Odotan esikoista ja olemme puhuneet mieheni kanssa, että tämä jäisi ainoaksi. Olemme jo 35-vuotiaita, joten aikaakaan ei hirveästi ole.
Minua kuitenkin kiinnostaa se, että miten "työlästä" yhden lapsen hoito on verrattuna useampaan. Jostain olen kuullut, että yksi kaksi ja kolme lasta hoituu melkein samalla vaivalla, mutta onko se yhden lapsen hoitaminen kuitenkin yhtä rankkaa kuin useamman?
Moni kaveri on perustellut useamman lapsen hankkimista sillä, että heistä on sitten toisilleen seuraa eikä roiku lahkeessa koko ajan. Mutta toisaalta, kun lasten ikäero kuitenki on usein 2-3 vuotta, niin onko siitä sitten enää hyötyä siinä vaiheessa, kun nuorempi alkaa olla leikki-iässä? Vanhempihan on jo silloin ehkä päiväkodissa ja saanut kavereita muistakin lapsista.
Minua kuitenkin kiinnostaa se, että miten "työlästä" yhden lapsen hoito on verrattuna useampaan. Jostain olen kuullut, että yksi kaksi ja kolme lasta hoituu melkein samalla vaivalla, mutta onko se yhden lapsen hoitaminen kuitenkin yhtä rankkaa kuin useamman?
Moni kaveri on perustellut useamman lapsen hankkimista sillä, että heistä on sitten toisilleen seuraa eikä roiku lahkeessa koko ajan. Mutta toisaalta, kun lasten ikäero kuitenki on usein 2-3 vuotta, niin onko siitä sitten enää hyötyä siinä vaiheessa, kun nuorempi alkaa olla leikki-iässä? Vanhempihan on jo silloin ehkä päiväkodissa ja saanut kavereita muistakin lapsista.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Keskimmäinen kappale piti olla seuraavasti:
Minua kuitenkin kiinnostaa se, että miten "työlästä" yhden lapsen hoito on verrattuna useampaan. Jostain olen kuullut, että kaksi ja kolme lasta hoituu melkein samalla vaivalla, mutta onko se yhden lapsen hoitaminen kuitenkin yhtä rankkaa kuin useamman?
Alussa kaksi pientä lasta on rankempaa kuin vain yksi pieni lapsi. Olen vakaasti sitä mieltä, että kun päästään vähän ajassa eteenpäin, niin kahden tai useamman kanssa pääsee helpommalla. Ikäeroa voi hyvin olla 2-3 vuotta tai enemmänkin ja silti heistä on seuraa ja kaveria toisilleen. Toki tämä kaikki on kiinni lapsista, mitään takuita helpoista tai vaikeista ei voi antaa. Varmaan on kuitenkin se, että jos haluaa päästä helpolla, niin lapsia ei pidä tehdä ollenkaan. Jos niitä kuitenkin tekee, niin se palkitsee vaivan kyllä.
Meillä on kaksi lasta 2-vuoden ikäerolla ja nyt kolmas (jos kaikki menee hyvin) tulossa keväällä, jolloin kakkonen on 2,5v.
Pienempi alkaa olemaan leikki-iässä, mutta mä ihmettelen tuota
"niin onko siitä sitten enää hyötyä siinä vaiheessa, kun nuorempi alkaa olla leikki-iässä? Vanhempihan on jo silloin ehkä päiväkodissa ja saanut kavereita muistakin lapsista."
Meillä on kyllä molemmat lapset kotona, miksi nuorempi olisi kotona, mutta vanhempi päiväkodissa?
Meillä esikoinen käy kunnan kerhossa 2xviikko 2h kerrallaan ja se riittää ihan hyvin.
Lähinnä mietin sitä, kun oma äitini on ainokainen ja hänen vanhempansa ovat nyt iäkkäitä, ei hänellä ole ketään sisarusta auttamassa vanhempien kanssa. Kaiken avun joudut itse antamaan, eikä taakkaa voi jakaa kenenkään kanssa. Jos olisi sisaruksia, voisi edes vuorotella avun kanssa. Musta tuo on jo aika hyvä syy hankkia enemmän kuin yksi lapsi.
Ja toisekseen, en ole koskaan kuullut kenenkään sanovat, että on tosi ikävää kun ON sisaruksia, mutta olen kuullut monen sanovat, että on ikävää, kun niitä ei ole, sekin kertoo jo aika paljon.
Pakko kommentoida tuota, että vanhana olisi kiva, jos olisi sisaruksia jakamassa vanhemmista hoitamisen taakkaa. Mulla sekä äiti että isä joutuvat valitettavasti yksin hoitamaan omia vanhempiaan, vaikka sisaruksia on molemmilla. Äidillä kolme sisarusta, joista kaksi kuollut ja yksi asuu kauempana. Samoin isän sisko asuu kauempana.
Kurjaa isän ja äidin puolesta, koska välimatka sisaruksilla ei kuitenkaan ole kuin 100 km, ja silti ei vaivauduta vanhemmista huolehtimaan kuin muutama kerta vuodessa vaan käydään kylässä, ja silloinkin enemmän kestittävänä kuin kaitsijana. Esim. isäni taas hoitaa vanhaa isäänsä joka päivä, käy kaupassa, laittaa ruuan jne.
"Ja toisekseen, en ole koskaan kuullut kenenkään sanovat, että on tosi ikävää kun ON sisaruksia, mutta olen kuullut monen sanovat, että on ikävää, kun niitä ei ole, sekin kertoo jo aika paljon."
Tuo on totta aikuisena. Minä ja siskoni vihasimme toisiamme parikymppisiksi asti. Olin lapsena ja nuorena todella katkera mm. siitä, kun jouduin jakamaan huoneen siskon kanssa. Kaikilla kavereilla oli omat. Muutenki sisko häiritsi mun mielestä elämääni aina. Mutta aikuisena tosiaan sitä ajattelee asiasta eri tavalla :).
ihminen suuremman ajan elämästään aikuinen ja vaan sen pienen hetken"tyhmä lapsi" kuka vihaa kaikkia. Olen minäkinvihannut siskoani mutta en koe että oisin siitä mtn traumoja saanut tai että vihaisin häntä edelleen. :)
Minulla ja siskollani on aina ollut huonot välit. Hän mm. varasti poikaystäviäni nuorena ja itsetuntoni meni ihan murskaksi. Aikuisena tietty käyttäydytään kunnolla, mutta nämä asiat vaikuttavat elämässäni edelleen. Että ei ne sisarukset aina niin ihania ole, aikuisenakaan
Meillä tietoisesti "vain" yksi lapsi.
En ole koskaan kokenut että olisi raskaampaa kasvattaa yhtä ainoaa.
Ihan leikkii yksikseenkin.Meillä myös aina joskus yökylässäkin ystävä.
Luota itseesi ja teette niinkuin haluatte.Eikä tein sitä nyt tarvitse päättää.
Elämää kun monesti ei suunnitella.Se vaan muotoutuu.
Niin,halusin vain kertoa että hyvin,hyvin onnellinen voi olla yhden lapsenkin perhe!
Meillä on 2 lasta, 4 ja 1 vuotiaat. Olen huomannut että on heistäjo nyt seuraa, toki isompi kaipaa jo oman ikäistäänkin seuraa mutta pienempi on ihan haltioissaan isoveikasta ja huomattavasti helpompaa on minun arkeni silloin kun isoveli on kotona..kerhopäivinä nuorempi on koko ajan puntissa kiinni.
Olen myös ajatellut asiaa sitten kun lapset ovat jo aikuisia. Itselläni on 3 siskoa ja meillä on todella tiivis perhe ja olemme toistemme kanssa tekemisissä, olen miettinyt sitäkin kun vanhemmistamme aika jättää, on siskot kuitenkin tukena ja turvana ja eräänlaisena tukipuuna läpi elämän..mieheni on ainoa lapsia ja nyt häneltä on jo kuollut molemmat mummut, isä..vain äiti ja tädit ovat elossa ja tätiensä tai serkkujensa kanssa mies ei paljoa ole tekemisissä. Olen miettinyt että kunäidistä aika jättää, mieheni on "yksin". Toki meille on meidän perhe ja onhan hänellä ystäviä, mutta on se kuitenkin eri asia kuin omat sukulaiset tai sisarukset. Myös ystävistä voi koota itselleen "siskoja ja veljiä" mutta minä itse henk koht olen todella iloinen että minulla on siskot..onhan sisarussuhde pisin suhde mitä ihmisellä voi elämänsä aikana olla :)
ai niin..ja en ole kokenut että olisi rankempaa kahden kanssa...joskus mietin että oiskohan ollu helpompaa jos ois vaan tää yks 4v mutta kyllä toi toinenkin kasvaa ja kohta on senkin kanssa jo helpompaa..
Meillä kaksi lasta mikä tuntuu ihannemäärältä! Lapsista ON seura toisilleen ja silti voin mennä yksin lasten kanssa ravintolaan syömään kun "joka kädelle" ei ole tekemistä. Oma rauha lienee sitten minulle tärkeää. Toisaalta, muistan toivoneeni lapsena että minulla olisi ollut enemmän sisaruksia kuin yksi pikkusisko. Suuri perhe on varmasti rikkaus.
Mutta vauvakuume on, vaikka kaikki on nyt täydellistä. Suurin huolenaiheeni kolmannen lapsen kanssa olisi juuri tuo matkustelun ym. vaikeutuminen, ja se, että jaksaisinko keskittyä kolmen lapsen paimentamiseen niin hyvin kuin haluan sen tehdä? Ensimmäisen kanssa luetaan ja hänelle selittää ajan kanssa asioita, toinen on sosiaalisesti lahjakkaampi ja rento tapaus, kun on jo sisaruksia. Mitä se kolmas olisi? "Keskimmäinen jää vähimmälle huomiolle"?
Taisin tässä vain purkaa omaa pään sisusta...
Olin melko pitkään ainut lapsi ja siinäkin oli kyllä omat puolensa ja niin edelleen (en kyllä muista kovin paljoa), mutta 5 vuotiaana ensimmäinen pikkusiskoni synyti ja heti vuoden päästä kun olin 6 ja siskoni 1 syntyi nuorin siskoni. Olemme aina olleet ihan hirmu läheisiä ja vaikka olenkin selvästi vanhemi kuin he eivät he ole mitenkään "sulkeneet minua ulos" ja teemme kaiken laista yhdessä. Jo lapsen kerroin melkein kaikki (ei nyt kuitenkaan ihan kaikkea) ensim siskoille ja sitten vasta äidille ja isälle. Ja kun olin 11 isäni kuoli. Silloin siskoista oli ihan suunnaton apu, tiesimme tarkalleen miltä toisista tuntui ja kaikki lohduttivat toisiaan vaikeina hetkinä ja niin teemme edeleen, monen vuoden jälkeen.
Ainoana lapsena on ihan kivaa voi pyytää usein yökylään kavereita ja mennä melkein miten huvittaa, mutta kyllä voin omasta puolestani sanoa että ainakin omat sisoni ovat oman perheeni lisäksi perheineen elämäni suola, vaikka kyllä oma äitikin tietysti on kaikille se tärkein varsinkin nuorena, ainakin kaikilla kavereillani ja itselläni.