Meidän pikku-prinsessalla olis laskettu aika helmikuussa, ja nyt tilanne on äityny semmoseksi miehen kanssa että ei tätä suhdetta enää voi jatkaa, ihan itteni ja lapsenkin takia. Itte käyn töissä, siivoan, hoidan kauppa-asiat ja ruoanlaiton töiden jälkeen. Mies viilettää kavereiden kanssa, hakkaa pelikonsoleita ja tekee ihan mitä tahansa muuta kuin auttaa minua edes kodin ylläpidossa. Vauvantavaratkin tullut yksin maksettua tähän asti... Ollut enemmän ja vähemmän riitaa lähiaikoina, ja taisi tänään tulla viimeinen tikki kun mies sanoi minusta tulevan HUONO ÄITI! miten tuollaista voi edes sanoa kenellekkään..? Ero tuntuu vaikealta kaikesta huolimatta, mutta ei tässä muu auta kun ei järkipuhetta usko eikä uhkailujakaan (olen puhunut poismuutosta mikäli asaiat ei muutu).
Nyt herää kysymys, miten te yksinhuoltajamammat pärjäätte? Niin henkisesti kuin taloudellisesti kuin myös fyysisesti. Millaista apua saatte (esimerkiksi sosiaalitoimistot tms?) muualta kuin pelkästään suvultanne ja ystäviltänne? Tiedän että tukiperheisiin on mahdollisuus, ja niissä on yksi viikonloppu kerran kuussa jolloin lapsi on tukiperheessä, mutta saako mistään muualta mitään muuta apua? Ja kertokaa muutenkin arjestanne yms..
Ei kiitos lapsellisia yh-mollaamisia, säästäkää ne joillekkin jotka niistä jaksavat kiinnostua.
Nyt herää kysymys, miten te yksinhuoltajamammat pärjäätte? Niin henkisesti kuin taloudellisesti kuin myös fyysisesti. Millaista apua saatte (esimerkiksi sosiaalitoimistot tms?) muualta kuin pelkästään suvultanne ja ystäviltänne? Tiedän että tukiperheisiin on mahdollisuus, ja niissä on yksi viikonloppu kerran kuussa jolloin lapsi on tukiperheessä, mutta saako mistään muualta mitään muuta apua? Ja kertokaa muutenkin arjestanne yms..
Ei kiitos lapsellisia yh-mollaamisia, säästäkää ne joillekkin jotka niistä jaksavat kiinnostua.
Vastaukset 19
Vanhimmat
Tukiperhe ei ole mikään itsestäänselvyys, pelkkä yh-status ei riitä perusteeksi. Eikä sosiaalitoimistostakaan tukia saa sillä perusteella, rahallinen tuki perustuu aina tuloihin, jos tulosi alittavat tietyn rajan, olet oikeutettu toimeentulotukeen. Lapsilisään tulee automaattisesti yh-korotus, joka on 46,60.
Omasta kokemuksestani voin sanoa että yksinhuoltajuus ei ole mitään extremeurheilua. Se on ihan tavallista arkea. Hieman ihmetyttää se miten jauhetaan yksinhuoltajuuden rankkuudesta, ei se nyt niinkään paljoa eroa ydinperheen elämästä. Ainoa ero siinä on se, että aikuisia on kahden sijasta yksi. Toki kukin kokee nämäkin asiat tavallaan, ja jollekin se, että joutuu tekemään kaiken yksin, voi olla karmea kokemus, mutta minä puhun vain omasta kokemuksestani. Ap:n tapauksessa esimerkiksi, miehestä ei ole mitään apua ollut ennen lapsen syntymääkään, eroaminen todennäköisesti tekee hänen elämästään helpompaa. Hän joutuu hoitamaan vauvan yksin, mutta ei tarvitse kuunnella miehen kitinöitä, eikä siivota hänen sotkujaan.
Ei pidä automaattisesti olettaa että yksin on rankempaa kuin kaksin.
kun joku ei hoe kuinka rankkaa itsellä on ollessaan yh...en ole eronnut lasten isästä, mies vaan sattuu olemaan merillä töissä ja 6 vkoa töissä, 6 viikkoa lomalla ja silloin kun mies on merillä, en minä koe elämäni olevanmitenkään kauhean rankkaa..toki rahaa tulee kahdelta vanhemmalta, mikä varmasti on se suurin ero, mutta silloin 6 vkon ajan, lapset kulkee mun mukana koko ajan ja omaa aikaa ei ole, ellei vie lapsia aina hoitoon ja sekään ei todellakaanole aina itsestään selvyys että hoitajan saa..yleensä silloin jää kaikki omat menot... se on ihan omasta asenteesta kiinni, kuinka itsesäälissä jaksaa pyöriä..itse en enää jaksa kuunnella muiden sääliviä kommentteja mieheni työstä ja kysymyksiä "kuinka sä jaksat" yms. koska tosi hyvin me jaksetaann Onhan se toki ihanaa kun mies on kotona, kun voit mennä lenkille tai jumppaan ja jos unohtu kaupasta maito, se ei tarkota sitä että pitäisi koko konkkaronkka pukea uudelleen ja raahata kauppaan..
Ja on meilläkin ollut niitä tiukkoja aikoja kun ei ole ollut neljälle ihmiselle kuin 1500e/kk ja jo asumiseen menee se 800e..plus muut laskut..ja silloin ei ole ollut sossukaan auttamass kun katsovat että on ollut niin kovat tulot silloin ja silloin :)
Olen joskus laskeskellut että jos asuisin yksin, jäisi laskujen jälkeen enempi ruokaan kun nyt kun mies on mukana..kun saisi asumistukia, korotetut lisät, elatusmaksut ja mahd toimeentulotuen ja yh:t harvemmin joutuu maksamaan hoitomaksuja ja jos tarvii niin muutaman kympin..me maksetaaan nyt lähemmäs 500e/kk pelkkiä pvähoitomaksuja, mä kaupan alalla töissä, ei paljoo lämmitä sydänt kun plakasta voi laskea käteen jäävän 500e pvähoitomaksujen jälkeen..
Ja mun mielestä, sanoi muut mitä hyvänsä, meillä on asiat täällä todella hyvin. Yksinhuoltajan suojaosuus on reilu 400e plus ekasta lapsesta jtn 260e muistaakseni...siis toi 400e plus reilu 200e pitää jäädä käteen kohtuullisten asumismenojen jälkeen..et aika hyvin kuitenkin..eli melkeen 700e jää muihin laskuihin ja ruokaan...jos ei ole osarilla osteltuja juttuja yms velkaa niin kyllä tolla pitäis pärjätä...jos ei kelan rahojen ja elareitten jälkeen jää tota, voit siis hakea toimeentulotukea. Ja vauvan ja pienen lapsen kanssa et tarvitse kuin kaksion ja niissä ei vuokrat kalliita ole...
Kyllä sä pärjäät,mutta ota nyt huomioon, että onko tuo hormoonimyrskyjä vai onko kyseessä nyt ihanoikeesti ero..
Kiitos kysymästä, oikein hyvin pärjätään, omillaan. Ei tämä mitään salatiedettä ole, normaalin pienen perheen normaalia arkea, iloineen ja suruineen.
Miksi ajattelet, että lapsi olisi tukiperheessä eikä isänsä luona viikonloppuisin?
Yksinhuoltajuus ei poista lapsen isän elatusvelvollisuutta eikä tapaamisoikeutta.
romahda, sillä hän kuluttaa vielä niin vähän. Riippuen tietysti jos ostat vastikkeita tai vauva sairastaa, mutta vauva vakuutus korvaa hyvin.
Vuodenikäisenä alkaa vaatteet kulumaan ja sitten vaatii jo rahaa enemmän, mutta hyvin pärjää kun ei vaadi liikoja.
Köyhässä suomessa ei lapsiperheitä arvosteta eikä nuoria ja opiskelijoita. Opiskelijoiden asema on kurja, he opiseklevat nälissään.
Vai noin vaikutti vanhemmaksi tulo sinun mieheesi, hän alkoi viilettää kavereiden kanssa, pelailee, lopetti auttamisen yhteiskodin ylläpidossa ja ottamasta taloudellista vastuuta.
KYLLÄ. Olen tooooodella väsynyt 24/7, omaa aikaa ei ole. Mutta muuten ei vituta kuin silloin kun pienempi itkee sairaana koko yöön, silloin iskee katkeruus. Aikansa kutakin. Miehiä olis tarjolla, ei vaan kiinnosta. Kun on ulkokuori kohdallaan niin ihan sama mitä muut ajattelee minusta ja yh-elämästä. Lapset on kauniisti puettu ja hyvin hoidettu. Tää on mun elämä ja joskus se helpottaa, kunhan vaan saa pysyä terveenä,että jaksaa lasten takia pahtaa. Joskus sitten elän itselleni. Ja ei ole mitään ryyppäys/biletysmeininkejä ollut. Karua, mutta sitä se elämä on.
Tietenkin sinä pärjäät, kuten muutkin yksinhuoltajat arjessaan. Sinulla on työ, johon palata(?) hoitovapaan jälkeen, ystäviä ja suku auttamassa vauvan kanssa, asunto jo valmiina hankittuna kun jätät sen ilmeisen saamattomuuden jota mieheksi voisi sanoa..
Sitä pärjää kun päättää niin! Ei ole toista vaihtoehtoa! Jos mahdollista, yritä säästää rahaa sukanvarteen hoitovapaata varten, sillä (riippuen tuloista) sossu voi katsoa sun olevan liian hyvätuloinen, vaikka tili olisi tyhjä.
Kelan sivuilta saat hyviä vinkkejä tukiasioissa. Asuinkuntasi lastenvalvojaltakin voit saada apua mieltä askarruttaviin kysymyksiin, esim. elatusasiat.
Mieti, mieti hyvin tarkkaan, haluatko että lapsesi siittäjä tunnustaa isyytensä. Olisiko sinun helpompi elää ja päättää lapsen asioista yksin, vailla yhteishuoltajuutta? Esim. passi, asuinpaikkakunta jne.
Asuinpaikkakunnastasi riippuen kysy vaikka neuvolan terveydenhoitajaltasi, onko seudulla lapsi-äiti kerhoa?
Tee ratkaisusi lapsen ja itsesi vuoksi. Joskus on todellakin helpompaa olla yksin kuin kaksin yksin suhteessa..
"Mieti, mieti hyvin tarkkaan, haluatko että lapsesi siittäjä tunnustaa isyytensä." Todellakin mieti tätä kohtaa hyvin tarkasti, haluatko syyllistyä lapsen emotionaaliseen kaltoinkohteluun, kontrolloimmalla häntä täydellisesti, eristämällä hänet isästään. Taloudellisesta laiminlyönnistä puhumattakaan.
No ekaksi haluan sanoa että kyllä yksinhuoltajana pärjää, siis ei kukaan tässä maassa sillan alla joudu lapsen kanssa asumaan. Se on sitten eri asia, että mistä joutuu luopumaan, siis omista menoista ja kuluista.
Paljon riippuu myös siitä että mikä rooli isällä on lapsen elämässä. Siis oletko "totaaliyhäri" vai onko lapsi isänsä kanssa esim. joka toinen viikonloppu (ei tietysti vauvana) Mulla on tilanne että isä ei tapaa lastaan, siis ikinä, maksaa minimielarit ja se siitä. Eli hoidan lapsen kokonaan itse, tietysti vanhemmat auttavat.
Aika rankkaa on välillä, kun itse kantaa koko vastuun, ja onhan se lapsen kannaltakin tosi ikävää ettei ole isää elämässä. Eli jos mahdollista, niin älä missään nimessä pistä välejä poikki mieheen kokonaan, siis älä potki pois lapsen elämästä, mikäli mies haluaa lapsen elämässä mukana olla. Itselläni ei todellakaan ole mitkään lämpimät tunteet lapseni isää kohtaan mutta enemmän kuin mitään muuta, toivoisin että mies haluaisi olla mukana meidän yhteisen lapsen elämässä. Ei se vielä siinä vaiheessa tunnu pahalta kun lapsi on vauva eikä ymmärrä mutta mitä isommaksi lapsi kasvaa niin sitä kurjemmalta se tuntuu sekä äidistä että lapsesta kun ei ole isää.
Sosiaalitoimisto maksaa toimeentulotukea jos on pienet tulot, tosin missää lukaalissa asumista se ei kustanna. Tukiperhetoiminnasta en tiedä, mutta en usko että sinne ihan kuka tahansa pääsee, siis pitää olla oikeasti jotain ongelmia että tukiperheen voi saada, ei pelkkä yksinhuoltajuus riitä, koska se ei ole ongelma itsessään.
Kaupungilla saattaa olla kotihoitoa, mutta sitäkään ei tietääkseni saa kun vaan soittaa ja pyytää, vaan sosiaalitoimisto tekee selvityksen elämäntilanteesta että onko oikeutettu? En kyllä ole varma, mutta olen saanut käsityksen että meidän kunnassa on ainakin sellainen käytäntö.
Mannerheimin lastensuojeluliitolta saa myös lastenhoitoapua, tosin nythän sekin on niin ja näin, se toiminta vissiin loppuu ainakin joissain kunnissa.
Ensi-ja turvakodeilla on myös paljon toimintaa vaikeassa elämäntilanteessa oleville. Itse pääsin mukaan erääseen ryhmään kun lapseni oli vauva ja se oli valehtelematta pelasti meidät, koska olin todella hukassa. Mitään sosiaalitoimiston kyttäyshommaa se ensi-ja turvakotien toiminta ei siis ole, se on asiakkaille vapaaehtoista ja oman kokemuksen mukaan ainakin todella mukavaa. Kannattaa neuvolasta kysäistä, itse pääsin mukaan juuri neuvolan kautta.
Monissa kaupungeissa on myös perhekahviloita yms. mutta itse koin ne vähän ahdistaviksi kun niissä oli lähinnä näitä ydinperheen edustajia jotka hehkuivat äitiyden onnea. Mutta meillä päin järjestettiin myös esim. synnytysmasennuksesta kärsiville äideille tukiryhmiä yms.
Tuollaisia tuli mieleen. Arjesta sen verran että ihan tavallista se on. Tietysti eroaa sillä tavalla että en itse pääse mihinkään ilman lasta, ei ole mtn säännöllisiä harrastuksia, iltasin ei pääse lenkille eikä kauppaan yksin, kun lasta ei voi kotiin yksin jättää. Joillain tavoin varmasti helpompaa kahden vanhemman perheessä, voi ottaa enemmän omaa aikaa. Mutta kaikkeen tottuu. Välillä kaipaan enemmän omaa aikaa, mutta en silti koe olevani mitenkään surkeassa tilanteessa. Lapsi on kuitenkin sen arvoinen, ja meillä on asiat hyvin, meillä on kaunis ja viihtyisä koti, rahatilanne ok, ystäviä ja tietysti ihanat isovanhemmat jotka auttavat :)
Etkö tosiaan huomannut muka miehessä noita asioita vai kuvittelitko niiden loppuvan kun lapsi on tulossa..heh! Siinä taas yksi huutaa yhteiskuntaa apuun kun itse on soppansa keittänyt.
Ei tekis mieli tähän kamalan karua tekstiä laittaa. Mutta mun elämä on ollut kyllä sellaista raskausajasta lähtein (kun jäin yksin), että on välillä tuntunut että räjähdän kappaleiksi. En tietenkään tiedä millaista elämä olisi jos olisi kumppani. Mulla ei ole yhtään sukulaista eikä mitään apua mistään, en saanut myösjkään tukiperhettä vaikka yritin. Ystävät, kummit----kukaan ei auta. Olen hankkinut (joutunut hankkimaan) uudet ystävät, sellaiset joilla on lapsia. Mun lapsi on nyt reilut 2 v. Kun palasin hoitovapaalta töihin, mut irtisanottiin samantien tuotannollisista ja taloudellisista syistä. Mutta köyhyys, se on mun murheista pienein. Päivät on niin pitkiä,on niin yksinäistä, pelottavaa....olla kaikestta vastuussa. usein mietin että voiko kenenkään elämä edes olla tällaista? Että jos pääsee hamamslääkäriin, se on onnenpotku ja ihanaa vapaata lapsenhoidosta. 24/7.....aina samaa, väsymys, huolet, kiukkuava lapsi,ruoanlaitto,tiskit,ruoanlaitto tiskit pyykit tiskit huutava lapsi kauppareissut puisto puisto puisto puisto puisto puisto. Lapsi lahkeessa,lapsi hihassa lapsi huutaa ja lapsi repii...jos saa tiskata rauhassa, se on luksusta. Nykyään saa sentään jo syödä istualtaan. Kun kukaan ei vie roskapusseja, eikä kukaan koskaan tule kotiin....ei ole ketään kenen kanssa keskustella....ei ole mitään mitä odottaa, samaa mustaa aukkoa koko ajan. Mä en välillä taajuu miten tästä voi selvitä järjissään. tai no en tietenkään ehkä edes tiedä olenko mä enää järjissäni. Ystävät.....ei ne käy, ennen ne kutsui johonkin juhliin tms. mut enää ne ei edes kutsu omiin kihlajaisiinsa. Ajattelevat varmaan että "ei se kuitenkaan pääse". En ole enää olemassa niille. Olenko olemassa itsellenikään? En harrasta mitään, en tee mitään mikä ei liity lapseen. Olen olemassa vain lapselleni. Mutta onko se vain? Olenko mä huono äiti ja huono ihminen kun sanon VAIN. Kun joku toinen jossain on surrut 10 vuotta kun ei saa lapsia, ei halauaisi mitään muuta. Mutta haluaisiko se mun kenkiini? Ei kukaan halua, väitän, en tiedä. Syyllisyys. Kun ei osaa aina iloita. Kun on niin itsekäs että tahtoisi joskus ulos. Ulos ovesta. Ilman vaunuja. Vittu tää on niin perseestä joskus, olen vanki. Joku etkee jotain päätelmiä nyt, mut ei tähän kaikkea mahdu kirjoittamaan. Sen haluan sanoa että olen yrittänyt ja olen pyytänyt ja kysynyt. Ja olen tullut siitä ihan helvetin katkeraksi.
Yritän ajatella kuinka paljon pahemmin asiat voisivat olla. Yritän niin että pää räjähtää. Mietin kaikkea maailman pahinta----ja mietin kuinka onnekas olen kun olen saanut terveen hienon lapsen. Ja heti perään mietin että vittu kun joku relkka tulis ja ajais mun yli----ja heti perään meitin että hei, ei mun yli saa ajaa rekka, kuka huolehtisi mun lapsesta, ei kukaan. Mun on pakko pysyä suojatiellä, hengissä, en saa sairastua, mun on pakko jaksaa, mulla ei ole vaihtoehtoa.
Tuo teksti kuulostaa valitettavan tutulta :( Meillä on usein myös tuollaista, jonkun verran tukiverkkoa, mutta tuo että päivät menee samaa rataa, pelkkää siivousta, ruuanlaittoa, tiskaamista, kaupassakäyntiä, puistoilua. Oma lapseni on myös vähän reilu 2 vuotias ja tuntuu välillä että tuo uhma tekee mut hulluksi. Olisi ihana joskus päästä ovesta ulos ilman sitä ikuista kiukuttelu/vaunu-rumbaa. Olisi ihana kun olisi joku jolle jättää lapsi ja lähteä itse vaikka lenkille tai kauppaan niin ettei lapsi koko ajan vingu vieressä ja vaadi muropakettia, mehupurkkia tms. Yksinäisyys on niin paljon pahempaa kuin minkään rahallinen köyhyys. Ei ole ketään jota odottaa kotiin, ja joka kertoisi jotain tuosta ympäröivästä maailmasta. Kun oma elämä pyörii vain lapsen ympärillä. Omaan elämään valoa tuo se että olen menossa takaisin koulun penkille. Oletko itse harkinnut vaikka opiskelua? Saisit muuta tekemistä kuin olla kotona vaan kaiket päivät. Itse olin jonkun aikaa töissä ja silloin mieliala oli parempi, kun oli päivät erossa lapsesta niin iltaisin sitä yhteistä aikaa osasi arvostaa ihan erilailla. Oli ihana nähdä muita ihmisiä ja puhua muustakin kuin lastenhoidosta.
ap tulisit varmasti pärjäämään ja jaksamaan yksinkin, varsinkin kun sulla on tukiverkkoa ympärilläsi. Itsellänikin kyllä tuli mieleen että voisiko olla vähän jostain hormonimyrskystäkin kyse. Mutta ymmärrän kyllä! Jos mies on kuitenkin jotakuinkin järkevä niin ei tosiaan kannata lempata kokonaan lapsen elämästä pois. Sillä jos päädytte eroon, niin on kuitenkin jonkunlainen mahis yhteishuoltajuuteen jolloin sun elämä olisi varmasti huomattavan paljon helpompaa. Itselläni on lapset yhteishuoltajuudessa exän kanssa, ja olisin takuulla sata kertaa kiukkuisempi kun en saisi yhtään hengähdystaukoa. Vaikka lapset kuin rakkaita ovatkin. Mulla kun ei ole sukulaisista minkäänlaista tukiverkkoa, ja ystäviin olenkin tukeutunut paljon, varsinkin eron jälkeen. Silloin lapset oli mulla jatkuvasti yötä päivää kolme kuukautta, ja siinä eromylläkässä se ruuanlaitto/pyykki/tiski/puistorundi tuntui musertavalta. Töihin paluun jälkeen arki kuitenkin alkoi ja loppujen lopuks ihan onnellinen sellainen. Nostan kyl oikeasti hattua teille totaaliyhäreille.
Oikeastaan mun piti totaaliyksinhuoltajalle sanoa, että kunpa asuisit lähellä ja tuntisin sut! Ottaisin kyllä sun lapsen vaikka pariksi tunniksi hoitoon silloin tällöin et pääsisit edes lenkille. Itsekin voivottelen usein vaikka miehen puutetta, mut kyllä mä oikeestaan uskon et tää tilanne useimmille meille on väliaikaista, kun ollaan itsekseen lasten kans. Ja ne lapset kasvaa koko ajan, ei kestä kauaa kun helpottaa!
Seinä vastassa tällä hetkellä kaikkialla.Olen hakenut opiskelemaan, on todella vaikeaa päästä kun nykyään saa työttömyysetuudella opiskella---tarkoittaa että kaikki työttömät haluaa opiskella....no ei kaikki, mut hakijoita tod.paljon, kun työttömiä niin paljon. Haen töitä koko ajan.....hakemani paikat, niissä on ollut hakijoita 250-700kpl. Siis hakemassa yhtä työpaikkaa. En ole vielä päässyt edes yhteenkään haastatteluun. Olen väliinputoaja ikäni ja koulutukseni(tai sen puutteen) ja työkokemukseni takia. Haluaisin opiskelemaan, mutta minkäs teen jos en pääse edes kouluun. Tuntuu etten kelpaa mihinkään! Vaikka olen tehnyt vaativia töitä ja paljon, koko ikäni tehnyt työtä. Olen nyt ensimmäistä kertaa oikeasti työtön. Ja m arvaan että mua raNGAISTAAN YKSINHUOLTAJUUDESTA.....KUKAAN EI HALUA MUA TÖIHIN. nE TIETÄÄ ETTÄ LAPSI SAIRASTAA JA ETTÄ MULLA EI OLE KETÄÄN.....TAI EN TIEDÄ, MISTÄ NE SEN SAIS TIETÄÄ. pOISITIN LAPSEN MUN CV:STÄ, tuskin häntä tarvitsee mainostaa. Mut aina ne kysyy jotain sellaista....että on pakko kertoa....kuten viimeksi kun hain kouluun ja olin haastattelussa. Siitä alkoi se kauhea tentii että "kuinka olet ajatellut selvitä" ja kuinka sitä ja kuinka tätä. EN TIEDÄ! Mutta tiedän että olen hyvä työntekijä. Anteeksi siis että mulla on lapsi. Tai että mulla on tosi kova motivaatio opiskella. Arvatkaa miksi? Koska mä haluan työn, koska mä tarvin työn,koska mun täytyy elättää ei vain itseni vaan myös mun lapseni.
Ja kun mä luen ja kuulen juttuja......kuinkia "yksinhuoltajat ovat tehneet lapsen tukien takia"...yksinhuoltajat ottavat kenet tahansa....yksinhuoltajat....minkä tukien? Yksinhuoltajat ovat köyhiä....en tiedä, mä olen köyhä. Tekis mieli tappaa joku kun kuulee noita juttuja. Mä en ole ikinä halunnut olla yksinhuoltaja, en ikinä. Enkä köyhä. Ja nyt olen molempia. Tuntuu aika pahalta. Mutta ehkä se pointti onkin siinä; kaikki tarvii jonkun itseään heikomman, lyötyä on helppo lyödä ja mä olen täysin lyöty tän kaiken alla. En pysty puolustautumaan. Tän myötä olen vasta tajunnut, että paitsi että olen itse koko ajan reunalla-tipahtamassa--tämän taakan alla, niin sen lisäksi olen tässä yhteiskunnassamme pohjasakkaa. En kelpaa mihinkään, mua saa kivittää syytöksillä tuista (joita ei ole olemassakaan) ja syytöksillä milloin mistäkin. Mä en kelpaa mihinkään, paitsi mun lapselle.
Tuo on totta, opiskelemaan on vaikea päästä varsinkin nyt kun kaikki jo työelämässä olevat työttömät (no okei, ei kaikki..) hakee kouluihin ja vie paikat työkokemuksellaan. Mutta kun ei ole turhan nirso, niin jostain voi paikka aueta, ammattikouluissa on ainakin tarjolla niitä paikkoja jotka on jäänyt täyttämättä. (itsekin olen ammatin itselleni lukenut juuri niin, että hain jälkihaussa)
Itse olen ollut siitä onnekas, etten ole koskaan kohdannut vähättelyä, ainakaan päin naamaa. Toisaalta en ole kuin yhdessä työpaikassa ollut sinä aikana kun minulla on lapsi ollut, joten vaikea sanoa miten yksinhuoltajuuteen työelämässä yleisesti suhtaudutaan.:(
Välillä tekisi mieli vetää tauluun niitä tuttuja, jotka tulee mulle päivittelemään että "voi, miten sä jaksat yksin? oot kyllä tosi vahva kun ihan yksin hoidat kaiken, mä en kestäis" Jaa, ihan tosi??!! Raivostuttavaa, ihan kun olisin joku superihminen vaikka oikeesti oon välillä ihan hajoamispisteessä.
Tosiaan nuo puheen yksinhuoltajisen tuloista on kyllä jtn ihan urbaanilegendaa. Itse olen tottunut elämään vähällä rahalla, kun olin köyhä opiskelija jo ennen lasta, ja nämä toimeentulotuet ja kotihoidontuet tuntuu opiskelijan tuloihin verrattuna aika suurilta, mutta köyhiä ollaan silti eikä meillä olisi todellakaan varaa lähteä mihinkään kylpylälomille tai lappiin talvilomaksi kuten monet ydinperheen omaavat ystäväni. Autoonkaan ei olisi kuuna päivänä varaa.
Joku mainitsi tuossa, että kyllähän ne lapset kasvaa. Ihan tottahan se on. Mutta kun elämä on tässä ja nyt, ainakin pitäisi olla. Olen parikymppinen, en halua ajatella että "sitten kun olen neljäkymmentä, olen vapaa menemään ja tulemaan miten haluan". Jos olen edelleen sinkku, ja lapsikin on jo muuttanut omilleen niin mitäs sitten? Mihin menen ja tulen? Sen takia yritänkin ottaa elämästä irti juuri nyt sen minkä voin. Jos voit tuntea edes kerran päivässä iloa ja onnea elämästäsi, niin sekin on jo paljon. Itse usein kun olen mesonnut ja paasannut lapselle väsyneenä jostain mitättömästä asiasta, kuten verhojen repimisestä tai tv-ruudun nuolemisesta, niin lapsi saattaa tulla luokseni ja sanoa "äiti, kaappaa mut" (tarkoittaa halaa) niin kyllä silloin tulee aika onnellinen olo. Kun nyt elämä pyörii aika pientä piiriä niin ne onnenhetketkin on revittävä pienistä asioista.
Joskus jotkut sanoo että "sä jaksat niin hyvin", hoidat kaiken niin hyvin....sä oot voimakas,sä selvitä,olet selviytyjä. Joo, mut ne ei tiedä.......että en mä aina jaksa, en välillä ollenkaan. Ja kun ne sanoo että ne ei jaksias, ne ei tiedä. En minäkään jaksaisi, mutta jaksan, hyvin tai huonosti, mutta jaksan koska mun on pakko. Mä olen selvinnyt vauvan koliikista, siitä että kannoin häntä 24/7,huutavaa vauvaa....joskus huomasin klo 16 olevani yöpaidassa, mut oli leikattu,olin todella kipeä,haava ei parantunut, mutta mä "jaksoin", vaikka en päässyt suihkuun enkä mihinkään ilman huutavaa vauvaa. Ja silloin pyysin apua....ystävä lupasi tulla, kun ei ollut pesukonetta,lupasi tulla päästämään mut pyykkitupaan joka oli erillisessä rakennuksessa ja kun se sanoi puhelimessa että ei pääsekään, koska oli niin rankka päivä töiussä....aloin itkeä hysteerisesti. Hän ärtyneenä puhelimeen "no ei kai sun elämä yhteen pyykkivuoreen kaadu". Ja sitä yhtä maitopurkkia kun pyysin tuomaan....kun olin kipeänä.....tämä ystävä jonka rohkaisemana olin pyytänyt apua(minä autan,muista kysyä)....hän totesi että mun pyynnöt ahdistaa. Silloin tajusin että mun elämä ei saa kaatua yhteen maitopurkkiin, eikä pyykkivuoreen ja tajusin että joka vitun vuori on itse kiivettävä ja purkit haettava vaikka pää kainalossa. Siinä meni ensimmäinen ystävä....tai ei edes siinä vaan silloin, kun sain uuden asunnon,ison vessan ja pesukoneen ja pyysin häntä käymään "yhtä hyvinhän sä voit tulla meille". Yhtä hyvin....pienen vauvan kanssa, umpipakkasessa bussilla ja metrolla....yhtä hyvinhän voin olla menemättä ja olen ollut. Olen tosi surullinen....ja tää on miljoonasosa näistä....nyt voisin ottaa hyvin lottovoiton vastaan. Pienen vaauvaan kanssa yksin jäätyäni ole todellakin nähnyt ketä ne oikeat ystävät on, niitä ei montaa ole, joten ei tarcvitsisi enää lottovoittajana miettiä etkä ketkä ovat ystäviäni oikeasti ja minun takiani.
Ja tää yhteiskunta...kuinkia see potkii päähän.....kaikessa, tukiperheasia ja kaikki nää hienot kotipalvelut ja kaikki muut....rukoile että saat jotain mutta älä luule että ne auttaa silloin kun hätä on suurin. Ei, ne auttaa silloin kun on resursseja. Mä tipahdin polvilleni yhtenä yönä, vuosi sitten, jalat meni alta,selkä naksahti. Vauva itki yöllä,olin niin kipeä etten pystynyt nostamaan häntä pinnasängystä.Aamulla soitin ja itkin kotipalveluun että mun on pakko päästä lääkäriin/sairaalaan.....ei ollut apua tarjolla. Bussilla mentiin, sain kaksi piikkiä että pystyin kävelemään jotenkuten. Ne sanoi jälkikäteen että "no, sähän siis pääsit sinne etkä tarvinnut apua". Se vetää nöyräksi ja saa tajuamaan että mä olen totaalisen yksin, mun pakko jaksaa sillä jos en jaksa niin olen jaksamatta eikä siitä kukaan välitä.
Mitään vikaa ei siis ole miehissä jotka eivät kanna vastuutaan, vaan kaikki vika on naisissa jotka eivät sitä ajoissa tajua? Hohhoijakkaa.
Tulevaisuudessa miehet tarhataan Ahvenanmaalle ja naiset käyvät sieltä hakemassa siemeniä niitä tarvitessaan. Miehet eivät kykene kantamaan vastuuta mistään, heiltä otetaan ihmisoikeudetkin pois. Sielläpä temmeltävät :D
Itse olen yksinhuoltaja yhden yön suhteen seurauksena. Isä otti asian yllättävän hyvin, mutta on tavannut 4,5kk ikäisen poikansa vasta 3 kertaa, koska lähti ulkomaille opiskelemaan loppuvuodeksi. Isän vanhemmat ovat ollet paljon mukana ja innoissaan uudesta lapsenlapsesta. Yllättävää sekin, olen onnekas. Tukiverkkoon kuuluvat myös serkkuni, yksi ystäväni ja vähäisessä määrin myös oma äitini.
Irtisanoin itseni työpaikasta muutama kuukausi ennen kuin sain tietää olevani raskaana, joten töitä ei ole odottamassa äitiysloman jälkeen, mikä vähän pelottaa.. Toisaalta, olisin mieluusti kotiäitinä, jos se vain olisi mahdollista.
Tulot: äitiyspäiväraha n.650e, asumistuki 355e, lapsilisä 146e ja elatusapu 140e eli n.1300e käteen kuussa.
Paperilla tuon summan saa riittämään vaikka kuinka pitkälle, käytännössä ei. Ensi kuusta lähtien rupeankin seuraamaan rahankäyttöäni tarkemmin. Yhtenä kuukautena kävin sosiaalitoimistosta hakemassa toimeentulotuki-lomakkeen ja etsin tarvittavat liitteet, mutta sitten tajusin, että tuskin saan mitään tukea, kun minulla on 1000e sijoituksissa. Ilman luottokorttia ja isovanhempien taloudellista tukea rahat eivät olisi riittäneet, kun tuli yllättäviä isoja laskuja mm. vakuutuksen ja sairaalalaskun takia.
Henkisesti olen voinut hyvin. Poika nukkui hyvin ekat 3kk, toisinaan heräsi huutamaan (jolloin meni hermot!), nyt on 1,5kk heräillyt öisin n.1,5-2h välein. Tämä unettomuus rupeaa pikkusen rassaamaan, mutta kun ei poika enää huutamaan herää, niin kyllä ihan hyvin jaksaa. Päikkäreitä nukkuu n.3-4 kertaa puolituntisia, mutta on 90%:sesti iloinen poika päivisin ja viihtyy nykyään muutamia minuutteja itsekseen leikkimatolla, jolloin ehdin tehdä jotain pientä taloudenhoitoa. Muuten tykkää seurailla puuhastamistani varsinkin, jos juttelen ääneen koko ajan :)
Me koitetaan joka päivä käydä jossain ihmisten ilmoilla, vaikka vaan kävellä kauppaan tai käydä kaupungilla käppäilemässä. Nykyään ollaan käyty myös ilmaisissa, vauvaperheille suunnatuissa päiväkerhoissa. Turussa matkustelu onnistuu hyvin, kun vaunuilla pääsee bussit ilmaiseksi.
Poika on 3 kertaa ollut muutamia tunteja hoidossa päivällä ja 2 kertaa yökylässä, jolloin olen itse saanut siivota ja nukkua rauhassa :) Baariin lähteminen ei käynyt edes mielessä! :D Muutoin ollaan yhdessä 24/7. Kaikki on mennyt hyvin, kunhan tajusin, ettei omia rutiineja voi enää noudattaa eikä niitä viittä lisäminuuttia enää saa aamuisin sängyssä. Vauvan rytmillä kun ollaan menty, niin on oma pää pysyny kasassa.