Jos nyt menee pieleen niin...

Siinäpä se juurikin on en aio palata entiseen, se tie on loppuun kuljettu. En jaksa sellaista elämää enään päivääkään. En myöskään ala toista uhkailemaan itsemurhalla jos ei halua olla mun kanssa, se ei ole tämän toisen henkilön vika. Mutta itse en aio sitten jatkaa en todellakaan vedä toista siihen millään tavalla mukaan jos päätän tappaa itteni. Olen odottanut tätä mahdollisuutta kovasti mutta nyt kun se on edessä niin oikeasti mua pelottaa, pilaanko kaikki olemalla liian hätäinen vai jäänkö taas jahkailemaan liiaksi myös kuolema pelottaa. Kuulostaa varmasti muiden mielestä tyhmältä mutta tiedän että tämä on viimeinen tilaisuus, toista ei tule.

ei vaan jaksa kirjoitti:

Siinäpä se juurikin on en aio palata entiseen, se tie on loppuun kuljettu. En jaksa sellaista elämää enään päivääkään. En myöskään ala toista uhkailemaan itsemurhalla jos ei halua olla mun kanssa, se ei ole tämän toisen henkilön vika. Mutta itse en aio sitten jatkaa en todellakaan vedä toista siihen millään tavalla mukaan jos päätän tappaa itteni. Olen odottanut tätä mahdollisuutta kovasti mutta nyt kun se on edessä niin oikeasti mua pelottaa, pilaanko kaikki olemalla liian hätäinen vai jäänkö taas jahkailemaan liiaksi myös kuolema pelottaa. Kuulostaa varmasti muiden mielestä tyhmältä mutta tiedän että tämä on viimeinen tilaisuus, toista ei tule.

"En myöskään ala toista uhkailemaan itsemurhalla jos ei halua olla mun kanssa, se ei ole tämän toisen henkilön vika."

Ok. Olen pahoillani että sellaisesta epäilin. Olen aika reaktiivinen tuolle kortille omien kokemusteni takia...

Mutta olen silti sitä mieltä, että jos jotain aikoo toiselle antaa, niin ainakin sen verran, että panostaa omaan elämäänsä, jotta voi todella kunnioittaa edes itseään ja olla toisellekin oikeasti rakastava eikä vain riippuvainen ja tarvitseva. Jos on täysin riippuvainen melko vieraasta ihmisestä, joutuu elämään jatkuvassa menetyksen uhan pelossa, ja sen kautta tulee varmasti syyllistyneeksi ainakin johonkin pahaan, vähintään itseään kohtaan, myötäillessään toista.

Tietty jos todella on niin, että mitään muuta ei ole, niin homma on paskempi. Sitten voin ajatella, että on ehkä pakko ottaa se riski, että rikkoo itseään lisää samalla kun yrittää saada edes jotain. En osaa siihen sanoa neuvoksi muuta kuin, että itse koin yhdessä (onneksi ainoassa) roikkumisparisuhteessani että minun oli syytä piilottaa oman synkkyyteni ja tyhjyyteni sairaat hedelmät ja antaa suhteelle vain kaikki hyvä mihin oli henkisesti varaa. Sitten sen päättyessä jäi ainakin sen verran käteen, että oli jo ihan joten kuten voimia terveempiin ja kevyempiin ihmissuhteisiin.

Jos toinen on elämäsi tarkoitus eikä satu olemaan harvinaisen narsistinen, on se hänelle raskas taakka. Jos hänellä on yhtään tunneälyä siihen suuntaan, tulee hän joiltain osin aistimaan asianlaidan, vaikka sitä yrittäisit piilotella. Voin kuvitella, että joku tarpeeksi vahva, kokenut ja viisas (tai sellaisena itseään pitävä) voisi kestää roikkumisen tuollaisessakin suhteessa, mutta olen kuullut ja nähnyt vain sitä, miten ihmiset pakenevat sellaisen mahdollisuuttakin hyvin herkästi.

mies2Xv kirjoitti:

"En myöskään ala toista uhkailemaan itsemurhalla jos ei halua olla mun kanssa, se ei ole tämän toisen henkilön vika."

Ok. Olen pahoillani että sellaisesta epäilin. Olen aika reaktiivinen tuolle kortille omien kokemusteni takia...

Mutta olen silti sitä mieltä, että jos jotain aikoo toiselle antaa, niin ainakin sen verran, että panostaa omaan elämäänsä, jotta voi todella kunnioittaa edes itseään ja olla toisellekin oikeasti rakastava eikä vain riippuvainen ja tarvitseva. Jos on täysin riippuvainen melko vieraasta ihmisestä, joutuu elämään jatkuvassa menetyksen uhan pelossa, ja sen kautta tulee varmasti syyllistyneeksi ainakin johonkin pahaan, vähintään itseään kohtaan, myötäillessään toista.

Tietty jos todella on niin, että mitään muuta ei ole, niin homma on paskempi. Sitten voin ajatella, että on ehkä pakko ottaa se riski, että rikkoo itseään lisää samalla kun yrittää saada edes jotain. En osaa siihen sanoa neuvoksi muuta kuin, että itse koin yhdessä (onneksi ainoassa) roikkumisparisuhteessani että minun oli syytä piilottaa oman synkkyyteni ja tyhjyyteni sairaat hedelmät ja antaa suhteelle vain kaikki hyvä mihin oli henkisesti varaa. Sitten sen päättyessä jäi ainakin sen verran käteen, että oli jo ihan joten kuten voimia terveempiin ja kevyempiin ihmissuhteisiin.

Jos toinen on elämäsi tarkoitus eikä satu olemaan harvinaisen narsistinen, on se hänelle raskas taakka. Jos hänellä on yhtään tunneälyä siihen suuntaan, tulee hän joiltain osin aistimaan asianlaidan, vaikka sitä yrittäisit piilotella. Voin kuvitella, että joku tarpeeksi vahva, kokenut ja viisas (tai sellaisena itseään pitävä) voisi kestää roikkumisen tuollaisessakin suhteessa, mutta olen kuullut ja nähnyt vain sitä, miten ihmiset pakenevat sellaisen mahdollisuuttakin hyvin herkästi.

Mutta jos juuri tarvitsee toista siihen että pystyy kunnioittamaan itseään, on oikeasti paljon helpompi olla jos tietää että edes yksi ihminen oikeasti rakastaa. Jotkut pystyvät hyväksymään yksinäisyytensä ja elämään sen kanssa. Itse en siihen pysty enkä myöskään halua, kuolen ennemmin suht nuorena kuin elän yksinäisenä keski-ikäisenä. Osaisi vain antaa olla oikeaan aikaan, ei liian aikaisin mutta ei suotta yrittäisi väkisin vuositolkulla. Olen sitä mieltä että jos elämä ajaa tarpeeksi paljon ohitse niin parempi luovuttaa et saa millään kiinni sitä menetettyä nuoruutta jolloin olisi pitänyt toimia. Itse pelkään yksinäistä tulevaisuutta ja vanhenemista ylitse kaiken ja jonain päivänä kun nämä pelot voittavat kuoleman pelon niin se on sitten lähtö. Mutta nytten elämän jatkuminen on paljon lähi tulevaisuudesta kiinni. Tiedän että toinen varmasti aistii että minulla ei ole asiat ihan hyvin mutta mun on pakko yrittää tämän viimeisen kerran ihan itseni takia, vähissä ovat edes tällaiset pienet mahdollisuudet mun elämässä, oikeastaan niitä ei ole ennen ollut. Ei minusta ennen ole kukaan ole kiinnostunut

ei vaan jaksa kirjoitti:

Mutta jos juuri tarvitsee toista siihen että pystyy kunnioittamaan itseään, on oikeasti paljon helpompi olla jos tietää että edes yksi ihminen oikeasti rakastaa. Jotkut pystyvät hyväksymään yksinäisyytensä ja elämään sen kanssa. Itse en siihen pysty enkä myöskään halua, kuolen ennemmin suht nuorena kuin elän yksinäisenä keski-ikäisenä. Osaisi vain antaa olla oikeaan aikaan, ei liian aikaisin mutta ei suotta yrittäisi väkisin vuositolkulla. Olen sitä mieltä että jos elämä ajaa tarpeeksi paljon ohitse niin parempi luovuttaa et saa millään kiinni sitä menetettyä nuoruutta jolloin olisi pitänyt toimia. Itse pelkään yksinäistä tulevaisuutta ja vanhenemista ylitse kaiken ja jonain päivänä kun nämä pelot voittavat kuoleman pelon niin se on sitten lähtö. Mutta nytten elämän jatkuminen on paljon lähi tulevaisuudesta kiinni. Tiedän että toinen varmasti aistii että minulla ei ole asiat ihan hyvin mutta mun on pakko yrittää tämän viimeisen kerran ihan itseni takia, vähissä ovat edes tällaiset pienet mahdollisuudet mun elämässä, oikeastaan niitä ei ole ennen ollut. Ei minusta ennen ole kukaan ole kiinnostunut

Onneksi tulee talvi ja pakkaset. viina ja kova pakkanen on hyvä yhdistelmä, oon kerran meinannut sillai kuolla, en edes tarkotuksella. Toinen mitä olen ajatellut on häkämyrkytys joko autolla tai jossain mökissä. Voisi olla parempi että en olisi tähän toiseen henkilöön yhteydessä enkä kyselisi voisiko meillä olla mitään yhteistä tulevaisuutta, ehkä itsellekkin helpompaa hoitelisi vaan ensin vähän asioita kuntoon, tekisi mahdollisimman helpoksi asioiden hoidon sitten omille vanhemmilleni. Enkä myöskään aiheuttaisi mitään syyllisyyttä tälle toiselle. Mutta jos jotakin toivoo vielä olisi...

ei vaan jaksa kirjoitti:

Mutta jos juuri tarvitsee toista siihen että pystyy kunnioittamaan itseään, on oikeasti paljon helpompi olla jos tietää että edes yksi ihminen oikeasti rakastaa. Jotkut pystyvät hyväksymään yksinäisyytensä ja elämään sen kanssa. Itse en siihen pysty enkä myöskään halua, kuolen ennemmin suht nuorena kuin elän yksinäisenä keski-ikäisenä. Osaisi vain antaa olla oikeaan aikaan, ei liian aikaisin mutta ei suotta yrittäisi väkisin vuositolkulla. Olen sitä mieltä että jos elämä ajaa tarpeeksi paljon ohitse niin parempi luovuttaa et saa millään kiinni sitä menetettyä nuoruutta jolloin olisi pitänyt toimia. Itse pelkään yksinäistä tulevaisuutta ja vanhenemista ylitse kaiken ja jonain päivänä kun nämä pelot voittavat kuoleman pelon niin se on sitten lähtö. Mutta nytten elämän jatkuminen on paljon lähi tulevaisuudesta kiinni. Tiedän että toinen varmasti aistii että minulla ei ole asiat ihan hyvin mutta mun on pakko yrittää tämän viimeisen kerran ihan itseni takia, vähissä ovat edes tällaiset pienet mahdollisuudet mun elämässä, oikeastaan niitä ei ole ennen ollut. Ei minusta ennen ole kukaan ole kiinnostunut

Ok. Ymmärsin ainakin jotain. Mm. tuo ajatus, että suht nuorena kuoleminen olisi hyvä, on tuttu minulle jokusen vuoden takaa. Voihan tuo tosiaan olla se tie mikä sinun on kuljettava. Kaikkensa antaminen on hyvä juttu, mutta polkusi tulee varmaan olemaan kivinen. Tsemppiä silti, tai paremminkin juuri siksi. Kyllä täysillä yrittämällä ainakin jotain ansaitsee, vaikkei ehkä jokaiselta kaikkea sitä minkä sillä joltakulta vielä ymmärtävämmältä voisi ansaita.

Jos siltä tuntuu, niin tarvitset. Terveyskeskukseenkin voi mennä päivystykseen. Itse tein joskus niin, kun totesin ahdistuksessa valvotun yön jälkeen että "tämä ei enää voi jatkua". Jälkikäteen ajatellen olisi vähän voinut sijoittaa erikoistuneemman yksityislääkärin tapaamiseen, koska oma yleislääkäri oli vähän turhan helisemässä psyykkisten ongelmien kanssa. Mutta eipä sen niin väliä. Omalääkärikin voi kyllä antaa alustavan diagnoosin ja määrätä nukahtamis- ja mielialalääkkeitä, jos on avoin sellaisten kokeilemiselle. Ensimmäisiä voin suositella ainakin sellaisiksi öiksi, joita seuraavana aamuna ei tarvitse kulkea liikenteessä. Mielialalääkkeistä en pidä, koska ne koettavat hoitaa vain oiretta, ja jos niiden käytön aikana ei tee elämänmuutoksia, jää hyöty niistä väliaikaiseksi ja pidemmän päälle ovatkin haitaksi jos vielä riippuvuuskin muodostuu.

mies2Xv kirjoitti:

Jos siltä tuntuu, niin tarvitset. Terveyskeskukseenkin voi mennä päivystykseen. Itse tein joskus niin, kun totesin ahdistuksessa valvotun yön jälkeen että "tämä ei enää voi jatkua". Jälkikäteen ajatellen olisi vähän voinut sijoittaa erikoistuneemman yksityislääkärin tapaamiseen, koska oma yleislääkäri oli vähän turhan helisemässä psyykkisten ongelmien kanssa. Mutta eipä sen niin väliä. Omalääkärikin voi kyllä antaa alustavan diagnoosin ja määrätä nukahtamis- ja mielialalääkkeitä, jos on avoin sellaisten kokeilemiselle. Ensimmäisiä voin suositella ainakin sellaisiksi öiksi, joita seuraavana aamuna ei tarvitse kulkea liikenteessä. Mielialalääkkeistä en pidä, koska ne koettavat hoitaa vain oiretta, ja jos niiden käytön aikana ei tee elämänmuutoksia, jää hyöty niistä väliaikaiseksi ja pidemmän päälle ovatkin haitaksi jos vielä riippuvuuskin muodostuu.

En halua lääkäriin, mun on selvitettävä nämä ongelmat itse jos haluan todella pysyviä tuloksia. Lääkäristä saa vain lääkkeitä ja korkeintaan joku vähän kuuntelee sun juttujasi mutta ei oikeasti välitä. Lääkkeet on sama asia kuin viina kummallakin saa todellisuuden sumennettua hetkeksi pois mutta ei sieltä lääkepurkista tai viina pullosta toista ihmistä tule. Voisi helpottaa jos olisi joku kuuntelija, ei lääkäri, eikä netissä vaikka tänne kirjottamisesta pienen voiman rippeen saakin, haluaisin ihmisen joka tuntisi mut ja tietaisi tapani, sellaiselle puhuminen helpottaisi. Kysyin tältä aiemmin mainitulta henkilöltä suoraan viestillä mitä hän ajattelee, ei vastausta mitä tuostakin voisi päätellä, ei hyvältä näytä. Minusta varmaan huomaa kuinka epätoivoinen olen seurasta. Olo on todella raskas, en voi käsittää miten tälläinen olo on kehittynyt viidessä vuodessa. Alkuun oli vähän huonoja päiviä välillä jaksoin iloitakkin jostain asiasta mutta nyt on koko ajan paha olla, mistään asiasta en pysty enään iloitsemaan. En pysty oikeasti kohta enään käymään töissä, ahdistaa niin työkaverien jutut perheestään. Olen ainut yksin eläjä työpaikallani. Elämän suunta on todella jyrkästi hautaa kohden, kovasti olen mielestäni yrittänyt vaikeuksista huolimatta mutta miksi tämä elämä on niin vaikeeta, miksi se on toisille niin helppoa. Miksi minä?