Onko muilla kokemusta että olisi myös saanut jotain johtuen mielenterveysongelmista? Täytyy sanoa että itse ainakin olen oppinut paljon itsestäni ja elämästä pintaa syvemmältä. Minulla on edelleen mielenterveysongelmia ja vaikka haluaisinkin niistä eroon vielä joskus, niin rehellisesti sanottuna olen onnellinen että olen niitä joutunut käymään läpi. Muuten en ehkä ikinä ois kasvanut henkisesti, ainakaan niin hyvin kun nyt olen. Olen oppinut ymmärtämään muiden ihmisten ongelmia ja puhuun omista asioistani. Ilman tätä koulutusta olisin varmaan todella pinnallinen, tai en ehkä sisimmässäni, mutta en ainakaan osaisi enkä uskaltaisi tuoda esille herkkää ja syvällistä minääni.
Aluksi oli tosi vaikeeta kertoo kellekkään että on mielenterveysongelmia, mutta pikkuhiljaa ja positiivisten vastaanottojen myötä se on helpottanut tosi paljon. Ja huomannut kun kertonut omista ongelmistaan, että aika moni muukin avautuu että on käynyt läpi vaikeita juttuja. Tuo syventää aika paljon ihmissuhteita, kun ei tarvi esittää mitään liian vahvaa ja voi puhua miten oikeasti menee, eikä vaan sanoo että ihan jees vaikka oliskin aivan paskana.
20 vuotta patosin melkein kaiken sisälleni, lopulta sitten se kasvoi liian suureksi ja romahdin, no ei tuo varmaan ainoa syy romahdukseen ,mutta kuitenkin. Pikkuhiljaa on tuo möykky sisältä pienentynyt, kun on voinut jutella miltä oikeasti tuntuu. Ilman ongelmiani en olisi ikinä löytänyt niin ihania ihmisiä elämääni mitä mulla nyt on, ihmisiä joille voi näyttäytyä heikkona. Ja myöskin jotkut vanhat ihmissuhteet ovat syventyneet, kun on tullut esiin kuorestaan.
Ja tosiaan itsellä on kokemusta että suurimmaksi osaksi omien ongelmieni ja heikkouteni esiintuominen on vain parantanut ihmissuhteitani, eikä niin, että minua olisi alettu syrjimään tai hylätty niiden takia. Varmasti niitäkin on jotka ei voi ymmärtää jne. mutta oma kokemukseni on pääosin todella positiivista. Ja varmasti ongelmien laatukin vaikuttaa miten ihmiset niihin suhtautuu, mutta tässä nyt oma kokemukseni. (ja mainittakoon vielä että olen mies, jos jollain on semmonen väärä kuva että vain nainen voi näyttäytyä heikkona)
No, onneksi kaikki ei tarvi tämmöstä koulutusta saadakseen kosketusta syvemmälle itseensä ja muihin, mutta ainakin minä ilmeisesti sitä tarvitsin.
Aluksi oli tosi vaikeeta kertoo kellekkään että on mielenterveysongelmia, mutta pikkuhiljaa ja positiivisten vastaanottojen myötä se on helpottanut tosi paljon. Ja huomannut kun kertonut omista ongelmistaan, että aika moni muukin avautuu että on käynyt läpi vaikeita juttuja. Tuo syventää aika paljon ihmissuhteita, kun ei tarvi esittää mitään liian vahvaa ja voi puhua miten oikeasti menee, eikä vaan sanoo että ihan jees vaikka oliskin aivan paskana.
20 vuotta patosin melkein kaiken sisälleni, lopulta sitten se kasvoi liian suureksi ja romahdin, no ei tuo varmaan ainoa syy romahdukseen ,mutta kuitenkin. Pikkuhiljaa on tuo möykky sisältä pienentynyt, kun on voinut jutella miltä oikeasti tuntuu. Ilman ongelmiani en olisi ikinä löytänyt niin ihania ihmisiä elämääni mitä mulla nyt on, ihmisiä joille voi näyttäytyä heikkona. Ja myöskin jotkut vanhat ihmissuhteet ovat syventyneet, kun on tullut esiin kuorestaan.
Ja tosiaan itsellä on kokemusta että suurimmaksi osaksi omien ongelmieni ja heikkouteni esiintuominen on vain parantanut ihmissuhteitani, eikä niin, että minua olisi alettu syrjimään tai hylätty niiden takia. Varmasti niitäkin on jotka ei voi ymmärtää jne. mutta oma kokemukseni on pääosin todella positiivista. Ja varmasti ongelmien laatukin vaikuttaa miten ihmiset niihin suhtautuu, mutta tässä nyt oma kokemukseni. (ja mainittakoon vielä että olen mies, jos jollain on semmonen väärä kuva että vain nainen voi näyttäytyä heikkona)
No, onneksi kaikki ei tarvi tämmöstä koulutusta saadakseen kosketusta syvemmälle itseensä ja muihin, mutta ainakin minä ilmeisesti sitä tarvitsin.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Mahtavaa luettavaa, oon ylpeä sinusta - ja vielä, että tuo teksti tulee miehen kirjoittamana!
Voin täysin samaistua. Mielen rikkoontuminen on uudistanut ja opettanut todellista itsetuntemusta ja nöyryyttä, ja tämä elämänkoulu on avannut silmiä näkemään ympärilleen ja muiden ongelmiin ja ihmisen todelliseen haurauteen. Ei kukaan ole niin vahva kuin antaa luulla. Itsekin mielsin olevan maailman vahvin ja haalin kivut itseeni - tuntematta, mutta uskon, että miun täytyi mennä rikki, että voisin "uudestisyntyä". Sitä tämä on ollut, uudestisyntymistä.
Oma auttamishalu on kasvanut entisestään ja jahka täysin paranen, uskon tukevani muita elämän rikkomia.
Mielenterveysongelmat ei ole tuomio tai ikuinen leima otsaan.
Mielenterveysongelmaisia ei ymmärretä. Ja mielenterveysongelmat vain kasvaa.
Ihmiset luulevat, että masennus ym henkiset oireet ilmaantuvat vain tyhjästä, niin se ei ole. Lähtökohdat on aina olemassa ja niihin tulisi heti ensin pureutua. Masennuslääkkeet eivät pyyhi kipupisteitä pois.
Lisään vielä edelliseen,
haluatko ehkä kertoa, kuinka romahdit? Minkälaisen koulun sie olet käynyt?
Hmm...lapsesta asti tainnu olla jonkinlaisia pakko-oireita, ja sitten jossain välissä ne alko mennä pahempaan suuntaan. Niitten muoto on vaihdellut mutta esim. sillon kun romahdin niin ne liittyivät ylitsemenevään huolehtimiseen varsinkin eläimistä, mutta myös ihmisistä, esim. jos näin hyttysen ikkunanlasien välissä, en saanut oikein millään rauhaa ennenkun olin sen vapauttanut sieltä jne. Yleensä nuo pakko-oireet(tai mikskä niitä ny sanois) voittivat eikä suhteellisuudentaju. Ja kuten arvata saattaa niin tuollaisia tilanteita voi tulla päivässä kymmeniä, joten kokoajan oli kauhea stressi päällä ja oma aika jäi todella vähiin.
Itse uskon että tuo kauhea stressi sai aikaan, että romahdin. Uskon että epätodellinen oloni(edelleen päällä) oli jokin puolustusmekanismi tuota stressiä vastaan, koska en olis muuten kestänyt sitä. Sitten alkoi kuolemaan liittyviä pelkoja tulla, ja vaikeita ajatuskehiä sen ympärillä, sekä psykoottisia oireita(esim tuli tunne että pakko tehdä jokin asia tai jotain pahaa tapahtuu, vaikka niillä ei olisi ollut mitään tekemistä keskenään). Lopulta olin niin huonossa kunnossa että makasin ahdistuksessa käytännössä 24/7 sängyssä ehkä puoli vuotta, psykiatrisessa sairaalassa olin 1.5kk. Mahdollisesti tuo järjetön ahdistus taas johti siihen että tunteet menivät rikki(veikkaan että tuokin oli ehkä jokin puolustusmekanismi), meni voimakkaimmat tunteet sekä hyvän että huonon puolelta, jolloin tuo kauhea pelko/ahdistus helpotti, mutta edelleen kärsin tuosta tunteiden rikkinäisyydestä ja latistumisesta.
No, nyt olen päässyt jo aika paljon eteenpäin, mutta tunteet on edelleen osittain rikki, mutta ehkä vielä elpyvät. Epätodellinen olokin vaivaa edelleen. Psykoottisuutta ei enää ole ja pakko-oireet helpottanut myös paljon.
Tuossa lyhyesti kuvaus mun jutuista...
Ymmärrän sinua. Ja koska nuo oireet ovat hetkessä olleet niin pelottavia, on niihinkin jo silloin voinut lamaantunut. On voinut ajatella; "tässäkö tämä elämä oli, onko tämä minun tuomio, pääsenkö tästä koskaan yli?" Lamaantuneisuudessa harvoin kykenee edes etsimään vastauksia, jotka saattaisivat tuoda paljonkin helpostusta.
Itselläni ei ole ollut psykoottisia oireita, miten ne ikinä sitten rajataankaan, taitaa nykyään olla niin laaja käsite tuokin. Oon puolestani kärsinyt paniikki- ja ahdistustiloista, joissa pelkään esim. psykoosia.
Ja tuo epätodellinen olo. Sie pääset siitä yli, se on psykofyysinen puudutus, puolustusmekanismi stressiä vastaan. Itse sain kyseisen olotilan juurikin todella kovan stressin yhteydessä; täytyi kohdata tosimaailma ja sen haasteet- sekä menneisyyden pirut, jotka olivat repineet rikki. Ei sitä itse olisi uskonutkaan, kuinka voimakkaasti voisi reagoida, mutta kuten sanottu: asiat pakkaantuessaan muodostaa melkoisen painekattila-ilmiön.. Ja stressitekijäni eivät olleet niitä pienimpiä, jotenkin niitä luulin jaksavani kantaa.
Jossain vaiheessa asiat purkautuu, niin käy kaikille, jollei osaa tuntea hetkessä ainaisen järkeilyn sijasta. Ei ihmisen täyty eikä pidä kestää kaikkea. Ei tarvitse olla vahva.
Tässäpä pari mahtavaa linkkiä, mistä varmasti löydät tuttuja ajatuksia ja ymmärrystä tuolle epätodelliselle ololle:
http://www.netlife.fi/~msiivola/omia/depersonalisaatio.html
http://koti.welho.com/marhalla/index1.html
http://www.mtv3.fi/helmi/ihmissuhteet/artikkeli.shtml/741711?ihmissuhteet-seksi-seksologi
Oma epätodellisuuden tuntu alkoi hälventymään, kun opin ymmärtämään sitä, vaikka yhä stressin ilmaannuttua saatan mennäkin pienesti lukkoon, mutta se ei jumitu päälle. Siitääkin kasvanee pois. Edellämainitut linkit oli suuri apu. Epätietoisuus lisää sitä tuskaa!
Nyt uskaltaa jo hieman kurkistaa maailmaan, kun huomaa, ettei tuntematon uhka olekaan enää niin suuri kuin se joskus on ollut, eikä se ole enää läsnä. Kaikki tämä vie vielä paljon aikaa, minullakin.
Maailma alkaa hahmottua ja näyttää turvallisemmalta, kun saa niitä konkreettisia stressitekijöitä selviteltyä. Hankala tietenkin järkeistää noita, jos on tilanne päällä, mutta siihen täytyy vain uskoa. Jälkeenpäin voi olla tyytyväinen, että meni myrskyn läpi ja selvisi voittajana.:)
Kiitos linkeistä, pitää jossain vaiheessa käydä lukasemassa ne =)
Vain myrskyävillä merillä seilaavissa laivoissa kasvaa hyviä merimiehiä!