Olen 18 vuotias nainen. olen pienestä asti tiennyt mitä kuolema on mutta nyt vasta murros-iässä aloin ajattelemaan asiaa tarkemmin. Minua ahdistaa kuolemanpelko kokoajan minulla se on kokoajan ja se tulee yhtäkkiä esille vaikka olen esim ystävien seurassa pitämässä hauskaa ja varsinkin silloin kun olen kävelyllä yksin tai kotona. se tunne on ihan hirveä silloin olen ihan paniikissa ja olen ihan lukossa ja en pysty oikein toimimaan tai tekemään tai edes hengittämään normaalisti. ajatus siitä että elämme täällä n.70 vuotta ja kivet ovat olleet täällä jotain tuhansia vuosia ja joku vanha helsingin keskustan arvokas asuntokin on jo yli sata vuotta vanha, meidän ihmisten ikä tuntuu niin lyhyeltä. me sikiämme jostain tyhjästä ja yhtäkkiä olemme 9kk päästä täällä ja sitten kuollaan pois noin vain lapsena, nuorena tai vanhana. siis sen ymmärrän jos jotkut ovat eläneet niin pitkään ja ovat eläneet niin stressaavan ja kiireisen elämän ja ovat ihan poikki tai vanhukset jotka ovat onnellisia ja ovat eläneet kuiltaisen elämän sanovat että olen valmis kuolemaan. minua ei sinänsä pelota se hetki kun poistuu täältä ellei se satu, ja sitähän en itse tiedä. mutta jotkut ovat aika levollisen näköisiä kun kuolee.sanotaan että ihminen lakkaa olemasta kun kuolee mutta silti mua ahdistaa se kuoleman jälkeinen elämä että sitä ei edes ole muuten kuin et sun vartalosta tulee maata. ahdistaa ajatus että sä et pala ikinä ikinä takaisin. et saa enää nähdä rakkaita ihmisiä koskaan et käydä niissä lempipaikoissa tai olla kotona kullan kanssa vieettämässä koti-iltoja. ja sekin ahdistaa kun en osaa valita vaikka ei sitä tarvitsisi vielä valita mutta olisi hyvä sanoa kumpaa hautausta toivoo jos joskus sattuu lähtemään liian aikaisin pois täältä. mä en haluaisi missään nimessä että luonto korjaa minut et madot tulee syömään mut ja tunkeutuu mun sisälle kaikista mahdollisista aukoista ja myllertää sisällä samanlailla kuin csi sarjoissa. vaikka sitä lakkaa olemasta niin polttohautauskin ahdistaa kun sun tuhkaan tulee monen muunkin tuhkat ja sä palat vaan vaikka se eikai satu. vai sattuuko se ihan helvetisti et huutaako mun sielu et sattuu et polttelee kun mun suu ei pysty huutaa eikä sydän pumppaa verta ja aivot toimi oon kuollu mutta sitä mä pelkään et jos oliskin eikä saa silmiä ikinä ikinä auki eikä saakkaan ja silti on täällä keskuudessa. äh tää on niin hankalaa...toivottavasti mä pääsen jotenkin eroon tästä sillä tää on puoliksi turhaa stressaamista vaikka se on ihan hyvä joskus ajatella tälläisiä asioitakin. ainut asia mikä vie kuolemanpelon pois kun on töissä ja tekee kokoajan otain töitä eikä ole aikaa ajatella mutta se on tosi rankka tapa päästä eroon kuolemnapelosta jos täytyis kokoajan tehdä jotain eikä olla paikalla.
Eroon kuolemanpelosta
Guess1992
4391
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Hei. En tiedä mitään hyviä keinoja päästä pelosta eroon. Itselläni taitaa olla vähän samanlaisia "pelkoja" tai en oikeastaan tiedä mitä ne on. Aina silloin tällöin tulee tunne, jota en osaa selittää... Yleensä se tulee ennen kun menen nukkumaan. Tavallaan kaikki pysähtyy, tulee sellainen ahdistunut tunne ja sitten mietin, että kun kuolee niin taivaassa (ainakin sinne toivon ja luulen pääseväni) ollaan 999999999999999999999 miljoonaa vuotta. Mietin millaista se on. Ehkä samanlaista kun nukkuu eli ei tunnu miltään. Mitä siellä voi tehdä? Kumpa joku osaisi kertoa.
Sitten jossain vaiheessa tämä tunne menee ohi ja en mieti sitä enää.
Me ollaan oltu jo kai kuolleita kauan tai jonkun aikaa en muista edellisestä elämästä mitään en tiedä onko sitä. Kuoleminen on niin pelottavaa kun se on niin yliluonnollista irtautua omasta kehosta. En muista sitäkään hetkeä kun mä synnyin eikä sekään kai sattunut ja missä olin ennen kun edes olin hedelmöittynyt jossain järjesteömässä odottamassa vuoroa milloin mun sielu saa taas jonkun tehtävän.oonko ollut jo joku toinen. Ei kai kuoleman jälkeen satu tsi muista mitään se on varmaan sama kun oli olematta ennen syntymistä. En ainakaan muista et olis ollut tylsää kuolleena 999999999999999990 miljoonaa vuotta. En itse usko mihinkään uskontoon mutta luulen että on joku kiertokulku juttu et on paljon henkiä ja kun ihminen kuolee siit tulee uus henki se syntyy ja mätänee ja taas kokoajan se on totta et ei tuu ikinä samanlaiseks tai saa nähdä ketäään mutta tulee uusi elämä. Kun vaihtuu vuodet ja tulee aamu ja ilta se kiertää aina samaa rataa ja jos ihmisetkin vaan kiertää ja saa uuden elämän jos taivaassa olo tuntuukin tältä elämältä jos olenkin joku toinen joka on kuollut ennen mun sikiämistä. Jos kuolleena on vain hetken jos 10vuotta ei tunnu missään kun ei muista tai tunne jos tää nykypäivä on meidän elämä ja arki ja jonkun toisen taivas. Ja ollaan silti sama henki mut meille tulee sina eri persoonat. Mitäs jos tämä maailma onkin se taivas ja kuolleena oleminen on nukkumista ja vuoron odottamista uuteen elämään??? Niin paljon kysymyksiä
Kun ajatuksesi ovat hölynpölyä, siitä olet vastuussa sinä itse. Sinun on opittava se, ettei kaikki ajatukset ole oikeita. Onhan sinun harkittava puheitasikin. Et saa puhua älyttömyyksiä. Älä ajattelekaan turhaa roskaa.
Kuulutko evankelisluterilaiseen seurakuntaan? Jos kuulut, pyydä päästä juttelemaan papin kanssa tuosta päässäsi kieppuvasta "hölynpölystä". Ehkä myös vapauttaisi sinua jos avoimesti kerrot parhaille ystävillesi kärsiväsi kuolemanpelosta. Siis jos ajatukset kieppuvat tätä rataa juuri, koska toinen puoli sinua yrittää koko ajan vaientaa nämä pohdinnat sopimattoman synkkinä. Onko jotakin muuta, jota pohjimmiltaan pelkäät vielä enemmän? Tuli mieleen, ovatko loputtomat pohdintasi itse asiassa elämän, elämisen pelkoa?
Jos jotakin lohduttaa, hyvin vanhaksi ja viisaaksi eläneellä elokuvaohjaaja Ingmar Bergmanilla oli jatkuvia kuolemanpelon ajatuksia ikäisenäsi. Sitten ne ilmeisesti vaan lakkasivat?