisaa. Olen onnellinen että meille tuli tällainen "arpajaisvoitto". :)

Jos olisin tiennyt kuinka paljon sitä lasta rakastaa ja kuinka paljon siitä on huolissaan ja peloissaan että sille sattuu jotain, niin olisin jättänyt tekemättä. Pelkään koko sydämestäni menettäväni hänet. Kuolen, jos lapseni kuolee. Rakastan niin paljon.

Kaduttaa kyllä. Lapsi on nyt 3-vuotias. Jos palaisin aikakoneella 4 vuotta taaksepäin, en tekisi lasta. Rakastan lastani kyllä yli kaiken, enkä soisi hänelle tapahtuvan mitään pahaa, mutta äitinä oloa en koe mitenkään palkitsevana, ihanana, maailman tärkeimpänä juttuna yms... Kukaan ei varoittanut kuinka rankkaa tämä voi olla.

Olin ainokaiseni saatuani melkein 33v ja ensimmäinen puoli vuotta oli itselleni aikamoista myllerrystä. Masennusta pahaa se jo oli, päätin että olen sen verran velkaa ihanalle miehelleni ja pojalleni että teen itsemurhan vasta kun poikani täyttää vuoden. No, onneksi asiat muuttuivat paljon parempaan suuntaa kun poikani oli noin puoli vuotias. Nyt meillä on ihana kohta 5 vuotia iso/pieni poika jota rakastan todella paljon. Mutta toista en tekisi, en vahingossakaan. Näin se vaan oon, olen kokenut ainokaiseni ansiosta niin paljon suuria tunteita, niin hyvässä kuin pahassakin, eli Häntä en kadu. Mutta se ei muuta sitä tosiasiaa että toista en halua. Tänään taas hieman huonompi päivä kun äitinä olet niin tukalassa tilanteessa työn ja lapsen sairastelun myötä. Poikani vasta toista kertaa sairaana tänä vuonna, mutta vaikka kuinka poika menee kaiken edelle niin työnantajan reakointi poissaoloon on aina yhtä v-mäistä. Arg.

Mutta tällä hetkellä kaduttaa, että ryhdyimme pykäämään pikkusisarusta turhan aikaisin, niitä on nimittäin tulossa kaksin kappalein ja esikoinen on 1-vuotias...

Luulen, että jos ovat yhtä huonoja nukkujia kuin esikoinen, sitten kaduttanee pari seuraavaa vuotta. Kun pääsee univeloista hiljalleen, sitten on taas mukavaa :) Ainakin toivon niin!

En kadu kummankaan lapsen hankkimista. Ikäero vaan on turhan iso (15 vuotta). Tarpeet on niin totaalisen erilaiset ettei välillä aika millään riitä molemmille. Ja kumpikin siinä iässä että pitäisi olla heti saatavilla, jos murrosikäistä ei nyt ehdi kuunnella ei hän myöhemminkään tule asioistaan kertomaan.

ihan hel....sti sitä kenen kanssa sen tein..