Olen ollut toipumismatkalla masennuksesta reilun vuoden. Nyt olen kuntoutunut sen verran, että yksi suurimmista masennuksen syistä on tullut tietoiseen käsittelyyn: tykkään naisista tosi paljon, suurimman osan ajasta hengaan naisten kanssa. Pidän naisia kauniina ja ihanina olentoina. Mutta en ole sitten lukion ihastunut yhteenkään tyttöön. Ainoastaan poikiin, mutta olen kasvatukseni sekä häpeän vuoksi torjunut tunteeni. Olen oppinut ympäristön kautta siihen että kun hengaan paljon naisten kanssa, minun tulisi ihastua näihin, latistaa kun puuttuu libido elämästä kokonaan.
Minulla on ollut pari nettirakkausushdetta miesten kanssa. Mutta nämä jäivät alkuvaiheeseen, nautin saamastani ihailusta, mutten vienyt juttuja eteenpäin, en uskaltanut. Tyttöjen kanssa on ollut myös vain vähän säpinää, mikä on ihan ymmärrettävää jos ei syty tisseistä ja pillusta kuin väkisin. Masentuneena sosiaaliset kontaktit ovat olleet minimissään ja seksielämä käteen vetämistä. Joka sekin on ollut vaikeaa, väkinäistä. Rutiinin omaisesti kerran päivässä, mutta kun ei se heterokama kiihota niin menee joku tunti siihen että saa itsensä laukeamaan.
Vasta nyt olen valmis kohtaamaan oman itseni, sieluni sisäiset seksuaaliset voimat. Elämä on tuntunut pyristelyltä, ja sitähän se on jos ei oikeaa luontoaan seuraa. Pitää oppia antamaan armoa itselleen. Ei ole oma vikani että olen tällainen. Ja ei ole väliä onko kyse geneettisestä, psyykkisestä vai sosiaalisesta kehityksestä. On muitankin samanlaisia ja jos oikeasti haluan hyvän elämän, minun täytyy rohkeasti sivuuttaa häpeä ja kulkea heidän pariinsa. Yksi asia joka on haitannut itseni hyväksymistä on homoille tarjotut roolit, nahkarankaisijat ja naiselliset pinnallisuuteen sortuvat hienostelijat. Mutta on tajuttava että nämä ovat muiden ihmisten asettamia rooleja, joilla he erottavat itsensä erilaisuudesta. Minä voin olla oma itseni ja silti rakastaa miestä. Melkein valuu kyyneleet kun tämän kirjoitan. Vaikka asian myöntäminen itselleen ja varsinkin tutuille onkin todella vaikeaa psyykkisesti, on se pakko tehdä. En ikinä pääse masennuksesta eroon jollen sitä tee, ala elämään niin kuin itse haluan rakastaen ja himoiten heitä keitä tahdon.
Tämä mistä kirjoitan on yksi tärkeimmistä oivalluksista eteenpäin kulkiessa. Latistava ajatus tyttöystävän löytämisestä toi aina pahan mielen, nyt voin sen skipata, haaveilla asioista joita oikeasti haluan. Seksuaalisuus on palannut elämääni, ennen väkinäisestä käteenvedosta on tullut suuri ilo elämään. Olen ollut niin kauan poissa pelistä että en ihan heti homobaareihin uskaltaudu.
Minulla on ollut pari nettirakkausushdetta miesten kanssa. Mutta nämä jäivät alkuvaiheeseen, nautin saamastani ihailusta, mutten vienyt juttuja eteenpäin, en uskaltanut. Tyttöjen kanssa on ollut myös vain vähän säpinää, mikä on ihan ymmärrettävää jos ei syty tisseistä ja pillusta kuin väkisin. Masentuneena sosiaaliset kontaktit ovat olleet minimissään ja seksielämä käteen vetämistä. Joka sekin on ollut vaikeaa, väkinäistä. Rutiinin omaisesti kerran päivässä, mutta kun ei se heterokama kiihota niin menee joku tunti siihen että saa itsensä laukeamaan.
Vasta nyt olen valmis kohtaamaan oman itseni, sieluni sisäiset seksuaaliset voimat. Elämä on tuntunut pyristelyltä, ja sitähän se on jos ei oikeaa luontoaan seuraa. Pitää oppia antamaan armoa itselleen. Ei ole oma vikani että olen tällainen. Ja ei ole väliä onko kyse geneettisestä, psyykkisestä vai sosiaalisesta kehityksestä. On muitankin samanlaisia ja jos oikeasti haluan hyvän elämän, minun täytyy rohkeasti sivuuttaa häpeä ja kulkea heidän pariinsa. Yksi asia joka on haitannut itseni hyväksymistä on homoille tarjotut roolit, nahkarankaisijat ja naiselliset pinnallisuuteen sortuvat hienostelijat. Mutta on tajuttava että nämä ovat muiden ihmisten asettamia rooleja, joilla he erottavat itsensä erilaisuudesta. Minä voin olla oma itseni ja silti rakastaa miestä. Melkein valuu kyyneleet kun tämän kirjoitan. Vaikka asian myöntäminen itselleen ja varsinkin tutuille onkin todella vaikeaa psyykkisesti, on se pakko tehdä. En ikinä pääse masennuksesta eroon jollen sitä tee, ala elämään niin kuin itse haluan rakastaen ja himoiten heitä keitä tahdon.
Tämä mistä kirjoitan on yksi tärkeimmistä oivalluksista eteenpäin kulkiessa. Latistava ajatus tyttöystävän löytämisestä toi aina pahan mielen, nyt voin sen skipata, haaveilla asioista joita oikeasti haluan. Seksuaalisuus on palannut elämääni, ennen väkinäisestä käteenvedosta on tullut suuri ilo elämään. Olen ollut niin kauan poissa pelistä että en ihan heti homobaareihin uskaltaudu.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Mukavaa luottevaa kun joku alkaa saamaan jonkinlaista otetta elämään. Hitaasti ja varmasti hyvää tulee. Mitä nyt homoloihin tulee niin niistä ehkä löytyy enemmän juuri niitä ääripäitä...
joo tässä ilmoittuu myös yksi vaikean depiksen kanssa paininut ihminen, paskamainen sairaus itselläni kesti 1.5 vuotta ja nyt on toipumis jakso menossa ja lääkitystä lopettelen. itsensä hyväksymisestä ei seuraa muuta kuin hyvää, zemppiä.
Mä oon samaa mieltä teidän kanssa.Mun vaa täytyy onanoida pari kertaa päivässä,kyl me eteenpäi mennään eikös vaan.Moikat teille kundit vaan,ootte hyvii tyyppejä.