Paniikkihäiriö on ollut matkakumppanini jo reilut 20 vuotta, ei kovin hyvä ystävä kuitenkaan vaikka näinkin pitkään on rinnalla kulkenut.
Lääkehoitona Sepram 40mg ja tarvittaessa Medipam 5mg, samoin tarvittaessa Proplar 40mg. Pitkään meni hyvinkin, mutta nyt kun vaihdevuodet tekevät tuloaan, en millään jaksaisi enää kipuilla työelämässä, ( joku voi ajatella laiskaksi). Lapsuusmuistot ja isäpuolen vuosia kestänyt hyväksikäyttö( ei kuitenkaan raiskausta, vaan jatkuvaa koskettelua) pyörivät mielessä, enkä ymmärä vaikka kuinka yritän..Ensimmäisen mieheni jatkuvat syrjähypyt...miksi niitäkin täytyy miettiä? Myöhemmin elämässäni avopuolisoni sairas mustasukkaisuus ja pahoinpitelyt, alkoholin liika käyttö...Myöhemmin yritys asettua oikeana pidetyn ihmisen rooliin ja mennä mukaan työelämään, olivat minulle silloin ihan liikaa, tärisin, vapisin, hikosin, en saanut sanoja suustani, en nukkunut öisin, minä en siis pärjännyt, ns. oikeiden hyvien työssä käyvien ihmisten, maailmassa. Tuolloin ei edes tunnettu paniikkihäiriötä, minulle sanottiin kun, yritin hakea apua, kaikkihan joskus jännittävät. Kaikki paheni, koko maailma musteni, en tiennyt kuinka uskaltautuisin edes kauppaan, minulla oli kolme pientä tyttöä, joten evästä piti hakea. Sitten keksin ostaa viiniä ja lasin parin jälkeen kauppaan meno onnistuikin. Myöhemmin kerroin silloiselle psykologille, pelkääväni viinistä tulevan minulle ongelman, hän kuittasi pelkoni kertomalla kuinka ihmiset suomessa, käyttävät viiniä hyvin usein ruokajuomana ja neuvoi minulle halvan saksalaisen viinin...että näin. Myöhemmin soitin itse sosiaaliviranomaisille, etten taida nyt jaksaa..Ja he tulivat ja veivät kaikki kolme tytärtäni, minut jätettiin ilman ketään ilman minkäänlaista apua...Nuorin lapseni( silloin 4v.) sijoitettiin ja kaksi vanhinta annettiin isän hoiviin. En koskaan olisi soittanut, jos olisin tiennyt mihin se johtaa. Välissä tapahtui paljon ja elämäni oli ja on yhä sirpaleina, mutta sain tyttäreni, tämän nuorimman takaisin, sijaiskodista jossa hänen ei koskaan ollut hyvä olla. Kaikki tyttöni ovat jo aikuisia ja minulla on jo kaksi lastenlastakin, mutta olen todella katkera..Minulla on vielä teini-ikäinen poika kotona kasvatettavana, olen onnellinen hänestä.
Vaan kun jaksaisi muuten, olen levoton ja näen unia menneistä, setvin niitä mielessäni, eikä kukaan puhu niistä kanssani. Jännitän töissä työtovereita, sydän tykyttää ja ohimoissa jyskyttää...Nyt olen sairaslomalla, enkä jaksa uskoa, että minusta tulee kunnolla työkykyistä, sitä paitsi nykymaailmassa ei tällaiset, herkät ja arat ihmiset pärjää..Vai oletteko samaa mieltä? Psykologini sanoo minulle," sinulle on vain sattunut liian paljon"..eikö enää nykyään käydä läpi menneisyyden taakkoja vai eikö se auta? Paniikki kulkee yhä vierelläni, vaikken millään jaksaisi olla sen kaveri.
Lääkehoitona Sepram 40mg ja tarvittaessa Medipam 5mg, samoin tarvittaessa Proplar 40mg. Pitkään meni hyvinkin, mutta nyt kun vaihdevuodet tekevät tuloaan, en millään jaksaisi enää kipuilla työelämässä, ( joku voi ajatella laiskaksi). Lapsuusmuistot ja isäpuolen vuosia kestänyt hyväksikäyttö( ei kuitenkaan raiskausta, vaan jatkuvaa koskettelua) pyörivät mielessä, enkä ymmärä vaikka kuinka yritän..Ensimmäisen mieheni jatkuvat syrjähypyt...miksi niitäkin täytyy miettiä? Myöhemmin elämässäni avopuolisoni sairas mustasukkaisuus ja pahoinpitelyt, alkoholin liika käyttö...Myöhemmin yritys asettua oikeana pidetyn ihmisen rooliin ja mennä mukaan työelämään, olivat minulle silloin ihan liikaa, tärisin, vapisin, hikosin, en saanut sanoja suustani, en nukkunut öisin, minä en siis pärjännyt, ns. oikeiden hyvien työssä käyvien ihmisten, maailmassa. Tuolloin ei edes tunnettu paniikkihäiriötä, minulle sanottiin kun, yritin hakea apua, kaikkihan joskus jännittävät. Kaikki paheni, koko maailma musteni, en tiennyt kuinka uskaltautuisin edes kauppaan, minulla oli kolme pientä tyttöä, joten evästä piti hakea. Sitten keksin ostaa viiniä ja lasin parin jälkeen kauppaan meno onnistuikin. Myöhemmin kerroin silloiselle psykologille, pelkääväni viinistä tulevan minulle ongelman, hän kuittasi pelkoni kertomalla kuinka ihmiset suomessa, käyttävät viiniä hyvin usein ruokajuomana ja neuvoi minulle halvan saksalaisen viinin...että näin. Myöhemmin soitin itse sosiaaliviranomaisille, etten taida nyt jaksaa..Ja he tulivat ja veivät kaikki kolme tytärtäni, minut jätettiin ilman ketään ilman minkäänlaista apua...Nuorin lapseni( silloin 4v.) sijoitettiin ja kaksi vanhinta annettiin isän hoiviin. En koskaan olisi soittanut, jos olisin tiennyt mihin se johtaa. Välissä tapahtui paljon ja elämäni oli ja on yhä sirpaleina, mutta sain tyttäreni, tämän nuorimman takaisin, sijaiskodista jossa hänen ei koskaan ollut hyvä olla. Kaikki tyttöni ovat jo aikuisia ja minulla on jo kaksi lastenlastakin, mutta olen todella katkera..Minulla on vielä teini-ikäinen poika kotona kasvatettavana, olen onnellinen hänestä.
Vaan kun jaksaisi muuten, olen levoton ja näen unia menneistä, setvin niitä mielessäni, eikä kukaan puhu niistä kanssani. Jännitän töissä työtovereita, sydän tykyttää ja ohimoissa jyskyttää...Nyt olen sairaslomalla, enkä jaksa uskoa, että minusta tulee kunnolla työkykyistä, sitä paitsi nykymaailmassa ei tällaiset, herkät ja arat ihmiset pärjää..Vai oletteko samaa mieltä? Psykologini sanoo minulle," sinulle on vain sattunut liian paljon"..eikö enää nykyään käydä läpi menneisyyden taakkoja vai eikö se auta? Paniikki kulkee yhä vierelläni, vaikken millään jaksaisi olla sen kaveri.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Aikamoinen kertomus. Toivottavasti on totta, eikä jonkun mielikuvituksen tuote. Taakkaa on sen verran paljon, että ehkä apua löytyy paremmin ammattilaislta kuin täältä. Menneisyyden murheet ovat monille se paniikkioireiden liikkeelle paneva voima. Jotkut saa helpotusta lääkkeistä, jotkut muualta. Omien kokemusten pohjalta mitään pitkäaikaista helpotusta ei löydy mistään. Paljon on kiinni myös omasta asenteesta elämään. Menneitä ei voi muuttaa. Kostonhimoiset ajatukset eivät myöskään auta.