Olen juuri parhaassa "lapsentekoiässä" oleva nainen. En kuitenkaan halua lapsia. Syitä vapaaehtoiseen lapsettomuuteeni on monia, suurimpana kuitenkin se, etten tunne minkäänlaisia äidillisiä tunteita. Vauvat ja lapset eivät ole ikinä herättäneet minussa vauvakuumetta, hoivaviettiä tai kaipuuta omasta lapsesta. Kyläilevät sukulaislapset ovat mukavia, mutta olen myös tyytyväinen päästessäni heistä eroon etukäteen sovittuna aikana.
En ole koskaan haaveillut lapsista. En kaipaa lapsia täyttämään "tyhjää koloa" sydämessäni, paikkamaan yksinäisyyttä tai tuomaan sisältöä elämääni. Tiedän, että elämä voi olla antoisaa, onnellista ja rikasta ilman lapsiakin. Haaveilen naisesta, jonka kanssa voisin matkustella, käydä ulkona syömässä, leffassa, taidenäyttelyissä, konserteissa ym., harrastaa ja urheilla yhdessä. Haaveilen siitä, että voin viettää loppuelämäni saman rakkaan kanssa tasapainoisessa ja onnellisessa suhteessa - ilman lapsia. Jostain syystä olen tavannut vain naisia, jotka eivät ole hyväksyneet valintaani ja siksi olen yksin.
Koska olen ulkoisesti naisellinen nainen, suhteissani minuun on kohdistunut odotuksia nimenomaan synnyttävänä osapuolena ja äitinä. Kun lapsiasia on jossain vaiheessa otettu puheeksi ja paljastunut, etten halua lapsia, olen sanut kuulla olevani mm. omituinen, itsekäs, lapsellinen, vastuuntunnoton, epäkypsä, kykenemätön rakastamaan ja sitoutumaan. Sanomattakin selvää, että nämä suhteet ovat päättyneet. Vapaaehtoista lapsettomuuttani ei ole ymmärretty eikä kunnioitettu. Itse en tuomitse niitä, jotka haluavat lapsia. Ymmärrän, että ihmiset haluavat elämältään erilaisia asioita ja toisille lapset ovat se asia, joka tekee elämästä elämisen arvoista. Siksi itseni tuomitseminen satuttaa joskus enemmän kuin haluaisin itselleni myöntää.
Muita, joilla on samanlaisia kokemuksia?
En ole koskaan haaveillut lapsista. En kaipaa lapsia täyttämään "tyhjää koloa" sydämessäni, paikkamaan yksinäisyyttä tai tuomaan sisältöä elämääni. Tiedän, että elämä voi olla antoisaa, onnellista ja rikasta ilman lapsiakin. Haaveilen naisesta, jonka kanssa voisin matkustella, käydä ulkona syömässä, leffassa, taidenäyttelyissä, konserteissa ym., harrastaa ja urheilla yhdessä. Haaveilen siitä, että voin viettää loppuelämäni saman rakkaan kanssa tasapainoisessa ja onnellisessa suhteessa - ilman lapsia. Jostain syystä olen tavannut vain naisia, jotka eivät ole hyväksyneet valintaani ja siksi olen yksin.
Koska olen ulkoisesti naisellinen nainen, suhteissani minuun on kohdistunut odotuksia nimenomaan synnyttävänä osapuolena ja äitinä. Kun lapsiasia on jossain vaiheessa otettu puheeksi ja paljastunut, etten halua lapsia, olen sanut kuulla olevani mm. omituinen, itsekäs, lapsellinen, vastuuntunnoton, epäkypsä, kykenemätön rakastamaan ja sitoutumaan. Sanomattakin selvää, että nämä suhteet ovat päättyneet. Vapaaehtoista lapsettomuuttani ei ole ymmärretty eikä kunnioitettu. Itse en tuomitse niitä, jotka haluavat lapsia. Ymmärrän, että ihmiset haluavat elämältään erilaisia asioita ja toisille lapset ovat se asia, joka tekee elämästä elämisen arvoista. Siksi itseni tuomitseminen satuttaa joskus enemmän kuin haluaisin itselleni myöntää.
Muita, joilla on samanlaisia kokemuksia?
Vastaukset 1
Vanhimmat
Et ole ainoa.
Haluan elää vapaana, sillä vanhempana oleminen rajoittaa elämää.
En esimerkiksi pääsisi mihinkään, jos en löydä lapsenvahtia yms. En hukkaisi 18 vuotta elämäni aikaa kärsimykseen, rahan tuhlaamiseen. Kaiken lisäksi, kukaan ei ansaitse kallisarvoisia geenejäni, jos keinohedelmöityksestä on puhe.