Olen reilu parikymppinen tyttönen. Ihmiset mieltävät minut ystävällisenä ja herkkänä taiteilijatyttönä, joka tulee toimeen kaikkien kanssa, haluaa auttaa ja kuunnella. Erään sanoin: "Olet takuulla vahvin tuntemani ihminen."
Kaikki eivät näe, kuule, saati koe. Sisälläni myrskyää ja pelkään kamalasti.
Kärsin paniikkituntemuksista ja vaikeasta ahdistuneisuudesta, pelkään nostaa katsettani ihmisiin päin, pelossa että he näkisivät minut - kun sanon "minut", tarkoitan historiaani, rikkinäisyyttäni. Silmät ovat sielun peili, eikä minun silmäni jaksa juuri tällä hetkellä hymyillä, koska mennyt on tullut takaisin henkiseen näkökenttääni.
Elämänhistoriani on vaikea, ja olen suorittanut sen liioin tuntematta, olin olevinani vahva ja neutraali! Nyt päätin ottaa askeleen "paranemisen tiellä", kohdata pelkoni ja elämäni, ilman mielialalääkkeitä - rauhoittavien voimalla. Tämä tie on vaikea. En uskonut, että voisin koskaan tuntea näin lamaannuttavia tunteita, pakokauhua. Tukalaa oloa, vaikea olla. En edes tiedä nimeä kaikille näille tunteille!
Pelkään kamalan paljon sairastuvani psykoosiin tai skitsofreniaan. Se on suurin pelkoni. Pelkään katsoa ihmisiin myös syystä, jos he eivät olisikaan olemassa oikeasti, kuvittelenko kaiken. Pelkään "tuntematonta uhkaa", joka täyttää mielen kaikissa tilanteissa. Pelkään kuollakseni, vaan en kuolemaa. En halua kuolla.
Sain kontolleni posttraumaattisen stressireaktion n.2kk sitten terapiajaksoa aloittaessani, joka on päivä päivältä onneksi hälventynyt, muttei vielä täysin kadonnut. Olo tuntuu yhä epärealistiselta, maailma tuntuu epärealistiselta. Olenko olemassa? Miksi olen? Olenko nyt hullu? Jääkö tämä olo päälle? Tulenko koskaan olemaan "normaali"? Kamala olo. Robottimainen olo.
Tapahtui jokin henkinen lukkiutuminen ulkomaailman hyökkäyksiltä. Ja koska tilanne on päällä, näen vain epätoivoa. En saa otetta mistään, en enää hallitse tunteitani, joita en edes osaa nimetä !
Kaikki kokemukseni avautuivat uudestaan, kun aloitin terapian. En uskonut reagoivani niin vahvasti. Oletin, että pystyn puhumaan asioista fiksusti ja järkeilemällä, tuntematta.
Olen ollut tukahdutettu lapsi. Ja nyt olen yksin. Asioistani ja oireistani tietää terapeuttini lisäksi vain muutama hassu ihminen, yksikään ei asu samalla paikkakunnalla -terapeuttia lukuunottamatta.
En uskalla puhua muille, välttelen "normaaleja" ihmisiä, vanhoja kavereitani. Pelossa, etteivät he jaksaisi tukea, ymmärtää. En itsekään jaksa ymmärtää itseäni ja olojani, oireitani.
Itsevihani on suunnattoman kova, en edes osaa järkeistää sille syytä. Näen itseni rumana, niin rumana, etten uskaltaisi ulos, jollen pakottaisi itseäni lähtemään kävelylle tai kauppaan - paitsi pimeällä.
Ahdistun virallisissa laitoksissa - Kelassa, kaupankassalla, pankissa. Koen huonommuuteni suorastaan hohkavan.
Oletteko samassa pisteessä?:(
Kaikki eivät näe, kuule, saati koe. Sisälläni myrskyää ja pelkään kamalasti.
Kärsin paniikkituntemuksista ja vaikeasta ahdistuneisuudesta, pelkään nostaa katsettani ihmisiin päin, pelossa että he näkisivät minut - kun sanon "minut", tarkoitan historiaani, rikkinäisyyttäni. Silmät ovat sielun peili, eikä minun silmäni jaksa juuri tällä hetkellä hymyillä, koska mennyt on tullut takaisin henkiseen näkökenttääni.
Elämänhistoriani on vaikea, ja olen suorittanut sen liioin tuntematta, olin olevinani vahva ja neutraali! Nyt päätin ottaa askeleen "paranemisen tiellä", kohdata pelkoni ja elämäni, ilman mielialalääkkeitä - rauhoittavien voimalla. Tämä tie on vaikea. En uskonut, että voisin koskaan tuntea näin lamaannuttavia tunteita, pakokauhua. Tukalaa oloa, vaikea olla. En edes tiedä nimeä kaikille näille tunteille!
Pelkään kamalan paljon sairastuvani psykoosiin tai skitsofreniaan. Se on suurin pelkoni. Pelkään katsoa ihmisiin myös syystä, jos he eivät olisikaan olemassa oikeasti, kuvittelenko kaiken. Pelkään "tuntematonta uhkaa", joka täyttää mielen kaikissa tilanteissa. Pelkään kuollakseni, vaan en kuolemaa. En halua kuolla.
Sain kontolleni posttraumaattisen stressireaktion n.2kk sitten terapiajaksoa aloittaessani, joka on päivä päivältä onneksi hälventynyt, muttei vielä täysin kadonnut. Olo tuntuu yhä epärealistiselta, maailma tuntuu epärealistiselta. Olenko olemassa? Miksi olen? Olenko nyt hullu? Jääkö tämä olo päälle? Tulenko koskaan olemaan "normaali"? Kamala olo. Robottimainen olo.
Tapahtui jokin henkinen lukkiutuminen ulkomaailman hyökkäyksiltä. Ja koska tilanne on päällä, näen vain epätoivoa. En saa otetta mistään, en enää hallitse tunteitani, joita en edes osaa nimetä !
Kaikki kokemukseni avautuivat uudestaan, kun aloitin terapian. En uskonut reagoivani niin vahvasti. Oletin, että pystyn puhumaan asioista fiksusti ja järkeilemällä, tuntematta.
Olen ollut tukahdutettu lapsi. Ja nyt olen yksin. Asioistani ja oireistani tietää terapeuttini lisäksi vain muutama hassu ihminen, yksikään ei asu samalla paikkakunnalla -terapeuttia lukuunottamatta.
En uskalla puhua muille, välttelen "normaaleja" ihmisiä, vanhoja kavereitani. Pelossa, etteivät he jaksaisi tukea, ymmärtää. En itsekään jaksa ymmärtää itseäni ja olojani, oireitani.
Itsevihani on suunnattoman kova, en edes osaa järkeistää sille syytä. Näen itseni rumana, niin rumana, etten uskaltaisi ulos, jollen pakottaisi itseäni lähtemään kävelylle tai kauppaan - paitsi pimeällä.
Ahdistun virallisissa laitoksissa - Kelassa, kaupankassalla, pankissa. Koen huonommuuteni suorastaan hohkavan.
Oletteko samassa pisteessä?:(
Vastaukset 5
Vanhimmat
Varmaan olet aika sairas ja ehkä tarvitsisit lääkitystäkin.
Ei tarveellä ihmisellä ole mitään pahanolon tunteita eikä tuskaisia ajatuksia. Päinvastoin, aina on onnellinen olo. Kaikki elämän toiminnat tuottavat onnellisuutta. Hengitys, näkeminen, kuuleminen, tunteminen, tuoksut, liikunta, lepo, ajattelu. Kaikesta voi nauttia. Miksi sitten olisi tuskainen ja masentunut? Sehän olisi ristiriitaista kaiken sen kanssa, mitä tietoa saa aisteillaan ympäristöstä.
Näyttää siltä, että elät kokonaan sisäisessä maailmassasi, joka on vääristynyt ja tuskainen. Sinun pitää aistia maailmaa ympärilläsi.
Kun olin askettäin ulkona pihamaalla, tuli pensaikosta musta kissa ja alkoi tekemään tuttavuutta. Se voi olla naapuritalosta, mutta aikaisemmin en ole sitä tuntenut. Se oli kuitenkin hyvin onnellisen tuntuinen, kun sai taputtelua ja silittelyä.
Kerron tämän vain siksi, että eläimetkin selvästi osoittavat olevansa onnellisia. Siihen pystyy kanarialintukin ja kissat ja koirat. Onnellisuus kuuluu siis luonnollisesti elämään, että eläimetkin sen tuntevat.
En väittänyt itseäni terveeksi, en sitä ole, olen ahdistunut ja pahoin masentunut. Ja onneksi hoidossa. Arkielossa on tapahtunut yhtä jos toista pahaa. Kriisin keskellä on vaikea olla onnellinen. Olisitko itse onnellinen, jos esimerkiksi lähipiirissäsi ihminen olisi kuollut? Olisitko onnellinen, jos sinua olisi käytetty hyväksi? Esimerkkejä vain, en omista kriiseistäni sen suuremmin mainitse. Mutta kukkasten tuoksut tai ystävälliset taputtelut eivät tuskaan auta.
Olet oikeassa, että olen jumissa "sisäisessä maailmassani", mutta elän menneitä vahvasti uudestaan. Elän nykyisiä ongelmia henkisellä tasolla - ne koskee ihan kamalan kovasti.
Anteeksi, mutta sun kommentti oli todella ajattelematon.
Mukava, että sinä olet onnellinen, mutta en tässä tilanteessa välitä kuulla kanarialinnuista, vaan etsin kohtalotovereita.
Sinä luulet, että synkkä mielialasi on oikeaa todellisuutta ja onnellisempi elämä on väärää.
>>vaan etsin kohtalotovereita.
Tämä on juuri sinun virheesi. On todella hölmöä etsiä kohtalotovereita. Sellaisen kun löydät, hän vakuuttaa sinulle, että olet oikeassa synkkyydessäsi.
>>Olisitko itse onnellinen, jos esimerkiksi lähipiirissäsi ihminen olisi kuollut?
Liki kaikki entiset tuttavani ovat kuolleet. Itsekin olin hyvin lähellä kuolemaa pari kuukautta sitten. Nyt lääkäri sanoi, että minulla on 20% mahdollisuus kuolla vuoden sisällä. Sinulla on se mahdollisuus varmaan alle 1%.
Niin luulen,
koska se tuntuu siltä. Ja tämä tila on itselleni liian ajankohtainen ja uusi ja pelottava asia. En tarkoita kohtalotovereilla yleistä märehtimistä, vaan tukea - vertaistukea. Ymmärrystä. Miksi tuntuu siltä kun tuntuu..
Oon pahoillani sinun menetyksistä. Ja kokemuksistasi.
Ymmärrän hyvin, että asenteesi elämään on muuttunut - olet siltä osin valaistunut, ja se oikeasti mahtava juttu.
Itse toivon nimenomaan saavani elämästä kiinni.
Tiedän, että olisi niin paljon nähtävää ja koettavaa, mutta juuri nyt ne ei tunnu merkityksellisiltä. Ja voi kun tunteiden hallinta olisikin tahdon asia.. Ei tämä ole helppoa miulle, ei ole kyse erehtymisestä tai päätöksestä tuntea näin.
Oon lähtenyt kaikesta huolimatta tulta päin, konkreettisin askelin.
Sinä ajattelet paljon ja se on turhaa sekavuutta. Se näyttää olevan sanojen tulvaa, jossa ei ole merkitystä. Siksi sinun pitäisi päästä sellaisesta tavasta eroon. Teet itsesi onnettomaksi kiduttamalla itseäsi omilla mietteilläsi.
Tässä tilanteessa voisi turvautua toisten ajatteluun, joka on onnellisempaa ja terveempää. Siihen on paljon keinoja, musiikki, lukeminen tekeminen, katseleminen ja monta muutakin tapaa.
Minä en voi sinua auttaa, vaikka näenkin sekavuutesi. Syy on se, että luulet itse tietäväsi kaiken paremmin. Sinun on kärsittävä ja siinä viisastuttava.